Kuinka käyttökoiraihmisestä tuli vinttikoiraihminen

Tituleeraan itseäni röyhkeästi käyttökoiraihmiseksi yhden omistamani novascotiannoutajan ja yhden omistamani hollanninpaimenkoirasekoituksen siivittämänä.

Se johtuu siitä, että käyttökoiraihmisyys ei aina suoranaisesti ole pelkkä rotuvalinta, vaan jopa sitäkin vahvemmin asenne tai jopa elämäntapa. Jokainen varmasti tietää myös ne henkilöt, joilla käytännössä katsoen on käyttökoira, mutta he eivät silti ole käyttökoiraihmisiä.

Sitten on meikäläisiä, jotka ovat päätyneet ihailemaan järeitä käyttökoiria omalta mukavuusalueeltaan kentän kulmalta, ihan vain siksi, että vaativan koiran kanssa sitä päätyisi äkkiä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja aiheuttaisi itselleen ennenaikaisia vanhenemisen merkkejä.

Terävän paimenen puuttuminen ei kuitenkaan milloinkaan ole ollut esteenä viettiseminaareihin, koirankouluttajakursseille ja muihin alan häppeninkeihin osallistumiselle, sillä koira kaikkineen on vain niin kiinnostava kokonaisuus.

Olen piipahtanut lähellä ”käyttökoiramaailmaa” Inton ensimmäisten ikävuosien aikana, ja vaikka rakastankin koirien kanssa treenaamista ja kaikkea siihen liittyvää, käyttökoiramaailma ei ollut minua varten. Tai ehkä pitäisi sanoa, että koiran kanssa säännöllinen, aikataulutettu harrastaminen ei ollut minua varten.

Se, kuinka pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen olin lähtökohtaisesti aina myöhässä treeneistä, oli ahdistavaa. Pikainen koirien pissatus, koirien pakkaaminen autoon ja kaasu pohjaan! Lähtökohtaisesti huonossa mielentilassa, sillä vaikka treenit olivat kuinka mielenkiintoiset tahansa, olin työpäivän jälkeen väsynyt ja nälkäinen.

Entäs koirat sitten? Ensin ne torkkuivat pitkän päivän keskenään kotona ja sitten ne päätyivät kuin myrskyn silmässä treenipaikalle aistien luomani kiireen, väsymyksen ja ärtymyksen.

Lienee sanomattakin selvää, että tuollaisen pyörremyrskyn silmään joutuneet koirat olivat treeneissä levottomia ja jopa turhautuneita. Ja minä entistäkin ärtyneempi, sillä koirani olivat levottomia ja turhautuneita. Ja kaiken sen jälkeen meidän kaikkien olisi vielä pitänyt ottaa treeneistä kaikki irti ja oppia jotain.

Sellainen treenityyli ei luonnollisesti vienyt eteenpäin. Vaikka nautin kaltaisteni ihmisten seurasta ja yleisestä ilmapiiristä – ja joukkoon mahtui kosolti myös paljon parempiakin päiviä – pakka lahosi aina jostain päästä. Viimeistään kaikki kosahti yllättäen ilmaantuneeseen neljän viikon treenitaukoon, koska olin liian väsynyt ja mukavuudenhaluinen kiirehtimään töistä treenipaikalle, kun vaihtoehtona oli lähteä kiireettä metsään samoilemaan.

Toisinaan ponnistelin treenipaikalle kiireestä ja väsymyksestä huolimatta ja istuin viilenevässä syysillassa pimeässä kaivossa palellen ja katsellen kannen raosta tähtiä. Pohdin, kulkeeko reittäni pitkin rotta vai sammakko, ja odotin, josko kohta jokin jykevä nelijalkainen ilmaantuisi paikalle ja louskuttaisi löytymiseni merkiksi niin, että sen räkä lentäisi nenänpäähäni saakka. Sitten, kun sen ohjaaja saapuisi paikalle voisin antaa sille palkan ja ainoastaan toivoa, että sormieni yhteenlaskettu lukumäärä olisi vielä treenien jälkeenkin 10.

Joskus treeneihin ei sisältynyt pilkkopimeitä kaivoja tai tikkuineen petollisia teollisuuslavoja, vaan ne pidettiin uudessa treenipaikassa – metsässä, jonne oli mahdoton löytää edes selkeiden reittiohjeiden avulla. Ja sitten kun sinne löysi, sitä ajoi autonsa aina johonkin mahtavaan moukkuun, johon se jäi kiinni, ja sitten pohdittiin, kenellä on peräkoukku auton nyppäämiseksi tai kuka rohkenee peruuttamaan sen viiden kiven ja kahden nuoren koivun välistä antaen sille kaasua niin, että moukku jäisi toiseksi.

Aina treeneistä myöhäisillan aikana kotiutuessa oli kylmä ja nälkä, likaiset ja kuraiset housut ja koira, joka odotti yhä innokkaana iltalenkille lähtöä. Sormenpäät punoittivat loppusyksyn pikkupakkasista tai näpeille käyneiden koirien hampaanjäljistä – eroa oli mahdoton huomata, sillä sormenpäät olivat niin kohmeiset, ettei tuntoa enää ollut.

