Hupsista! Niinhän siinä sitten kävi, että mekin hypättiin Blogspotin puolelle. Jatkossa siis Into & Elna + muutama muu löytyy lemmikkivaunusta, koska loppujen lopuksi huomasin kirjoittavani paljon muustakin, kuin pelkästään Intosta ja Elnasta. Mutustellaan uutta nimeä ja blogipohjaa rauhassa ja toivotaan, ettei tämä koidu suureksi shokiksi meidän vaatimattomalle lukijakunnallemme. Tämä jymyuutinen ei kuitenkaan anna aihetta moiselle otsikoinnille, joten avataanpa vähän…
Torstain tottistreenit meinasivat koitua koirakärryni Kangoon tuomiopäiväksi, mikä olisi pitänyt tietenkin jo aavistaa etukäteen. Voin kertoa, että jos maanantai hipoo täydellisyyttä, takaiskuja on luvassa viimeistäänkin loppuviikosta! No, enpähän ole koskaan aiemmin kertonut kahdelle poliisille, kuinka illan treenit upottavan märällä suota muistuttavalla nurmikentällä sujuivatkaan…
Olin jo treeneihin lähtiessäni väsynyt ja vedoton, mutta koska meidän treenirinki pyörii taas ja se BH:kin siellä jossain häämöttää, en voinut antaa itselleni periksi vaan vetelin reippaasti uskolliset töppöset jalkaani pimenevään ja sateiseen marraskuun iltaan.
Koiralta ei paljoa voinut odottaa, kun nurtsi oli niin märkä, että ei voi istuu ku pallit kastuu, ja kentän reunalla joku toinen porukka huudatti nuorta sakemmannia hihalla. Ajattelin kuitenkin ottaa kaiken irti häiriötreeneistä ja vaadin koiralta laiskasti, palkaten superisti. Toimi ihan kivasti, mutta kyllä sen märän nurtsin tassujen alla vaan huomasi. Lisäksi koiran katse oli vähän harhailevaa, joten pidettiin treenit omalta osaltamme lyhyinä, jottei sotketa enempää aina toisinaan hiukan ontuvaa katsekontaktia.
Heitin koiran autoon, hyppäsin kuskin paikalle, käynnistin auton, peruutin metrin tai pari ja ryhdyin kaartamaan pois kuoppaiselta ja huonokuntoiselta parkkipaikalta, kun yhtäkkiä tömähti. Ajattelin alkujaan, että survasin varmaan jostain niistä parkkiksen lukuisista kuopista (tai rotkoiksi sellaisia kai jo kutsutaan) ja ihmettelin, menikö käsijarru päälle vai mitä ihmettä oikein tapahtui. Sammutin auton, ajoin jähmeästi liikkuvaa tilaihmettä hieman taakse ja eteenpäin, toisinaan pysähdellen ränkyttämään käsijarrua, kunnes matka sitten tyssäsi ihan kokonaan ja auto ei liikkunut enää mihinkään suuntaan. Kaasuttaessa eteen tai taakse auton pyörät vain pyörivät tyhjää sutien rapaisessa mutamaassa ja kura lensi. Great.
Koska autollani on ollut taipumusta mm. tiputtaa pakoputki tollerileirillä Jämsässä noin 132 kilometrin päässä kotoa, sekä sivuovi samaisessa paikassa mutta eri vuonna ja eri yhteydessä, odotin todella mitä tulisinkaan seuraavaksi näkemään, kun pomppasin ulos autosta ja suuntasin tutkimaan mikä esti matkani jatkumisen.
Niin. Olisinpa halunnut nähdä ilmeeni kun tajusin, että oikean etupyörän vieressä auton alla on puoliksi laho puolentoistametrin mittainen puupölkky, joka oli maannut pitkin pituuttaan parkkipaikalla ja juuri sen verran lähellä autoa jo lähtötilanteessa, ettei sitä mitenkään voinut nähdä ohjaamosta. Se oli sitten tarrautunut matkaan mukaan muutamaksi metriksi ollessaan liian suuri ylitettäväksi, ja lopulta se sitten sopivassa kuopassa esti koko matkan jatkumisen.
Jos olisi ollut yhtään valosampi ilta tai jos olisin ollut enemmän hereillä, olisin kyllä varmaan huomannut sen jo lähtiessä. Mutta ei. Nyt Kangoo keikkui puutukin päällä ilmassa niin, ettei yksikään rengas tainnut kunnolla koskettaa maata. Ainakaan kumpikaan etupyöristä, mitkä ovat melko oleellisessa asemassa auton ollessa etuvetoinen. No, ne renkaat jotka hipoivat maata roiskuttivat ainoastaan mutaa, sillä koko auto oli tyssännyt keskelle pehmeää liejukkoa.
Hetken selvittelyn jälkeen sain vakuutusyhtiöltä tiedon, että mahdollista korvausta varten (tuli se sitten kaupungilta tai vakuutusyhtiöltä) tarvitsen poliiseilta virallisen raportin tapahtuneesta ja ai niin, ”voit muuten alkaa soittelemaan sitä hinaajaa paikalle jo.” Seuraavaksi soitin hätäkeskukseen, koska jostainhan ne poliisitkin oli tilattava, enkä tietenkään osannut mainita tapahtumapaikkaa sen paremmin, kuin, että se kenttä jossa poliisikoiriakin treenataan ja se sanavalinta meni kuulkaas nappiin, meinaan hätäkeskuksen päivystäjäkin tiesi heti tarkalleen mitä paikkaa tarkoitan. Virkapukuisilla sedillä kesti 40 minuuttia saapua tapahtumapaikalle. Pätevänä likkana lenkitin Elnan siinä odotellessa. Juuri kun olin vaihtamassa hihnan päähän Intoa, näinkin, että mustavalkoinen pakettiauto alkoi lähestymään treenikenttää.
Sitten sain demonstroida tapahtumien kulun poliiseille. Esitin parhaani mukaan peruuttavaa puolipakettiautoa ja sen sijaan, että he olisivat keskittyneet yhä hiekalta erottuviin peruutusjälkiin, he häikäisivät taskulampuillaan silmäni. Mietin jälkeenpäin, että luulivatko minua humalaiseksi vai eivätkö ennen olleet nähneet tyttöä, joka ei meikkaa pilkkopimeässä pidettäviä sateisia tottistreenejä varten. Oli miten oli, seuraavaksi esittelin ajokorttia poliisiauton takatilassa ja kerroin, että oikeastaan treenit oli alusta loppuun ihan perseestä ja nyt vielä tämä. Poliisit puolestaan valistivat, että lain mukaan aina autolla lähdettäessä on tehtävä ajoonlähtötarkastus ja lupasin, että jatkossa kierrän auton vähintäänkin kolmeen kertaan, kun lähden vaikkapa kaupan pihasta ja vilkaisen vielä auton allekin, niin kuin käsky kävi.
Laho puupölkky saatiin auton alta lopulta vanerilevyn ja hallitunkin avulla, kiitos vaan isälleni. Mitään vaurioita ei ainakaan vielä ole ollut havaittavissa (autossa, omat henkiset mustelmani kirveltävät sitäkin enemmän peruutellessa missä tahansa), mutta Renaultin lopullinen terveystarkastus onkin vielä edessä.
Ja voin sanoa, että jos jo lähtiessä oli väsynyt ja vetämätön olo, niin sitä se vasta olikin sitten, kun viimein pääsin kotiin ja sain villasukat jalkaani.
0 
