Tosi pitkä perjantai

Olmi lepäilee

Perjantai oli Olmin koko viikon huipennus. Päivä alkoi 30 minuutin luontoretkellä, jonka aikana kiersimme pellon, etsimme varpuja kaneille, seikkailimme metsässä ja keräsimme kaneille lopulta muovipussillisen rehuja (sekä varpuja).

Into ja Elna olivat tottakai mukana, ja on jo ilmiselvää kuinka Olmista tulee joka päivä rohkeampi ja kokeilunhaluisempi, jopa hieman uhmakkaampi – ja kuinka sen otteet Intoa ja Elnaa kohtaan käyvät yhä kovemmiksi. Saan jo hyvin topakasti huomauttaa pentua siitä, ettei se voi purra hihnassa kulkevaa sekarotuista kurkusta kesken aamukävelyn.

Elna ei välitä purevasta pennusta, mutta usein vilkuilee minua silmäkulmastaan samalla, kun pikku piraija murisee ja riuhtoo sen kaulanahkaa. Luulen sen olevan hienovarainen avunhuuto (tai sitten yksinomaan murhaava vilkaisu siitä hyvästä, että minä todella hain meille tuollaisen silloin tällöin piruksi äityvän pikkukoiran – ja vielä maksoin siitä).

Toistaiseksi hyvä asia on se, että Olmi uskoo sekä minua, että Intoa ja Elnaa kertasanomalla. Eri asia on, kuinka usein tohdimme kieltää niin herttaisen näköistä pentua…

Elna ja pupula

Luontoretken jälkeen lähdin töihin, aivan kuten edellisenä päivänä ja sitä edellisenä päivänä ja niin edespäin. Vietin kyllä ”mammalomaa” Olmin kanssa sen saapumiskeskiviikosta sunnuntai-iltaan, mutta maanantaista alkaen olen käynyt töissä niin kuin kaikki normaalit ihmiset.

Ensimmäisenä mammalomani jälkeisenä työmaanantainani kepolla oli vapaapäivä ja tiistaina hän teki iltavuoron, jolloin Olmi ei joutunut olemaan kuin hieman päälle tunnin ilman ihmisiään.

Sen jälkeen kepo on pitänyt lisää vapaapäiviä, mutta lopulta hänkin meni töihin, ja niinpä minä jätin Olmin kotiin Inton ja Elnan kanssa ensimmäistä kertaa yksin vajaan kahdeksan tunnin työpäivän ajaksi perjantaina.

Ja koska kyseessä oli ensimmäinen yksin isojen koirien kanssa vietetty kahdeksantuntinen, en rehellisesti sanottuna oikein tiennyt, mitä odottaa palatessani töistä kotiin.

Parin-kolmen tunnin yksinolot ovat sujuneet alusta alkaen moitteettomasti, mutta toisaalta Olmi on ollut ensimmäisestä päivästään saakka täynnä yllätyksiä, ja tehnyt paljon sellaisia asioita, joita en olisi olettanut sen tekevän.

Koiranpentu

Pahin skenaario olisi ollut saapua työpäivän jälkeen parkkipaikalle ja huomata, että meidän kohdallamme rivitalossa olisi vain kasa sortuneita tiiliskiviä, mutta todellisuudessa ainakin seinät näyttivät olevan pystyssä ja ulospäin ehjiä.

Ehjiä ne olivat myös sisältä. Kun avasin oven ja sitten vielä eteisen oven, vastassani oli joukko erinäköisiä ja erivärisiä koiria, jotka kaikki heiluttivat peppuaan iloisesti vastaanottokomiteassaan eteisessä.

Näky oli varsin suloinen, sillä Olmin sijainti oli suoraan Elnan vatsan alla. Kiiruhdin oitis päästämään veikeän näköisen joukkion suoraan takaovesta takapihalle pissalle, ja kun sitten pikapissatuksen jälkeen tulimme koko porukka takaisin sisälle, ryhdyin tarkastelemaan asuntomme vajaan kahdeksan tunnin aikana saamia vaurioita.

Jotka olivat: ei mitään. Ei yhtikäs mitään! Yksi pienen pieni pissalätäkkö hieman väärässä kohdassa, ja siinä kaikki. Huippuolmi!