Tietenkään treeneissä ei aina ollut pikkupakkasia. Mutta kun pikkupakkasia ei ollut, oli hyttysiä, paarmoja, itikoita tai vähintäänkin omituisia, kutiavia tai kirveleviä paukamia.

Käytin kaikki rahani koiriini ja niiden treenaamiseen. Ehjiin kenkiin, joissa sukat eivät kastuisi, uusiin patukoihin ja palloihin, koirien terveystarkastuksiin, että varmasti voisin jatkaa harrastustani vielä vuosia – ja bensoihin. Samalla rykäyksellä kaikkien rahojeni kanssa meni myös kaikki aika. Koiraharrastus oli uskontoni ja koirien käyttöominaisuudet sen edellytys.

Ja sitten minä lähdin armeijaan, sotakoiraohjaajaksi. Tulin hetkessä tuplanneeksi kaiken suoriutumisen, väsymyksen, ärtymyksen ja nälän tunteen – ja siinä ohessa treenattiin. Ei ehkä ihan niin perkeleesti, mutta treenattiin kuitenkin, ja joka säällä.

Sotakoiraohjaajien palvelusaika koostui ainakin vielä silloin pitkälti ulkopalveluksesta, kun lenkitimme ja treenasimme edellisten ohjaajiensa pilaamia koiria sen, minkä paskan siivoamiselta ja koirien ruokkimiselta ehdimme.
Teimme sitä joka säässä, myös silloin, kun viimaista vettä tihutti vaakatasossa ja sormenpäiden tunnottomuus oli jo aivan omaa luokkaansa. Nautin siitä silloin ja olin innoissani kaikesta oppimastani – etenki siitä, miten koiraa voitaisiin käyttää asutuskeskustaistelussa osana joukkuetta. Mutta kun palvelusaikani jälkeen kotiuduin, huomasinkin, että en enää jaksanut lähteä metsään itikoiden syötäväksi tai kaivoon tutustumaan järisyttävän suuriin rottalajikkeisiin. Tuntui mahtavalta, kun kukaan ei enää tullut sanomaan, mitä nyt treenataan. Saatoin päättää siitä ihan itse – tai mikä vielä parempaa – olla treenaamatta!

Ja vaikka palvelukseni alussa olin rakastunut saksanpaimenkoiriin rotuna, ehdin palveluksen aikana huomaamaan, miten loputon into niillä oli työskentelyyn, miten korkean auktoriteetin ne vaativat toimiakseen ja miten pahalta niiden turkki saattoi haista sateen jälkeen. Siinäpä se.

Totaalisen tauon jälkeen katseeni suuntautui toisenlaisiin harrastusmahdollisuuksiin. Koska koiraharrastuksesta luopuminen ei ollut vaihtoehto, otin aikalisän ja palasin lapsuuteni unelmarotuun ja harrastusmahdollisuuksiin, joita whippet tarjosi.

Ja voin kertoa, että vaikka koirien kanssa harrastaminen on suuri osa minua ja tapaani viettää aikaa, vinttikoiran kanssa se on paljon vaivattomampaa ja siten myös mukavampaa.

Ja mikä vinttikoiran kanssa harrastamisessa on parasta? Esimerkiksi se, että treenipaikkaan ajaessa ei voi eksyä. Vinttikoiraradat ovat ihan oikeiden autoteiden varrella, eikä parkkipaikalle ajaessa voi edes jäädä kiinni mihinkään. Huomatkaa, että mainitsin parkkipaikat. Vinttikoiraradoilla on parkkipaikat. Eikö olekin luksusta?

Kuulostaa ehkäpä vielä hullummalta, mutta vinttikoiran kanssa harrastamiseen ei tarvita siperiantiikerin kestäviä coretex -housuja tai korkeavartisia kenkiä, minkä lisäksi treeneistä kotiudutaan useimmiten yhtä siistinä ja ehjänä kun sinne on lähdettykin. Voiko sellainen olla edes mahdollista?

Tämä tarkoittaa sitä, että vinttikoiria treenatessa radalle voi lähteä vaikkapa ihan arkivaatteissa tai hieman kalliimmissa urheilupöksyissä, eikä auton takapenkille tarvitse varuiksi mahduttaa kumisaappaita (pl. maastojuoksutreenit), villasukkia, vaelluskenkiä tai edes sitä treeniliiviä. Kaikki tuntuu olevan 1000% yksinkertaisempaa, helpompaa ja mukavampaa.

Koiran ohjaajan osa vinttikoiran treeneistä on oikeastaan ihan naurettavan pieni. Ei tarvita mielikuvaharjoituksia, zenhetkiä, syvää hengitystä tai itsensä kokoamista.

