Kamalan ihana Alpi

Alpi on melkoinen koira. Se on asunut luonani kevättalvesta saakka, mutta en juurikaan ole avannut sen tempauksia täällä blogini puolella.

Se ei suinkaan tarkoita, etteikö tempauksia olisi. Niitä on jo niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kirjan, vaikka en ole tuntenut koko koiraa edes yhtä kokonaista vuotta!

Vaikka toisinaan elo rajoja kyseenalaistavan ja toimeliaan koiranpennun kanssa onkin ollut uuvuttavaa, koiranpentuarjessa on siitä huolimatta myös lukuisia hauskoja, liikuttavia ja ikimuistoisia hetkiä, jotka tuovat kultareunuksensa myös kaikkein synkimpiin pilviin.

Järkyttynyt tallikoira

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että muutamat ystäväni omistavat tai hoitavat hevosia, joiden lähelle minäkin aina toisinaan pääsen. Onko mitään terapeuttisempaa, kun harjata suurta ja lempeää jättiläistä?

Syyskuun lopulla myös Alpi pääsi kokeilemaan terapeuttista tallielämää. Vaikka hevoset olivat sen mielestä alkuunsa hivenen arveluttavia, se pääsi nopeasti sisään tallielämään sen uusien tallikoirakavereiden avustuksella. Lopulta sillä oli niin hauskaa, että jouduin huomauttamaan sitä sen liiankin vinhasta käytöksestä laidunalueelle saavuttuamme. Mutta se ei kuunnellut!

Se tunsi olonsa voittamattomaksi! Se oli juuri ystävystynyt rempseiden tallikoirien kanssa, voittanut pelkonsa hevosten läheisyydessä ja saanut painia uusien koirakavereidensa kanssa tallin pihapiirissä. Sen riemu oli ylimmillään!

Kunnes se törmäsi sähköaitaan. Se sai niin kovan tällin – oman tulkintani mukaan eritoten henkisesti – että sen ulvahdus kaikui riipaisevana hämärtyvässä syysillassa.

Sen jälkeen sillä ei ollut enää yhtään hauskaa. Se kulki tallin alueella ryhdittömästi päätään riiputtaen, suu alakuloisessa mutrussa onnettomana ympärilleen vilkuillen. Se kannatteli häntäänsä surkeana niin alhaalla, että se melkein viisti maata. Näytti vahvasti siltä, että juuri elämänsä tähtihetkiä viettänyt otus oli tempaistu alas kovaa ja korkealta.

Huolellinen pikku apulainen

Vaikka useimmat Alpin tempauksista liittyvätkin sen kyselemättömään ja vauhdikkaaseen olemukseen, eikä sillä ole juurikaan tapana huomioida muita, löytyy siitä silti myös kiltti ja herttainen puolensa.

Se käy ilmi aina sateisten lenkkien jälkeen. Kun saavumme lenkiltä kotiin, kaikkien koirien tehtävä on odottaa tuulikaapissa, että minä haen pyyhkeitä ja saan jokaisen koiran kuivattua. Vasta tämän jälkeen ne saavat jatkaa matkaansa muualle asuntoon.

Aloitan kuivaamisen aina vanhimmasta koirasta tai siitä, joka on rauhallisin. Näin ollen ruokin rauhallista käyttäytymismallia, eikä sisälle paluu aiheuta ylimääräistä härdelliä.

Alpi on aina kuivausjärjestyksessä viimeinen. Se on nuorin ja vaikka se on jo saanut kiinni kuivausfilosofiastani koen, että sen elämänkokemuksella on ihan hyvä harjoitella odottamista ja viimeisenä olemista. (Sekä odottaminen, että viimeisenä oleminen ovat sen inhokkiasioita.)

Nykyisin se osaa odottaa omaa vuoroaan kärsivällisesti. Odottaessaan se nuolee ja kuivaa ensin omat tassunsa, ja ne pestyään se siirtyy nuolemaan lähintä kuivausvuorossa olevaa kaveria, eli useimmiten Olmia tai Elnaa.

Se, miten huolellisesti ja antaumuksella se pesee sisaruksiaan: niiden korvia, päälakea ja kuonoa, on kerta toisensa jälkeen yhtä liikuttavaa – varmasti etenkin juuri siksi, että muuten arjessa se on niin häikäilemätön porsas.