Olmi

Hyvin alkanut ja hyvin jatkunut perjantai sen kuin jatkoi nousukiitoaan. Yhdeksän viikon ikäisellä pikku-Olmilla oli edessään vielä elämänsä ensimmäinen työkeikka koirakoulu Hundaamossa, jossa kaikki koirani toimivat avustajina.

Olmi pääsi osaksi ohitusharjoitusta, jossa tarkoituksenamme oli toimia häiriökoirakkona sellaiselle koirakolle, jolla oli ollut ongelmia ohitustilanteissa arjessa.

Olmi suoriutui tehtävästä loistokkaasti, eikä se tuottanut minulle pettymystä sittenkään, kun vein sen kotiin ja otin häiriökoiraksi ensin Inton, sitten Elnan ja sitten Inton ja Elnan yhtä aikaa niin, että Olmi joutui jäämään yksin kotiin odottamaan.

Into

Takaisin kotiin palatessamme vastassa oli tyynen rauhallinen ja luottavaisesti odottanut koiranpentu, joten vaikuttaisi siltä, että meille on suotu oikein hyvähermoinen tapaus. Ja vaikka me olimme juuri tulleet takaisin, ei mennyt aikaakaan, kun sieppasin koko kolmen koplan mukaani ja lähdin takaisin Hundaamohommiin – illan kruunasi laumalenkki Anun lauman sekä toisen avustajakoirakon kanssa.

Illan lenkkikokoonpano koostui omien koirieni lisäksi kolmesta Olmia hiukan vanhemmasta sekarotuisesta pennusta, yhdestä sekarotuisesta nartusta, vesikoirasta ja suursnautserista. Yhteensä meillä oli siis yhdeksän koiraa, jotka kaikki tuntuivat nauttivan ilta-auringon valosta ja lämmöstä siinä missä me ihmisetkin.

Ihana Lempi

Ja mikäs siinä on nauttiessa. Huikean hyvä päivä takana ja kesä, joka toivottavasti on vielä edessä päin! Olmi sujahti – tapansa mukaisesti – jengiin kuin kala maljaan, eikä useiden kymmenien kilojen kokoero tuntunut haittaavaan kesäillasta nauttivaa suursnautseria sen enempää, kuin pientä whippetin pentuakaan. 05062015_0222_960px

 

2

Pähkinänkuoressa

Odotus

Viime aikoina olen kertonut aika paljon siitä, kuinka meidän laumaamme muuttaa pian uusi jäsen. Arkemme on ollut aika pentuhuuruista (ensin räjäytin mikropuuron ja sitten kaadoin mehukeittoa lattialle – jostain syystä kärsin keskittymisvaikeuksista), mutta paljon muutakin on tapahtunut viimeisimpien viikkojen aikana.

Kerron koiranpentuun liittymättömistä tapahtumista nyt nopeasti pähkinänkuoressa, koska nyt eletään jo sellaista aikaa koiranpennun odottamisvaiheessa, että aivoni eivät oikein pysty tuottamaan sisältöä, joka ei liittyisi koiranpentuun.

Ihan ensiksi haluaisin tietysti kertoa jotain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa nimenomaan niistä asioista, jotka eivät liity koiranpentuun, kerron, että eksyimme taannoin Inton ja Elnan, sekä ystäviemme Riikan ja Furin kanssa metsään. Kului noin kolme tuntia ja 11 kilometria, kunnes palasimme pilkkopimeästä metsästä takaisin autoille puolenyön tietämillä. Onneksi löysimme perille – olisi ollut hirveää, jos olisin joutunut peruuttamaan koiranpennun hankinnan vain siksi, että en löydä metsästä takaisin kotiin!

Seuraavaksi haluaisin kertoa pian kotiutuvasta koirapennusta, mutta koska lupasin kertoa niistä asioista, jotka eivät liity pentuun, kerron, että Into juhli hiljattain 7-vuotissyntymäpäiviään. Juhlistimme Intoa paistamalla makkaraa metsän siimeksessä, järven rannalla, mutta tällä kertaa pysyttelimme tuttujen polkujen äärellä, emmekä hukanneet itseämme metsään.

17052015_9101_960px

Haluaisin vieläkin kirjoittaa vain koiranpennusta, mutta koska lupasin kertoa muista asioista, mainittakoon, että toissa viikonloppuna saimme yökyläläisiä, kun naapurustossa asuva Ilo (ylhäällä, kuvassa!) piipahti meille lauantai-aamuna ja viipyi sunnuntaiaamuun saakka. Saimme iloksemme myös samassa perheessä majailevan kanin, joka vietti meillä yhden yön sijasta seitsemän yötä.