Riittää, että saapuu paikan päälle, lämmittelee elikon ja lähettää sen – eli työntää koppiin, ja that’s it. Pienen hetken päästä, kun koira on hieman juossut, sen voi napata takaisin remmin päähän, jäähdytellä, ja sitten voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin, siis ilman, että täytyy odottaa, että 23 muutakin ovat ehtineet treenaamaan koiransa!

Treeneissä lähes kaikki on koiran harteilla, eikä ohjaajalla ole merkittävää roolia muuta kuin koiran fyysisen kunnon rakentamisessa ja ylläpidossa sekä ruokinnassa – mikä sekin on jo tuttua huttua palveluskoirapuolelta (sen kaiken muun ohella). Ja koira, jonka harteilla kaikki on, sattuu rakastamaan sitä, mitä se tekee. Juoksemista.

Vinttikoiraradalla omaa treenivuoroaan ei tarvitse odotella kaivossa, kuilussa, luolassa, pöpelikössä, piilolla tai häiriöhenkilönä tai – koirakkona, vaan riittää, että asettaa peppunsa katsomoon ja mutustelee vaikka mukaansa ottamiaan eväitä pitäen silmällä suorittavia koiria ja jutellen mukavia muiden vinttikoiraihmisten kanssa.

Oman kokemukseni mukaan vinttikoiraihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin minkään muun koiraryhmän edustajat. Keskusteluväleihin ja verkostoitumaan on helppo päästä, vaikkei sattuisikaan omistamaan kotikoiraa kummoisempaa sesseä.

Ja kaikesta lajin vaivattomuudesta huolimatta koiranomistaja pääsee aitiopaikalta seuraamaan oman koiransa kehitystä, suunnittelemaan sen treenejä, selaamaan kisakalentereita, jännittämään kisoissa ja halutessaan jopa tuhlaamaan rahansa hienoihin varusteisiin.

Varusteista puheenollen, vinttikoira on juuri oikea rotu ihmiselle, joka arvostaa toinen toistaan söpömpiä tai näyttävempiä pantoja, sillä ainakin whippettien ja greyhoundien pitkissä lyhytkarvaisissa kauloissa nämä pääsevät oikeuksiinsa.

Varusteholisteille vinttikoirien maailma tarjoaa muutakin herkkua – lajitelman erilaisia kausitakkeja ja -vaatteita, mutta laiskimmat ja tylsimmät (kuten minä) selviytyvät vain muutamalla monikäyttöisellä vaatekappaleella.

Mainitsinko jo, että vinttikoirat eivät haise märältä koiralta? Se johtuu siitä, että ne eivät juuri koskaan ole märkiä. Ne piilottelevat toppa- ja sadevaatteidensa uumenissa, eivätkä useimmiten edes tahdo lähteä ulkoilemaan sateella tai pahimmilla pakkasilla. Hyvästi huono omatunto, pakkas- tai sadekauden Netflix -maraton on vinttikoiran myötä tullut jäädäkseen.

Toki etenkin whippet on erityisen sopeutuvainen koira, ja meillä Olmi lenkkeilee tottuneesti joka säällä yhdessä Inton ja Elnan kanssa. Maineestaan huolimatta whippet on myös hyvä kaveri patikoinneille ja päiväretkille metsään.

En malta lopettaa hehkutustani vielä, sillä tahdon huomauttaa, että vaikka whippet viettäisi keväisen loskaisen päivävaelluksen kanssasi umpimetsässä, sen turkin mukana kotiin ei siitä huolimatta kulkeudu viittä kiloa hiekkaa tai oksia, havuja ja muuta roskaa. Vinttikoirien maavara ja lyhyt turkki on verraton ominaisuus, jos on siistiä asuntoa arvostava laiskimus.

Lisäksi whippetit ovat koiramaailman hippejä. Ne eivät juurikaan reagoi muihin koiriin, ja jopa toisilleen entuudestaan tuntemattomia koiria voi kuljettaa samassa autossa tai treenata samoilla hiekkakuopilla samaan aikaan. Ei liene pitkääkään aikaa siitä, kun lähdin Olmin kanssa näyttelytreeneihin Helsinkiin ja tungin sen ystäväni farmarin takakonttiin, jossa oli jo valmiiksi kolme uroswhippettiä, joita Olmi ei ollut koskaan tavannut. Ja se vain sujahti sinne. (Älä kokeile toistaa samaa nuorilla malinois -uroksilla. Älä myöskään vie kymmenpäistä malinoislaumaa hiekkakuopille ja heitä niille vain yhtä frisbeetä, jonka nopein saa.)

Sen lisäksi, että suuri osa whippeteistä on absolutely okay muiden koirien kanssa, ne eivät useinkaan reagoi myöskään haukkuviin pikkukoiriin, kiljuviin lapsiin, humalaisiin tai muihin sellaisiin tapauksiin, jotka tavanomaisesti saattavat provosoida ainakin tietyn tyyppisiä koiria.