Rakas lämpöpatteri

Kun Alpi muutti luokseni olin itsekin vasta muuttanut uuteen asuntooni, eikä minulla vielä ollut sänkyä. Nukuin patjalla makuuhuoneen lattialla.

Koska whippetit kiintyvät omistajiinsa jopa niin paljon, että ne eivät lopulta enää suostu esiintymään näyttelykehissä ilman omistajaansa, mietin jo tuolloin, pitäisikö makuuhuoneen oveen asentaa koiraportti, etten vaan tule ruokkineeksi koiran liiallista leimautumista.

Jostain syystä koiraporttia ei kuitenkaan koskaan tullut, ja niinpä myös Alpilla oli vapaa pääsy lähelleni yöaikaan. Pienen pienen pentu-Alpin suosikkinukkumapaikaksi muodostui kaulani alue – se oli niin pieni, että mahtui hyvin nukkumaan tyynyni reunaan olkapäälleni, pitäen omaa päätään kaulani päällä. Toisinaan me molemmat liikuimme nukkuessamme niin paljon, että aamulla herätessäni kaulani oli kauttaaltaan pienen whippetkaulahuivin peitossa. Se nukkui kaulaani vasten sikeästi aina aamuun asti.

Nykyisin nukun sängyssä ja eristän koiria vaihtelevasti makuuhuoneen alueelta. Into ja Elna eivät koskaan ole sängyssä nukkumisesta välittäneetkään, sillä niille tulee äkkiä liian kuumaa. Mutta whippetpojat Olmi ja Alpi nukkuvat sängyssä mielellään ja vieläpä peiton alla aivan ihoon liimautuneina.

Alpin suosikki nukkumapaikka on edelleen lähellä kasvojani. Se näyttää erityisen onnelliselta silloin, kun se saa asettaa päänsä kaulalleni ja voimme molemmat nukahtaa kuunnellen toistemme hengitystä.

Omanlaisensa koira

Vaikka Alpi ja Olmi edustavat tismalleen samaa rotua, on ollut mielenkiintoista huomata, miten niitä yhdistää vain lähinnä rakkaus mukavaan loikoiluun ja juoksemiseen. Muuten ne ovat hyvin erityyppisiä persoonia, vaikka molemmat ovat osallistuvia, reippaita ja mukavia koiria.

Siinä missä opetin Olmin jo hyvin pienenä seuraamaan ja tarkkailemaan minua lenkeillä, siinä oitis onnistuen, Alpin kanssa vastaavan toimintamallin opettamiseen on tarvittu muutamia kömmähdyksiä.

Kun Alpi oli vasta muuttanut luokseni, otin sen usein mukaan etenkin lyhyimmille pissalenkeille, jos se ei sattunut juuri siihen aikaan olemaan nukkumassa. En juurikaan käyttänyt hihnaa, sillä oletin pienen pennun pysyvän luontaisesti laumassa yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa. Pennulta vaadittaisiin melko paljon kanttia, jos se omaehtoisesti poistuisi porukan suojista ja lähtisi yksin suureen ja hurjaan maailmaan.

No, kanttiahan Alpilta löytyi jo vajaan yhdeksän viikon iässä. Huomasin sen siinä hetkessä, kun olimme tulossa lenkiltä ja saavuimme rivitaloasuntomme parkkipaikalle. Naapurin vanhan rouvan tytär oli juuri menossa äitinsä luokse kyläilemään, kun koiranpentuni ampaisi ilahtuneena samalle vierailuvisiitille juuri avatusta ovenraosta vilistäen sisälle vaaleanpunaisessa lainanutussaan kuin villiintynyt rotta.

Naapurin rouvan tytär ei näyttänyt yhtään niin ilahtuneelta kuin koiranpentuni hetkeä aiemmin. Hän roikotti olohuoneesta saalistettua koiranpentuani inhoava ilme kasvoillaan.

”Tämä kuuluu ilmeisesti sinulle” hän tokaisi ojentaessaan pienen ja itseensä tyytyväisen näköisen, pentumaisen pullean koiranpennun kainalooni. Pahoittelin tilannetta ja välikohtauksen jälkeen aloin kuljettamaan myös Alpia remmissä. Se kun on aina ollut varsin rohkea ja omanlaisensa koira.

