Papukaijatalon lumossa

Sain Ciran luona vietetyn ajanjakson jälkeen ehdotuksen, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Minulle entuudestaan vieras rouva kysyi, voisinko reippaan kuukauden ajan hoitaa hänen lemmikkejään heidän kotonaan, omakotitalossa järven rannalla. Pesti kestäisi ulkomaanmatkan ajan ja sisältäisi kolme koiraa sekä papukaijan.

Mielenkiintoni heräsi ja sovin, että tulen tutustumaan kokoonpanoon ennen päätöstäni. Seniori-ikäinen labradorinnoutajauros Armas sekä sen henkivartijana toimiva pienen pieni valkoinen kiinanharjakoirauros Onni olivat liikuttava parivaljakko, johon ihastuin heti. Niiden leikkisä pieni ystävä, kiinanharjakoiranarttu Diiva toi kokonaisuuteen eloa jopa riehakkaan iloisen olemuksensa ansiosta. Mutta kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikutti vieraita ujosteleva, puhuva papukaija, joka oli piiloutunut sanomalehtien alle ensivierailuni ajaksi.

Uudet seikkailut alkavat ennakkoluulottomasta asenteesta

Päätin ottaa keikan. Pakkasin joulukuun puolessa välissä autoni täyteen kaikkea, mitä minä ja kolme mukanani kulkevaa muskettisoturiani Into, Olmi ja Alpi tarvitsisimme seuraavan kuukauden ajan.

Talviaikaan kuukaudeksi pakkaaminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi, sillä myös whippetit puetaan sään mukaan riippuen siitä, onko ulkona märkää, viimaista tai kovia pakkasia.  Suomessa säät ovat tuskin koskaan ennakoitavissa, joten varauduin pakkaamalla mukaan varusteita miltein jokaiseen säävaihtoehtoon paitsi koirilleni, myös itselleni. Kuukaudessa tarvittavien vaatteiden määrä olikin melko yllättävä etenkin, kun pakkasin mukaani myös siistissä sisätyössä toimistolla tarvitsemani vaatekappaleet.

Kun ei tiedä, täytyy vaan luottaa

Tilanne oli monellakin tapaa erikoinen. Ainutlaatuinen tilaisuus osui eteeni juuri sellaisella hetkellä, jolloin siihen tarttuminen tuntui luontevalta.

Olin talvi-iltojen pimentyessä pakannut mukaan lähteneitä käyttövaatteita lukuunottamatta koko omaisuuteni pahvilaatikoihin työpaikkani lähistöltä vuokrattuun varastoon. Jätin taakseni elämän Päijät-Hämeessä, jonne nopeasti alkanut ja nopeasti loppunut parisuhde oli minut keväällä kuljettanut.

Ja niin minä sitten heräsin uuteen aamuun papukaijatalon emäntänä, kuuden koiran ympäröimänä: tietämättä lainkaan, minne tai miten matkani tämän jälkeen jatkuisi.

Elämää laumassa

Kuusi koiraa laumoittuivat pitkien lenkkien ja johdonmukaisen arjen sivutuotteena nopeasti. Ei aikaakaan, kun huomasin, että lenkkiseurueeseemme oli liittynyt vielä samaan perhepiiriin kuuluva sekarotuinen dogo argentino -mix, Dogo.

Ylväs otus liittyi lenkkiseurueeseemme liikunnan ja tasapainoisen koiraseuran nimissä jääden lopulta jopa yökylään papukaijatalon kunnioitettavaksi vahdiksi.

Alkujaan epäilyksensä minussa herättänyt vaativa rotumix sujahti laumaan luontevasti, vaikka edustikin samaa ikäluokkaa ja sukupuolta whippettieni kanssa. Laumakokoonpano oli muutenkin hyvin urospainotteinen: seitsemän koiran laumaan kuului vain yksi narttu, vuoden ikäinen kiinanharjakoira Diiva.

Ulkoilu suuren lauman kanssa

Parhaimmillaan arkeni onkin nyt koostunut seitsemän koiran kanssa ulkoilusta – tai jos tarkkoja ollaan, niin vain kuuden, sillä sydämen vajaatoiminnan diagnoosikseen saanut pienen pieni kiinanharjakoira Onni pysyttelee vaativimmat metsälenkit jos ei takkini sisällä kauluksestani kurkkien, niin kotosalla taloa silmällä pitäen ja torkkuen.