Ja kaikesta huolimatta tekemistä riittää. Olmi vetää rättiä ja leikkii kanssani kuin pieni sisukas terrieri. Treenaan sen kanssa samoja liikkeitä kuin vuosia sitten Inton kanssa ja ainakin tämä yksilö oppii, kun sitä vain on alusta alkaen kasvattanut johdonmukaisesti ja siltä on vaatinut tiettyjä perusasioita. Toki toko -tai pelastuskoiralajit eivät ole ykkösenä kalenterissamme, mutta on kiva huomata, etteivät ne ole myöskään kokonaan pois-suljettuja mikäli kaipuu niiden pariin iskee.

Tottakai vinttikoirissa on valtavasti eroja miellyttämisenhalun ja kaiken muunkin suhteen, ja myös rodun sisällä on teräviä ja vähemmän teräviä yksilöitä. Mutta loppu viimein vinttikoirakin on kuitenkin vain koira, eikä sitä pidä nostaa erityisasemaan vain siksi, että joku on joskus keksinyt teesin, että vinttikoirat eivät opi, tai, että ne ovat kuin kissoja, tai että ne ovat tyhmiä tai alkukantaisia tai menevät liikaa viettiensä varassa.

Tehdään vielä nopea yhteenveto: se, mikä teki käyttökoiraihmisestä vinttikoiraihmisen taisi olla puhdas mukavuudenhalu ja kammo – ei suinkaan rottia kohtaan – vaan niljakkaita sammakkoja ja kutiavia paukamia kohtaan.

7

Kaverit kertoi

IMG_4670c_960px

Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

*   *   *

IMG_4678c_960px

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

*   *   *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

*   *   *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

IMG_4666c_960px

*   *   *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

*   *   *

IMG_4672c_960px

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta  vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

IMG_4643b_960px

6

Surua, murhetta ja painajaisia

Kovan onnen koirat

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miten jaksan olla niin positiivinen kaikkien koettelemusten keskellä. Yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto on porskutella haasteiden läpi eteenpäin, mutta tällä hetkellä minultakin alkaa olemaan vitsit vähissä ja tuntuu, että pienikin tuulen puhallus voi saada kamelin selän katkeamaan.

Onnellinen pentuarki vaihtui silmän räpäyksessä pitkiksi ja piinaaviksi minuuteiksi ja tunneiksi, levottomiksi öiksi ja epävireisen arjen läpi kahlaamiseksi.

Minun on pitänyt kirjoittaa jo lukuisia kertoja, mutta ajatusten puiminen ja pukeminen lauseiksi on tuntunut liian raskaalta. Kaikki vaikeat asiat pyörivät päässäni alati piinaavaa kehää, joten olen mieluummin vain katsonut elokuvia, lenkkeillyt Elnan kanssa ja vältellyt totuutta parhaani mukaan.

Kyse on koirista. Kyse on aina koirista! Ne ovat henkireikäni, henkiolentojani ja mielestäni parasta, mitä maa päällään kantaa.

Sirkuskarhu sairastaa

Into on kantanut viimeisen vuoden – puolentoista vuoden ajan takakoivessaan pientä, pikkurillin pään kokoista pattia. Harmittomalta vaikuttava, sellaisenaan pysyttelevä patti ei ole saanut minua tai eläinlääkäreitä ryhtymään toimenpiteisiin, sillä erilaisia patteja tuntuu aina silloin tällöin tulevan ja menevän, ja vain murto-osa niistä on oikeasti vaarallisia tai aiheuttaa harmia.

Tämä patti ei kuitenkaan loppujen lopuksi tyytynyt vaatimattomaan rooliinsa, vaan otti kesän alkaessa yllättävän kasvuspurtin ja alkoi jo silmin nähden häiritsemään itse koiraakin. Pikkurillin pään kokoinen patti muuttui muutamassa päivässä kokonaisen peukalon kokoiseksi rykelmäksi, ja kesäkuun alussa olimme eläinlääkärin kanssa yhtä mieltä siitä, että siitä olisi hankkiuduttava eroon mahdollisimman nopeasti.

Koska Intolla oli aina silloin tällöin ongelmia selkänsä kanssa ja olin suunnitellut sen selän kuvauttamista jo pitkään, totesimme, että kun koira joka tapauksessa ottaisi nokoset eläinlääkärin pöydällä, samalla sen selkä voitaisiin kuvata.

Sovimme leikkaus- ja selänkuvausajan viikon päähän maanantaille, jotta ehtisin vielä ennen leikkausta desinfiointiaineen avulla hoitamaan patin ympärillä ärtyneen ja tulehtuneen ihoalueen kuntoon.

Sirkuskarhu sairastaa

Leikkaus sujui hyvin. Vein Inton operoitavaksi aamulla ennen töihin lähtöä ja kepo nouti sen iltapäivällä. Kotona sen päähän lyötiin kauluri, eikä se saanut päiväkausiin käydä kunnollisilla lenkeillä. Sen täytyi vain levätä ja parannella rauhassa kasvaimeksi osoittautuneen patin poistosta aiheutunutta kiinni tikattua leikkaushaavaa.