25

Arkea kolmen koiran kanssa – ja miten se toimii

img_6355

Olen viime aikoina miettinyt paljon arkea kolmen koiran kanssa, sekä ylipäätään koirien lukumäärää sekä rotuvalintoja – jotka muuten äkkiä saattavat vaikuttaa koirien lukumäärään.

Lisäksi olen saanut blogiini kommentteja, joiden kirjoittajat ovat kiinnostuneita siitä, miten meillä menee. Miten kolme niin erityyppistä koiraa tulevat juttuun ja mitä touhuan koirieni kanssa arkisin; minkälaista liikuntaa tarjoan koirilleni ja mitä koirani syövät.

Kaikkein mielenkiintoisin ja näppejäni polttelevin aihe on kuitenkin elo laumassa, eli se, miten koirani tulevat juttuun keskenään. Aion kertoa tulevaisuudessa tarkemmin koirieni ruokailutottumuksista, liikunnasta ja kunkin koiran kuulumisista, mutta en malta olla aloittamatta laumaelosta.

Laumaeloa

Laumamme on tällä hetkellä sukupuolijakaumaltaan hyvin haasteeton, sillä taloudessa on yksi leikkaamaton uros (Into, kahdeksan vuotta), yksi leikattu narttu (Elna, seitsemän vuotta) ja yksi leikattu, nuori uros (Olmi, pian 2 vuotta). Koiria ei ole lähdetty leikkelemään suinkaan laumaelon vuoksi, vaan nuorimmaisten koirien sterilointi ja kastrointi ovat puhdasta sattumaa.

Elnan kohdalla koiran sterilointiin johti käytännön syyt: urosvaltainen lauma (tuolloin Inton lisäksi laumaan kuului leikkaamaton cockerspanieli Romppu sekä leikkaamaton skotlanninterrieri Remu) ja minun lähtöni armeijaan.

Olmi puolestaan kastroitiin lokakuussa 2016 terveydellisistä syistä, sillä sen piilossa ollut kives sijaitsi vatsassa, mikä olisi voinut myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Tästä operaatiosta en olekaan ehtinyt vielä kirjoittamaan, joten jos on jotain, mitä haluat asian tiimoilta kysyä, kysy kommenttikentässä.

Joka tapauksessa ongelmia silloin, kun lauma koostui kolmesta leikkaamattomasta uroksesta ja leikatusta nartusta, tai nyt, kun laumaan kuuluu leikkaamaton uros, leikattu narttu ja leikattu uros, ei ole ollut.

* * * * *

Laumaeloa urosten kesken

Se, että olen elänyt arkeani jo vajaan kymmenen vuoden ajan koiralauman kanssa, on tehnyt minusta vahvan laumateorian kannattajan. Olen vuosien varrella käynyt jos jonkinlaisilla luennoilla ja koulutuksissa, ja tiedän, että mainitsemalla asiasta täällä saatan herättää paljon kysymyksiä.

Laumateoriaan tukeutuminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita koirien pelottelua, fyysistä alistamista tai vanhoihin häkkisusiteorioihin luottamista, mihin sillä ikävä kyllä on kurja kaiku. On todellinen sääli, että koirankoulutus on vuodesta toiseen yhtä mustavalkoista, eikä harmaan sävyjä haluta nähdä, ja niinpä siihen sisältyy vain kaksi ryhmää:

  1. Ne, jotka pääsevät taivaaseen, ja jotka naksuttelevat, sheippaavat, kannustavat ja nakittavat koiriaan alati arjessa, sekä
  2.  ne, jotka joutuvat helvettiin, ja käyttäytyvät koiriaan kohtaan väkivaltaisesti tai vähintäänkin hallitsevat koiriaan puhtaasti pelolla.

Oikeastihan asia ei ole näin mustavalkoinen, kuten ei elämä yleensäkään. Valkoisen ja mustan välissä on kaikki harmaan sävyt, puhumattakaan kirkkaista sateenkaaren väreistä!