Joka tapauksessa ulkoilu verrattain suuren lauman kanssa on ollut mielenkiintoista. On hienoa tarkkailla koirien keskinäistä kommunikaatiota ja pieniä nyansseja, kuten järjestystä, jossa koirat etenevät metsäpoluilla.

Kärjessä kaikkien muiden edellä kulkevat tiedustelijat, eli Olmi kärkiparinaan ikäisensä, suuri musta Dogo -uros. Dogo sopi rooliin loistavasti tarkkaavaisen ja periksiantamattoman perusluonteensa ansiosta.

Olmillakin on samanlaisia ominaisuuksia, mutta ei niin silmiin pistävässä mittakaavassa, kuin Dogolla, joka on jo perimänsä puolesta itsevarma ja peloton. Todellisuudessa Olmilla tuskin olisi toimintakykyä, jos se yllättäen joutuisi ratkaisemaan haastavan tilanteen ilman tukea, jota olen sille aina valmis tarjoamaan. Ehkä Olmille tyypillisintä olisi pahan paikan koittaessa toimia harhauttajana, jos kuviteltaisiin, että joskus metsäpoluilla vastaan tulisi tilanne, jonka koirat joutuisivat ratkaisemaan ilman apuani.

Minä etenen lenkeillämme letkan keskiosassa useimmiten hihnassa kulkevan Diiva -nartun kanssa. Diiva on koira, jolla on paljon toimintakykyä ja monia hyviä ominaisuuksia, mutta se on vielä hieman liian kypsymätön vaativille tehtäville.

Iloinen ja itsetietoinen tuulitukka tuskin lotkauttaa korvaansakkaan, kun pyydän sitä pysyttelemään lähelläni tai toivon siltä täsmällistä luoksetuloa. Se tarkoittaa, että sen kytkettynä pitäminen on ainoa tapa taata sen ja koko lauman turvallisuus (sillä laumassa vaeltaessa on erityisen tärkeää, että joukosta jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen ennalta sovituin pelisäännöin).

Jos Diiva saisi päättää, se kulkisi johtaen tiedustelijoita tai yhtenä tiedustelijoista. Se on toimissaan erittäin itsenäinen, mikä tekee siitä osaltaan myös haastavan seurakoiran.

Vanha sielu

Sen sijaan joukosta yksi on erottunut edukseen. Olen huomannut, että perinteisesti laumalenkeillä perää pitää elämänkokemuksella siunattu tarkkailija, jonka tärkeimpänä tehtävänä on huolehtia siitä, että lauma pysyy koossa eikä kukaan jää jälkeen.

Yleensä tarkkailijan roolissa on ollut Into tai jokin sitä selkeästi vanhempi koira, mutta tällä erää peränpitäjän kasvot yllättivät minut perusteellisesti. Aivan kintereilläni takanani taivalsi epilepsian perussairaudekseen saanut vanha labradorinnoutaja Armas ja tämän takana Into, joka sekin on saanut ikävän diagnoosin.

Mutta kumpikaan näistä vanhoista herrasmiehistä ei toiminut peränpitäjänä, sillä aivan viimeisenä letkan hännillä kulki Alpi tyyni ja kunnioittava ilme kasvoillaan.

Alpin tilannetaju ja tunneäly yllättävät minut kerta toisensa jälkeen. Se on vasta kaksi vuotias koira, jota ei kovinkaan usein muisteta lempeydestään, mutta silloin, kun rauhallisen hyväksyvää läsnäoloa tarvitaan, se on paikalla.

Koen, että ominaisuus on peräisin ainakin osittain paitsi sen luonteenpiirteistä, myös sen ja edesmenneen Elnan vahvasta yhteydestä ja Elnan äidillisestä lempeydestä, jota se ilmensi aina erityisesti Alpia kohtaan.

Se, että Alpin kaltainen nuori koira ilmentää vastaavaa, hyväksyvää lempeyttä myös samaa sukupuolta oleviin ja itseään vanhempiin uroksiin on mielestäni hienoa ja mielenkiintoista. Uskon, että Alpi ymmärsi vanhan sairaan labradorinnoutajan tilan siinä missä Intonkin terveyden laidan ja kulki siitä syystä viimeisenä pitäen huolen, ettei lauman vauhti ylly liian kovaksi ja, että sairaatkin yksilöt pääsevät turvattuina takaisin kotiin.

Seikkailu jatkuu

Elämä koiralaumassa jatkuu vielä tammikuun loppupuolelle saakka. Vaikka arki on tavanomaista työläämpää arvostan sitä, että tämän myötä olemme jälleen yhtä kokemusta rikkaampia: minä ja laumani tunnemme toisemme taas hieman paremmin.