Into lötköttelikin mielellään muutaman päivän kuin mursu rantakalliolla, vaikka tottakai sitä harmitti, kun se ei päässyt lenkeille muiden mukana.

Soittelin Animagiin saadakseni tietoja kuvatusta selästä, mutta puhelimeen vastannut hoitaja ei oikein osannut ottaa asiaan kantaa. Hän sanoi, ettei mitään hälyttävää ollut todennäköisesti löytynyt ja, että kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa.

Pyysin röntgenkuvat sähköpostiini, jotta voisin konsultoida muitakin.

Muutaman päivän kuluttua Animagista soitettiin. Puhelimen päässä oli eläinlääkäri, joka oli leikannut Inton ja lähettänyt koivesta leikatun patin tutkittavaksi saaden selville, että kyseessä on mastsolukasvain. Hän kertoi, että kasvaimen poisto oli ollut oletettua hankalampaa, sillä se oli kiinnittynyt nahanalaiseen rasvakudokseen.

”Mastsolukasvain on toiseksi yleisin koirilla tavattavista pahanlaatuisista kasvaimista. Suurin osa mastsolukasvaimista lähettää etäpesäkkeitä ensin paikallisiin imusolmukkeisiin ja sieltä edelleen maksaan ja pernaan.”

Vaikka uutiset kuulostivatkin synkiltä, eläinlääkäri kertoi, että Intosta poistettu kasvain oli lajissaan melko hyvälaatuinen, eivätkä tämän tyyppiset kasvaimet yleensä uusiudu paikallisesti täydellisen kirurgisen poiston jälkeen. Lisäksi niihin liittyy alhainen etäpesäkeriski.

Ennuste onnistuneen kirurgisen poiston jälkeen on siis hyvä, vaikkakin koiraa ja mahdollisia ihomuutoksia tuleekin jatkossa seurata suurennuslasin kanssa erittäin kriittisesti.

Into

Sitten eläinlääkäri kertoi Inton selästä. Alimman selkänikaman muutos aiheuttaa raskaan liikunnan jälkeen esiintyvät kivut, eikä parantavaa toimenpidettä ole. Eläinlääkäri kehotti välttämään raskasta liikuntaa. Tarvittaessa myös kipulääkkeet toisivat helpotusta. Eletään nyt päivä kerrallaan.

Kun kuulin, että 7-vuotiaan novascotiannoutajani tulisi vältellä raskasta liikuntaa ja vaikeakulkuista maastoa, meinasin tipahtaa tuoliltani. Novascotiannoutajani rakastaa metsässä haahuilemista ja uusia seikkailuja, ja minun on lähes mahdoton kuvitella sitä eläinlääkärin suosittelemille ”rauhallisille ja helppokulkuisille lenkeille. ” 

En tiennyt mitä sanoa. Enkä tiennyt, mitä ajatella. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta yritin hymyillä, sillä sain uutiset kesken työpäivän.

Ei enää muutaman tunnin päivävaelluksia.

Ei parituntisia seikkailuja metsässä.

Ei vaikeakulkuisia, juurakkoisia tai kivisiä maastoja, jotka nekin aiheuttivat aina silmin nähden kipuja viimeistään seuraavana aamuna. Ei kevätretkiä, ei kesäretkiä, ei syysretkiä, ei talviretkiä, ei lumikenkävaelluksia, ei pitkään unelmissa ollutta Lapin reissua, ei mitään haastavaa.

Jos kyseessä olisi ollut parin kilon seurakoira, olisin voinut huokaista helpotuksesta. Ikävä kyllä kyseessä on melko raskasrakenteinen ja aktiivinen palveluskoira, joka elää aamuauringon säteistä sammaleella, metsän tuoksusta sateen jälkeen ja illan viimeisistä auringonsäteistä rannalla. Se elää ollakseen koira, ja se on koira kaikilla mahdollisilla aisteilla ja tasoilla.

Sen päätä ei ole rakennettu siten, että se makaisi viikkotolkulla sohvan koristeena. Sen päätä ei ole rakennettu siten, että se eläisi tyytyväisenä elämänsä loppuun saakka käyden pari-kolme kertaa päivässä 20-45 minuutin asvalttilenkillä kylän ympäri.

Sitä ei ole tehty koristeeksi.

Kysyin eläinlääkäriltä vaihtoehdoista: entä hieronta, akupunktio tai osteopatia? Hän sanoi, että mitä tahansa voi kokeilla, mutta hän ei myöntänyt uskovansa merkittäviin muutoksiin koiran tilassa.

Aivoissani tuntui pelkkää sumua.

Piisamirotat

Myöhemmin pyörittelin aihetta Inton kasvattajan ja sisarusten omistajien kanssa. Vastaavissa tilanteissa olevat sukulaiskoirien omistajat lohduttivat ja kertoivat, että asian kanssa pystyy kyllä elämään, kunhan sopiva tasapaino liikunnan, huollon ja tarvittaessa kipulääkkeiden kanssa löytyisi.