Oli hauska katsoa, kuinka Ilo ja Elna hakivat vuoron perään toinen toistaan parempia pehmoleluja olohuoneen lattialle, ja aina kun toinen esitteli toiselle aarettaan, toinen lähti hakemaan vieläkin hienompaa ja parempaa lelua lelukopasta makuuhuoneesta. Ilo on korkeassa asemassa omassa laumassaan ja vanhempi kuin Into tai Elna – mutta kotonamme hän on vieraana, joten narttujen väliselle lelumittelölle ei meinannut tulla loppua. Kun Ilo sunnuntaina lähti, me aloimme siivoamaan pehmoleluja olohuoneen lattialta, keittiön lattialta, eteisen lattialta, makuuhuoneesta ja jopa kylpyhuoneesta ja vessasta. Löysimme samalla sellaisia koiranleluja, joiden olemassaoloa emme olleet edes muistaneet!

Muistutus itselleni: käy läpi koirien lelulaatikko ja lahjoita eteenpäin lelut, jotka eivät ole käytössä (tai joiden olemassaoloa edes Elna ei muista).

Minun tekisi vielä nopeasti mieli kertoa hieman tiedätte-kyllä-mistä, mutta taidan säästää ne jutut seuraavaan kertaan. Tällä kertaa ideana oli ainoastaan todistaa, että koirani ovat kärsineet paljon muustakin, kuin hajamielisestä omistajastaan. Myös punkeista (unohdinko mainita punkit?), pilkkopimeässä taitetuista metsälenkeistä sekä sellaisista grillimakkaroista, jotka eivät päätyneet koirien suihin.

0

Parasta elämässä

Suojaväri

Sen jälkeen, kun valmistuin ammattikoulusta tein vuoden ajan koulutustani vastaavaa työtä. Sitten töitä ei enää ollutkaan, ja kituuttelin työttömänä, pätkätöissä ja erilaisissa nuoria ”kannustavissa” työelämän hankkeissa, joiden myötä taloudellinen kituuttelu ja senttien venyttäminen tuli tutuksi.

Taloudellinen epävarmuus ja ainainen stressi rahojen riittämisestä (tai lähinnä riittämättömyydestä) oli niin uuvuttavaa, että päätin ottaa irtioton kaikista ongelmistani ja lähdin armeijaan. Armeija-aikanani lähetin lukuisia työhakemuksia tuloksetta, ja armeijasta kotiuduttuani perustin yrityksen.

Viimeisen vuoden aikana taloudellinen tilanteeni on pikku hiljaa parantunut. Maaliskuun alussa ujutin jalkani oven väliin siten, että nykyisin työskentelen ensisijaisesti palkansaajana koulutustani vastaavassa työssä, minkä lisäksi toinen yrityksistäni porskuttelee hiljaisesti taustalla.

Kun viimeisen vuoden ajan olen saanut nauttia säännöllisistä tuloista, olen halunnut osoittaa itselleni ja maailmankaikkeudelle, että olen hyvä siinä mitä teen ja teen sen antaumuksella. Olen ollut innoissani siitä, että voin viimein näyttää kynteni ja voin tehdä sellaista työtä, josta nautin ja jossa olen hyvä. Olen innostunut nykyisestä tilanteestani niin paljon, että toisinaan hukkaan itseni töihin ja kotiin rientäminen kellon lyödessä viisi ei enää tunnukaan vapaudelta, vaan ikävältä velvollisuudelta.

Kuratassu

Etenkin Remun kuoleman jälkeen mietin vakavissani, ovatko koirat oikeasti se tie, jota pitkin haluan tulevaisuudessakin kulkea ja se asia, jota haluan elämässäni vaalia. Remun kuolema viilsi sydämeeni syvän haavan, samanlaisen kuin Rompun ja Nikinkin kuolema, ja kun sydän revitään keskimäärin kolmen vuoden välein riekaleiksi, sitä tulee helposti ajatelleeksi, mitä järkeä tässä enää on, mitä järkeä missään yleensäkään on.