Joku voisi äkkiseltään todeta, että tällainen reissuelämä on koirille äärimmäisen kuormittavaa. Allekirjoitan väittämän osittain ja tiedostan, että ainoastaan koirieni erinomainen hermorakenne ja hyvät henkiset ominaisuudet mahdollistavat meille vastaavan elämäntyylin.

Oletan kuitenkin, että tärkeintä koiran elämässä ei ole yksiselitteisesti vakiintunut sijainti, vaan enemmänkin turvallinen ilmapiiri, optimaaliset resurssit ja hyvä, rento ja virikkeellinen ympäristö, jonka puitteissa itseään on luonnollista toteuttaa.

Lisää tunnelmia koirakoplan arjesta löydät Instagramista @puremattaparas.

34

Arkiloma


Saavuimme irlanninsusikoira Ciran apuun talonvahtihommiin pari viikkoa sitten perjantaina. Olen aiemminkin kertonut seikkailuistamme Ciran luona – voit halutessasi lukea aiemmat postaukset täältä löytyvien linkkien takaa.

Se, että meille tarjoutui mahdollisuus saapua maaseudun rauhaan oli ajoituksena täydellinen. Huomasin vasta sohvan kulmassa koiriin hautautuneena, miten väsynyt olenkaan ollut.

Arkiloma oli juuri sitä, mitä kaipasinkin. Minulle arkiloma tarkoittaa sitä, että arki jatkuu normaalisti töissä käyden ja kotiaskareiden, kuten kaupassa käynnin, ruuanlaiton ja muun sellaisen lomassa, mutta erilaisin resurssein.

Tässä tapauksessa työmatkani muuntui lyhyemmäksi ja koirien remmit jäivät lenkille lähtiessä naulaan. Koirille runsaan arkiliikunnan järjestäminen on ollut vaivatonta ihanilla metsäreiteillä ja sänkipelloilla, joille pääsi kookkaalta aidatulta pihalta parilla askeleella.

Olen aiemminkin ylistänyt talon vieraanvaraista ja hapsukasta emäntää, irlanninsusikoira Ciraa. Sen rauhallinen hyväntuulisuus tarttuu minuun aina hetkessä. Cira on koira, jonka mielestä hiljaa hyvä tulee, paitsi vaatimusten suhteen. Nälän tai pissahädän yllättäessä se ei epäröi ulvoa ja innoittaa muitakin koiria yhtymään sen vaativaan konserttiin. Viimeistään silloin on parasta toimia.

Ciran tyyni olemus yhdistettynä luonnon rauhaan, sen kodin suurista ikkunoista avautuvaan järvimaisemaan ja asunnon korkeaan kattokorkeuteen rauhoittaa mieleni joka kerta. Ikkunoista avautuva järvimaisema ja luonto on vahvasti läsnä kodin hengessä, eikä sitä ole yritettykään häivyttää verhoilla tai kaihtimilla, joita siis ei ole.

Koska luonto on vahvasti läsnä paitsi ikkunoista avautuvien maisemien myötä, myös ulkoilureiteillä, on ollut upeaa elää pariviikkoinen monimuotoisten sääolosuhteiden äärellä.

Ajanjakso maalla sisälsi paitsi kauneinta syksyä, pakkasaamuja, lumisateita, harmaita lokakuun myrskypäiviä ja viimeisenä vielä pakkasten jälkeen varsin keväiseltä tuntuva, miltei 10 asteen lämmin ja aurinkoinen sää.

Lisää kuvaterveisiä arkilomalta löytyy Instagramista nimimerkillä Purematta Paras. Seuraavat lauman ulkopuolisten koirien hoitojaksot on jo sovittuna, joten ota tili seurantaan, jos karvakuonojen seikkailut kiinnostavat.

24

Rentouttava viikonloppu maalla

Tämä tuli todella tarpeeseen. Kaksi päivää huoletonta eloa ja oloa: remmeittä lenkkeilyä, runsasta liikuntaa ja auringon valosta nauttimista niin sisällä kuin ulkonakin.

Kotoa oli kiva paeta etenkin, kun Elna oli aamupäivän aikana paloitellut yhden traakkipuun. Sen takia koko paikka tuntui heti paljon kolkommalta, sillä vaikka koti on siellä, missä koiratkin, niin viherkasvit ne vasta kodin tekevätkin.

Kun olin palautunut pahimmasta traakkipuun tuhon aiheuttamasta shokista, pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdimme jälleen kummityttöni Ciran luokse maalle.