Sanat lohduttivat, mutta totta puhuakseni lähipiirissäni on myös muutamia sellaisia henkilöitä, jotka lenkkeilevät omien koiriensa kanssa minun ja koirieni seurassa lukuisia kertoja viikossa tai kuukaudessa. He myönsivät sen, minkä toin esille: he eivät ole nähneet Inton ottavan spurtteja tai juoksuaskeleita ikinä. Into on aina se koira, joka tulee viimeisenä sopivan etäisyyden päässä muista. Se voi olla ominaisuus sen luonteen pohjalta, mutta se voi olla myös selkeä merkki kivusta tai maastossa etenemisen epämielekkyydestä tai hankaluudesta.

 varpaan koukistajan kannatussiteen repeämä ja ligamenttivaurio

En kuitenkaan ehtinyt kauaa murehtimaan Inton eliniän tai elämänlaadun ennustetta, kun huomasin, että Olmi ontui ja varoi vasenta etutassuaan. Tutkin käpälän lukuisia kertoja perusteellisesti, mutta en löytänyt siitä ainuttakaan haavaa, haavaumaa tai tikkua – kunnes yhtäkkiä huomasin, että yksi varpaista sojotti muihin varpaisiin nähden hyvin epämääräisesti erillään muuten tiiviistä tassusta. Se näytti yksinkertaisesti siltä, kuin varvas olisi ollut sisältä pahasti vahingoittunut – murtunut tai peräti katki.

Luottolääkärillämme kunnallisella puolella ei ollut kuvauskalustoa, joten soitin Animagiin. Heidän kalenterinsa oli kuitenkin jo täyteen buukattu, joten puhelua myöhemmin sain ajan Helmeen.

Kepo sai tehtäväkseen piipahtaa Olmin kanssa Janakkalassa vapaapäivänsä kunniaksi ja paikan päällä Olmin vasen etutassu kuvattiin koiranpennun ollessa hereillä.

Ylhäältä- ja alhaalta otetut kuvat eivät paljastaneet murtumaa tai muutakaan vahinkoa luissa, mutta eläinlääkäriasema Helmen asiantunteva eläinlääkäri myönsi, että jokin tassussa oli pahasti vialla ja suositteli minua kääntymään oitis jonkun oikein ammattitaitoisen ortopedi-eläinlääkärin puoleen.

Sairastupalaiset: Into ja Olmi

Soitin Olmin kasvattajalle ja sain häneltä suosituksia alansa asiantuntijoista, joista joku voisi olla kenties kykeneväinen auttamaan. Asiaa ei luonnollisesti helpottanut se, että olin liikkeellä juhannusviikolla, joka muutenkin oli vajaamittainen – ja asialla luonnollisesti oli kiire. Epämääräisen tassuvaivan ei saanut antaa odottaa lukuisia päiviä juhannuksen yli, sillä silloin pienen pennun tassun pelastaminen ainakin vaikeutuisi, jos ei kävisi kokonaan mahdottomaksi.

Ensimmäiseksi sain ajan ensi kuulle Espoon Univettiin asiantuntevan ortopediaan erikoistuneen eläinlääkärin pakeille. Ikäväkseni puhelimeen vastannut hoitaja ei tuntunut millään tajuavan tilanteen lähtökohtia kysellessään hölmöjä kysymyksiä pennusta, joka oli vielä kolmannellakin kysymällä niin nuori, ettei sillä ollut edes ensimmäisiä rokotuksiaan. Koitin teroittaa, että erityisesti koiran iän ja jatkuvan kehityksen huomioon ottaen ongelma tulisi hoitaa mahdollisimman ripeästi eikä ensi kuussa, mutta hoitaja piti päänsä, eikä suostunut konsultoimaan eläinlääkäriä tai luovuttamaan minulle hänen suoraa numeroaan. Koska hoitaja oli vahvasti sitä mieltä, että 11 viikon ikäinen koiranpentu porskuttelee vaivattomasti kaksi ja puoli viikkoa kolmella jalalla kinkaten, en luovuttanut, vaan tiedustelin aikoja vielä toisaalta.

Olmi ja Elna

Onneksi Helsingissä sijaitsevan Mevetin henkilökunta ymmärsi heti mistä on kysymys. Hoitamattomana pikkupennun tassuongelma heijastuisi varmasti koiran koko tulevaisuuteen. Yllätyin iloisesti kuullessani, että ortopedi-eläinlääkäri järjesti täyteen buukatusta kalenteristaan varta vasten Olmille ajan ylihuomiseksi, ja sai näin ollen suuren kiven vierähtämään sydämeltäni.

Saimme siis ajan Helsinkiin juhannusta edeltävälle torstaille kello 11:45. Päivästä muodostui kiireinen, sillä aamu alkoi Animagissa Inton tikkien poistolla jo kello 8. Tikkien poisto sujui hyvin, mutta leikkaushaavan ympärille oli muodostunut hieman epäilyttävän oloisia turvonneita pahkuroita, joiden osalta hoitajat pyysivät meitä tulemaan vielä seuraavalla viikolla jälkikontrolliin eläinlääkärin läsnäollessa. Siihen saakka sain ohjeeksi huuhtoa koipea lämpimällä vedellä ja irrotella muodostunutta rupea pois, sekä rasvata leikkauskohtaa hunajavoiteella.