Minun mielestäni tärkeimpiä arvoja koirankoulutuksessa ja -kasvatuksessa on nakittamisen tai väkivallan sijasta puhdas johdonmukaisuus, molemmin puolinen luottamus ja yhteistyö. Mikään edellä mainituista ei tule ilmaiseksi, eikä etenkään väkivaltaisesti koiraa tai koiria kohdeltaessa.

Laumaeloa

Laumateoria perustuu väkivallan sijasta koiran sisään rakennettuun laumaviettiin, jonka päämääränä on hyväksynnän saavuttaminen ja yhdessäoleminen, mikä koiran alkuperää ajatellessa on mahdollistanut koiran hengissä säilymisen ja mahdollisen suvun jatkamisen.

Hyvä esimerkki laumavietin voimasta on metsässä eteen sattuva pupu, joka laukaisee saalistustilanteen. Sillä silmänräpäyksellä varmasti tiedät, tuleeko koira kutsusta luokse (laumavietti, hyväksynnän saavuttaminen) vai ohjaako sitä vielä vahvempi saalistusvietti (pupu).

Laumavietin perusedellytys on se, että koira arvostaa omaa ihmistään. Jo pelkästään tämä pois sulkee väkivallan käytön ja koiran pelottelun kokonaan, sillä väkivaltainen tai pelottava johtaja ei ole arvostettu johtaja.

Mikä sitten saa koiran arvostamaan ja luottamaan omaan ihmiseensä? Oman näkökulmani puolesta arvostukseen ja luottamukseen ajaa turvallinen ja johdonmukainen elinympäristö, jonka takaaminen on ihmisen, koiranomistajan tehtävä. Se on tehtävä, joka ei rajoitu neljän seinän sisälle tai treenikentälle, vaan jatkuu kaikkialla kaiken aikaa. Se on mielestäni koiranomistajan tärkein tehtävä, samalla tavalla, kun äidin tärkein tehtävä on taata omalle lapselleen turvallinen ja johdonmukainen ympäristö kasvaa.

Turvallinen ympäristö

Luettuani kymmenisen vuotta sitten Pertti Vilanderin Koirankorjauskirjan ja Jann Fennellin Kuuntelen Koiraani, olen todella alkanut testaamaan molempien kirjojen oppeja arjessa ja ohjannut Intoa jo pennusta saakka toimimaan laumavietillä. Into oli kokeeni onnistunut tuotos, jonka seurauksena sama kasvatusmetodi on pätenyt myös seuraavien koirien kohdalla.

Minun onnekseni en ole joutunut kasvattamaan koiriani yksin, vaan minulla on ollut tukena koirieni kasvatuksessa joukko tasapainoisia ja luotettavia koiria ja heidän omistajiaan, jotka ovat tukeneet ja opastaneet minua vuosien saatossa.

Laumavietillä työskentely tuo eteen valtavan skaalan mahdollisuuksia, sillä koiran arvostaessa sosiaalista palkkaa, sen silmissä ei enää kiilu pelkästään lihapullien kuvat ja se tekee töitä ihmiselle, eikä ihmisen taskussa oleville herkuille. (Toim. huom. Toki Inton silmissä kiiluu aina lihapullien kuvat, oli kasvatusmetodi mikä tahansa.)

Sen lisäksi, että laumavietin avulla voi rakentaa mutkattomasti toimivan arjen, siihen tukeutuen voi myös opettaa temppuja. Ja nimenomaan temppuja. Mielestäni on mielenkiintoista, miten jotkut koiranomistajat opettavat koiransa toimimaan arjessa erilaisten temppujen varassa, kun todellisuudessa arjessa pitäisi puhua kasvatuksesta ja yhteistyöstä sen sijaan, että alleviivattaisiin herkkuja ja koiran palkitsemista (=temppuja).

Olen opettanut esimerkiksi Olmin sivulletulon, seuraamisen ja paikallaolon laumavietin avulla, mutta aion ensi keväänä parempien ulkoilusäiden koittaessa tuoda liikkeisiin näyttävyyttä ja voimaa saalisvietin avulla (lelu) ja ruokapalkalla. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka minä lasken tempuiksi.

Sen sijaan lenkillä käyttäytymisen, vapaana siististi lähietäisyydellä kulkemisen tai minkään arjen perustaidon ei mielestäni koskaan pitäisi perustua temppuun vaan yhteistyöhön ja koiran peruskasvatukseen.