Viime vuonna tuntui, kun Ciran luona aika olisi pysähtynyt, mutta viime kerralla karma kohteli meitä hieman paskamaisemmin. Silloinkin tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta on huomattavasti mukavampaa, että aika pysähtyy rattoisasti sohvalla hiljaisuutta kuunnellen kuin kylpyhuoneen laattoja ripulista pestessä.

Tällä kertaa minulla ei ollut viikonloppua kohtaan minkäänlaisia odotuksia, kun hyppäsin pihan edustalla autostani ja avasin suuren puisen portin, josta sisäänpääsy Ciran kotipihaan kävi.

Ehkäpä juuri sen takia maailmankaikkeus tarjosikin taas parastaan. Meitä suosi paitsi kaunis aurinkoinen talvisää, myös Ciran moitteeton vatsan toiminta. Kun kasassa on jo valmiiksi hyvä porukka, onnistuneeseen viikonloppuun ei tarvita paljoa muuta.

Kaiken kukkuraksi olin pakannut mukaani lumikengät, joita en ollut päässyt käyttämään viime vuosien aikoina ollenkaan vallitsevan (tai vallitsemattoman) lumitilanteen takia.

Lumikengät mahdollistivat tutkimusmatkan jään yli sellaiseen metsäsaarekkeeseen, jonka ympäri olin aiempina kesinä soutanut vanhempieni kesämökiltä.

Olin varma, että kohtaisimme saaressa tuhatsarvisia metsäkauriita ja löytäisimme tiheän puuston takaa avautuvan kristallilaakson, mutta metsäsaareke olikin aivan tavallinen saari, vaikka se olikin aina kesäiltoina ohi soutaessani näyttänyt niin mystiseltä, kun auringon viimeiset säteet loivat siihen taianomaisen valon.

Vaikka saari osoittautuikin melko tavanomaiseksi saareksi, sieltä löytyi ymmärrykseni mukaan ensiluokkaisen herkullisia pupun papanoita, joita Olmi ja Alpi keräsivät kitusiinsa silmät kiiluen. Myös juuret ja multa olivat herkullisia ja maistuivat erityisesti Intolle.

Cira, jonka elämässä pupun papanat ja erilaiset luomuviljelmät ovat arkipäivää, ei ymmärtänyt citykoirien ihastuneita huokauksia edetessämme saarelta toiselle.

Sillä oli toisenlaiset herkkuateriat mielessään. Se lähti vaivihkaa katsomaan, olisiko kaukana rannassa sijaitsevassa suuressa maalaistalossa sille ruokaa, joka aiheuttaisi samanlaista ilon ja onnen tunnetta, kun pupun papanat ja multa sen citykollegoille.

Onneksi huomasin sen aikeet juuri ennen, kuin joukosta livennyt jättiläinen rantautui vieraalle tontille. Huutoni pysäytti sen askelluksen, mutta ei saanut koiraa vielä epäilemään ideansa nerokkuutta. Kävimme minuuttien mittaisen keskustelun (huutaen ja elehtien jään halki) siitä, kannattaako metsän taruolennolta näyttävän jättiläisen ilmaantua yllättäen vieraan talon kynnykselle kyselemään ruokaa.

Minä huusin, viittelöin, hoputin ja kehuin, mutta kaukaisuudessa mietteliäänä seisova irlanninsusikoira katsoi vuoroin päämääräänsä (jonka se oli miltei juuri saavuttanut) ja sitten taas minua. Siitä näki, että se harkitsi tarkoin, kumpaan suuntaan sen olisi kannattavaa lähteä.

Kun se lopulta päätti lähteä takaisin luokseni – kuitenkin edelleen taakseen kaihoisasti vilkuillen – tunsin itseni melkoiseksi koirakuiskaajaksi. Ciraan ei ole kovinkaan helppo vaikuttaa silloin, kun se on päättänyt jotain.

Saavuttuamme takaisin tukikohtaan onnistuneen tutkimusmatkan jälkeen minä ja pari pientä vinttikoiraa nautimme auringon valosta ja lämmöstä paraatipaikalla sohvalla. Se oli selkeästi sijoitettu juuri siten, että auringon viimeiset säteet osuivat siihen täydellisesti lämmittäen mukavasti ikkunankin läpi.

Siinä hetkessä kiireettömässä sunnuntai-iltapäivässä oli kaikki. Tällaista koiranomistamisen pitäisi aina olla, mietin, kun katsoin ympärilläni tyytyväisinä nukkuvia koiria.

18