Mitä järkeä on hankkia koiria, kun niistä täytyy kuitenkin jonain päivänä luopua? Onko järkevää perustaa elämänsä sellaiselle pohjalle ja elämäntavalle, josta on todellisuudessa pelkkää huolta, surua ja ainaista rahanmenoa?

Mietin vakavissani koko koirahömpän hyllyttämistä taka-alalle, keskittymistä täysillä työelämään ja uran luomiseen, sekä suurin piirtein kaiken ylimääräisen rahan sijoittamista kurssimaksujen ja puruluiden sijasta kuntosalimaksuihin, hemmotteluhoitoihin ja hienoihin vaatteisiin ja sisustukseen.

Ajatus siitä, ettei kotiin tarvitsisikaan lähteä töiden jälkeen ja siitä, ettei talvipakkasilla täytyisikään topata itseään täyteen vaatteita ja lähteä ulos palelemaan, on houkutellut ja olen jo pitkään työntänyt koiria hiukan taka-alalle tärkeämpien asioiden vallatessa alaa.

Into ja Elna

Ja kaiken tämän hullutuksen keskellä olen ollut valtavan kiitollisessa asemassa, sillä minulla on kennelpoika, joka on huolehtinut koirista silloin, kun se on ollut minulle liikaa. Silloin, kuin sädehtivät silmät ja heiluva häntä ei olekaan aiheuttanut onnen ja ilon tunteita, vaan pelkkää ahdistusta. Pitkän päivän jälkeen pimeinä ja kylminä talvi-iltoina ja kiireisinä työaamuina keponi on huolehtinut siitä, että koirat saavat liikuntaa ja mielekästä tekemistä päiviinsä.

Ja sen myötä, kun olen hetken saanut keskittyä muuhun, ympärilläni on ollut tilaa enkä ole jäänyt yksin arkisien velvollisuuksien alle, olen toipunut ja löytänyt sen tutun onnen ja ilon, jota koirien läsnäolosta ammennan.

Nautin jälleen reipastahtisista aamulenkeistä, metsässä vaeltamisesta ja yleensäkin arjesta koirien kanssa. Ja ai että, että nautinkin. Jossain talvisen pimeyden syövereissä ja kuivasta toimiston ilmasta huumaantuneena olin unohtanut, miltä kuulostaa metsä, kun siellä vaeltaa vain minä ja koirani. Miten puut humisevat ja kuinka aurinko paistaa puiden lomasta leikitellen valoilla ja varjoilla sammaleen päällä ja koirieni turkeissa.

Olin jäisillä kaduilla liukastellessani unohtanut, miltä hiekka tuntuu jalkojen alla ja miltä kostea maa tuoksuu varhain aamulla tai myöhään illalla. Minkälainen hohto siinä on, kun lenkkeilee lemmikkiensä kanssa niin varhain tai niin myöhään, että tuntuu, kuin olisimme ainoat elolliset olennot tässä maailmassa – ja sitten eteen tupsahtaakin omituisesti vaappuva varis tai oksasta toiseen pompiva orava.

Loputtoman pitkältä ja lohduttoman pimeältä tuntunut talvi oli saanut minut unohtamaan, miten aurinko lämmittää ihoa kuivan heinän tuoksuessa pellon reunalla ja miten tunnen eläväni, kun kuljen sänkipellolla ympärilläni laukkaavien koirien kanssa.

11042015

Tänään lähdimme päivän viimeiselle lenkille puoli kahdeksan aikaan illalla auringon paistaessa siniseltä, pilvettömältä taivaalta. (Kesä on eittämättä pian täällä.) Hain naapurista mukaani vielä vesikoiran ja suursnautserin, ja samalla kun kuljetin yli oman painoni verran koiria ohi meuhkaavien pikkukoirien ja itsemurhafasaanien muistin senkin, miten luontevaksi tunnen oloni koirien seurassa ja miten hienoja eläimiä ne ovatkaan. Muistin sen ja monia muita tärkeitä oivalluksia pyhittäessäni pitkästä aikaa puolitoista tuntia kiireetöntä ja aikataulutonta aikaa luonnon helmassa vain itselleni ja näille nelijalkaisille.

Ihan sama mihin suuntaan elämä minut vie, tai miten yritän sitä harhauttaa. Koirat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan parasta elämässä.

(“The truth is, everyone is going to hurt you.
You just got to find the ones worth suffering for.” 

– Bob Marley)

Parasta elämässä

0