Kiirehdin Animagista lounaalle kotiin, vaihdoin autossa istuneen Inton Olmiin ja lähdin ajelemaan kohti Helsinkiä kukkakaupan kautta. Halusin jotenkin muistuttaa ortopedi-eläinlääkäriä siitä, että hänen tekemänsä työ on arvokasta, ja tuoda ilmi sitä, miten kiitollinen olin hänen tavastaan menetellä, vaikka kalenteri oli jo täynnä ja juhannus kolkutteli ovella. Sellainen inhimillisyys merkitsi minulle todella paljon. En usko, että pieni kukkakimppu täysin pystyi kuvastamaan kiitollisuuteni määrää, mutta toivon, että siitä oli edes hieman iloa hektisen oloiseen juhannusviikkoon.

11334661_418020965035810_844985304_n

Paikan päällä eläinlääkäri tutki ja tunnusteli tassua harkitsevaisen näköisenä ja kertoi sitten, että sen avaaminen kirurgisesti olisi välttämätöntä, jotta todellisesta ongelmasta päästäisiin jyvälle. Olin lähettänyt Helmessä otetut röntgenkuvat ja muutaman varpaasta otetun kuvan jo etukäteen eläinlääkärin sähköpostiin, joten lähtökohtaisesti tiesimme, ettei luita oletettavasti ollut rikki. Koska eläinlääkärin päivä oli buukattu äärimmilleen täyteen, hän ilmoitti leikkauksen olevan valmis noin kello 15-16 pintaan. Melkoisesta jonosta päättelin, että kukkien ostaminen oli ihan hyvä idea, ja niinpä luovutin pentuni eläinlääkärin hoteisiin, kiittelin häntä, ojensin kukat ja katselin, miten eläinlääkäri lähti koirapentu sylissään jonnekin pitkälle käytävän pariovien taakse.

Jäin istumaan hölmistyneenä odotustilaan. Mietin, mitä voisin tehdä Helsingissä kolmen tai neljän tunnin ajan. Kaikki mahdollinen rahavaranto oli säästettävä loppulaskua varten ja totta puhuakseni en tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi vieraassa kaupungissa etenkään siksi, että olin aamulla kiireessä verhoutunut vain lähimpänä oleviin vaatekappaleisiin, kuten intin kurssipuvun huppariin ja likapyykkikoriin joutaviin farkkuihin. Huonosti nukutun yön jälkeen meikittömät kasvoni eivät juurikaan antaneet vaikutelmaa katukuvaan sopivasta tyylistä, mutta onneksi aulasta löytyi mukavaa juttuseuraa ja loppu viimein piipahdin odotellessani myös veljeni luona Espoossa.

Olmi Mevetissä

Palasin klinikalle hyvissä ajoin ja parin tunnin odottelun jälkeen sain syliini sekavan ja väsyneen koiranpennun, jolla oli paketti jalassaan. Olmin diagnoosina oli varpaan koukistajan kannatussiteen repeämä ja ligamenttivaurio. Alempi kannatusside oli voimakkaasti venynyt, lähes poikki. Tämän rippeet ja viereinen sidekudos oli nyt ommeltu tiukaksi jänteen vierestä, minkä lisäksi sidekudokseen tehtiin kiristävä fiberwire tukiommel.

Ennuste jäi avoimeksi, mutta eläinlääkäri myönsi, että leikkauksen jälkeen tilanne vaikutti hyvältä. Paketissa olevaa tassua tuli varoa, minkä puolesta se ei saanut kastua ja koiran tuli olla liikuntakiellossa seuraavaan, 1.7 olevaan tapaamiseen saakka. Käytännössä Olmille suositeltiin pakollisia pihapissatuksia hihnassa ja muuten melko yksitoikkoista häkkielämää. Ja niinpä hieman jälkeen kello 17 kannoin Olmin autoon ja lähdimme ajamaan kohti Hämeenlinnaa kipulääkkeiden ja antibioottien kera.

Kaikki juhannuksen suunnitelmat karisivat pois sen myötä, miten heikolta ja hankalalta Olmin meno vaikutti. Sen lisäksi, että en ehtinyt pitkäksi venähtäneen Helsingin reissun myötä kauppaan (tai edes sinne töihin, minne olin lupautunut tulla viimeistään kello 14), minulla ei Helsingin reissun jälkeen ollut enää juurikaan varaa tai edes aikaa käydä kaupassa.