Voisin kertoa kuvitteellisen ja vertauskuvallisen, sekä täysin kärjistetyn esimerkin siitä, kuinka ihmislapsi piirtää tussilla uuden omistusasunnon vasta tapetoituun seinään. Kuinka moni tällaisessa tilanteessa lähestyy lasta iloisesti hymyillen ja sanoo, että saat tikkarin, jos suostut lopettamaan piirtämisen nyt heti? (Älä pahastu, en minä oikeasti verrannut koiran kasvatusta lapsen kasvatukseen.)

Koska hyvä laumanjohtaja on luotettava ja johdonmukainen, sekä ennen kaikkea reilu, olen aina tarvittaessa puuttunut koirieni epäreiluun käyttäytymiseen, jossa esimerkiksi nuorimmaista on höykytetty turhasta.

Mielenkiintoista koko asiassa on koiranlukutaidon ja ymmärryksen kehittyessä huomata, että nuorimmaista harvoin höykytetään turhasta! Siksi asetelma onkin kääntynyt päälaelleen, ja toisinaan, kun vanhimmalla koiralla on ollut tarvetta puuttua nuorimmaisen käyttäytymiseen, olen itse tehostanut vanhemman koiran viestiä, jolloin nuorimmainen koira on joutunut sopeutumaan tilanteeseen uudella tavalla, päästäkseen taas nauttimaan lauman suosiosta.

Hyvässä ja toimivassa laumassa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus, niin keskinäisesti koirien välillä, kuin myös sen ihmis- ja koirajäsenten välillä. Kun koirien kanssa työskennellään johdonmukaisesti, ne tuntevat olonsa turvalliseksi ja turvalliseksi olonsa tuntiessaan ne käyttäytyvät johdonmukaisesti, jolloin niihin on helppo luottaa. Hyvä synnyttää lisää hyvää, ja oravanpyörä on valmis.

(Vastaavasti huonot kokemukset synnyttävät epäluottamusta, joka taas synnyttää lisää huonoja kokemuksia, ja noh, sellainenkin oravanpyörä on hyvin nopeasti valmis.)

Vastauksena kysymykseen siitä, miten koirani tulevat keskenään toimeen, voin vastata: loistavasti. Kaikilla on hyvä olla, ja tasapainoinen kasvatus yhdistettynä tasapainoisiin koirakontakteihin on vienyt meidät tilanteeseen, jossa jopa leikkaamaton uroskoirani tulee toimeen kaikkien koirien kanssa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jutun juju lienee siinä, että koska todella haluan tehdä työni laumanjohtajana hyvin, valitsen koirilleni vain sellaista seuraa, joiden kanssa voin taata omien koirieni turvallisuuden. Sillä hyvä ruokkii lisää hyvää.

22

Koirakommuunin eloa

13092015_3634_960px

Olen toisinaan verrannut kotiamme hippikommuuniin, jonne väkeä tulee ja menee. Perusajatus on samankaltainen: tärkeintä on hyvä meininki ja yhteiset pelisäännöt.

Näillä eväillä meidän oman pienen hippikommunin elo onkin ollut varsin aktiivista – ja hauskaa tänäkin vuonna. Meillä on piipahtanut paitsi irlanninsusikoira, myös vesikoira, puoli vuotias sekarotuinen narttu (sama, joka poseeraa kuvassa), seitsemän vuotias bokseriuros sekä kolmevuotias saksanseisojanarttu pientä leijonaharjaskania unohtamatta.

Meillä vierailleet koirat ovat kaikki ystävieni ja tuttavieni rakkaita lemmikkejä, tai sitten kotia etsiviä koiria. Minun ei ole vuosiin tarvinut lukea uusia kirjoja, sillä jokainen meillä yöpynyt koira on kantanut mukanaan uutta tarinaa.

Minulla on pitkä historia erilaisten eläinten parissa ja silloin, kun asuin vielä vanhempieni luona lapsuudenkodissani isäni työskenteli paikallisen eläinsuojelujärjestön puheenjohtajana ja kotimme muuttui usein kodittomien eläinten vastaanottokeskukseksi. Tarjosimme väliaikaisen kodin muutamalle tusinalle kaninpoikasia, kesytimme halkopinoon syntyneitä, emonsa menettäneitä kissanpentuja ja autoimme itsensä loukanneita lintuja ja oravia.

Muistan, kuinka kouluikäisenä luokallani oli aina niitä tyttöjä, jotka kadehtivat elämääni suloisten ja pörröisten eläinlapsien kanssa – mutta he eivät koskaan ymmärtäneet elämäntapani varjopuolia: sitä, minkälaista on viettää iltansa kaikkialla muualla kuin koulujen discoissa – useimmiten eläinten häkkejä siivoillen ja eläimiä ruokkien, sitä, miltä tuntuu, kun elämästään päiväkausia taistellut sairas kaninpoikanen nytkähtää viimeisen kerran ja kuolee kirjaimellisesti käsiin tai sitä, kuinka pahalta tuntuu nähdä ja kuulla kaltoinkohdeltujen eläinten historiasta. Itsensä omaan ripuliinsa sotkenut yksikorvainen kaninpoikanen on kaukana kiiltäväturkkisten pehmopörröpupujen söpöydestä.

12092015

Olen viettänyt niin paljon aikaa erilaisten eläinten parissa, että tunnen oloni usein luontevammaksi eläinten kuin ihmisten kanssa – kuulostipa se sitten kuinka surulliselta tahansa. Koen, että eläimet elämässäni ovat olleet suuri rikkaus ja muovanneet minusta kärsivällisen, sanojeni ja tekojeni takana seisovan ahkeran ja työtä pelkäämättömän luonteen.

Loppujen lopuksi eläinrakkauteni vei minut Viroon auttamaan kodittomia koiria. Aika pian sen jälkeen otin Inton ja keskityin tarjoamaan omille lemmikeilleni hyvää arkea, mutta edelleen aina silloin tällöin minulle soitetaan ja minulta kysytään mahdollisuutta toimia sijaiskotina, etsiä tietylle eläimelle kotia tai toimia muuten tukena hankalassa tilanteessa.

22112015

Viimeisen parin vuoden ajan olen työskennellyt ahkerasti erilaisten ongelmallisesti käyttäytyvien koirien kanssa ja vaikka meno on rauhoittunut paljon teinivuosista, kaipaan edelleen tietyllä tavalla haasteita ja virikkeitä elämääni – ja niitä siihen sitten pölpähteleekin ihan itsekseen.

Erilaisia koiria vain päätyy kattomme alle, vaikka en ole ikinä mainostanut tarjoavani majoitusta, enkä useinkaan hypi riemusta silloin, kun puolitutut kyselevät, voisinko ottaa heidän koiransa hoitoon ja luettelevat pitkän litanian sellaisia syitä, joiden takia koiraa ei voi antaa mummolle tai naapuriin.

29082015c

Oikeastaan ihmiset ympärilläni taitavat olla aika rohkeita, kun tietävät minun asuvan jo valmiiksi kolmen koiran laumassa tavallisessa rivitaloyhtiössä, ja ehdottavat silti hoidokkeja viikonlopuille tai arkiviikoille.

Eikä siinä mitään. Olen kertonut, että elän joka tapauksessa lauman kanssa joka päivä lenkkeillen, joten useimmiten hoitokoirat menevät siinä missä omatkin. Joka tapauksessa eteiseen kerääntyy aina lenkkien jälkeen kuivausjono, ja joka tapauksessa imuri laulaa harva se päivä: oli koiria sitten kolme tai neljä.

21112015

Päättyvä marraskuu ja alkava joulukuu onkin tältä erää mennyt mukavasti paitsi Inton, Elnan ja Olmin, myös kolmevuotiaan seisojanartun kanssa. Inton ja Olmin molempien terveydentila sallii jo lenkkeilyn tietyissä rajoissa ja vieraanamme piipahtanut ensilumi piristi mukavasti arkea, jonka viimeisimpiä lenkkejä pystyi lumen valaistessa tekemään vielä myöhään illalla metsässä ja pelloilla.

Niinpä se arki onkin taas rullannut vakaassa blogihiljaisuudessa – todellisuudessa jälleen uuden, mielenkiintoisen tarinan parissa.

Mukaansatempaavaa joulukuuta!

 

2