Kotiin paluutamme hidasti moottoritiellä tapahtunut liikenneonnettomuus yhdistettynä massiivisiin juhannusruuhkiin ja vesisateeseen, joten olin kotona vasta seitsemän jälkeen illalla. Luonnollisesti kotona sohvalle romahtaessani huomasin, että olin maksanut kaulurista, jota en kuitenkaan ollut saanut. Niinpä pitkän päivän päätteeksi lähdin vielä viimeisillä voimillani 24/7 palvelevaan Univettiin ostamaan oikean kokoista, minimaalista pennulle sopivaa kauluria.

Olin väsynyt ja Olmi oli nälissään ja kiukkuinen. Se ei ollut koko päivänä saanut ruokaa, sillä minua oltiin kehotettu olemaan antamatta aamupalaa ennen mahdollista nukutusta, eikä se kotiin tullessaan vaikuttanut riittävän hyväkuntoiselta syödäkseen heti. Lisäksi sekä matka Helsinkiin, kuin myös Helsingistä pois oli varsinaista taistelua luonnon voimia vastaan, sillä rankkasade piiskasi autoni tuulilasia niin, että vaikka pyyhkijät viuhtoivat viimeistä päivää, en meinannut nähdä eteeni ja aloin jo itsekin miettimään, kuka näistä koettelemuksista loppu viimein selviää.

Olmi raukka

Lisäksi Mevetissä katosi tunnearvoltaan tärkeä nahkahihna, jonka Olmi oli perinyt rakkaista rakkaimmalta Rompulta. Kun Mevetistä lähtiessämme sain käsiini Rompun hihnan sijasta massiivisen ja painavan sakemannikokoisen nahkahihnan, olin jo valmiina luhistumaan lattialle kuin lautaselta tipahtanut perunamuusi tai vähintäänkin pieni kiukutteleva lapsi. Huonot yöunet, kesäkuun tapahtumat, peruttu juhannus, epätietoisuus, odotus, huoli ja suru tekivät olotilasta ylitsepääsemättömän. Kurkkua kuristi ja tuntui, että oksennan. Silmät olivat väsyneet vesisateessa ajamisesta, enkä ollut syönyt aamu kymmenen jälkeen muuta, kuin kaksi proteiinipatukkaa ja Batteryn. En edes tiennyt riittäisikö Helsingissä Teboilille uhrattu 15 euroa kattamaan koko kotimatkan bensat, vai tyssäisikö matkamme puolivälissä tai peräti jo Helsingin päässä.

Ja niin se sitten alkoi, huolettoman ja onnellisen pentuelämän täydellinen vastakohta. Tarkasti kontrolloitu arki lääkkeineen ja liikuntakieltoineen. Ei koiranpennuille ominaisia iltahepuleita, riekkumisia tai loikkia. Ei lenkkejä, ylimääräistä liikettä tai liikuntaa. Olmilla oli lupa piipahtaa tarpeillaan ainoastaan takapihalla, ainoastaan hihnassa. Muuhun oleiluun suositeltiin häkkiä, mutta koska olen varsin häkkivastainen, se on pääasiassa saanut kulkea rauhallisesti ollessaan vapaasti asunnossa ja poissa ollessamme se on eristetty lapsiportin taakse makuuhuoneeseen, jottei mellastaminen Elnan kanssa käy liian houkuttelevaksi.

Hengen vetoon ei jäänyt sijaa. Into tarvitsi antibioottinsa kahdesti päivässä, samoin Olmi, kuin myös kipulääkkeensä. Pelkäsin Elnan romahtavan kuten joulukuussa, joten pyrin tarjoamaan sille mielekkäitä lenkkejä jos en päivittäin, niin ainakin riittävästi. Huomaan itse kaipaavani jatkuvasti pidempiä yöunia, mutta saan hyvien elokuvien avulla ajatukseni muualle ja arkea on helpompi tarpoa, kun ei mieti liikaa sitä, mitä tulevaisuus tuo tai ei tuo mukanaan.

Liikuntakiellossa oleva päivä päivältä yhä turhautuneempi koiranpentu käy yhä mahdottomammaksi, eikä keksi muuta tapaa purkaa loputonta energiaansa, kuin purra (ihan helvetin lujaa), haukkua ja murista sekä toisinaan saada niin mahdottoman raivokkaita hermoromahduksia, että sitä on hankala hillitä tai saada rauhoittumaan. Mietin jatkuvasti, miten saan Olmin taas nukahtamaan ja lepuuttamaan tassuaan, ja olen jatkuvasti huolissani siitä, miten huolettomasti ja varomattomasti Olmi saattaa viipottaa ympäriinsä liikuntakieltoaan uhmaten. Häkissäänkin se mieluiten pomppii ja meuhuaa tyynyjen kanssa, koska se on niin täynnä räjähtävää energiaa, ettei mikään tunnu enää pitelevän sitä.

Olmi matkustaa

Teen parhaani sen rauhoittamiseksi. Tarjoan sen aivoille pohdittavaa kuljettamalla sitä kesäkassissa tai käsilaukussa mukanani niin, ettei se joudu kävelemään tai käyttämään tassujaan. Näytän sille erilaisia paikkoja ja ihmisiä, ja toisinaan tarjoan sille ruuat jäljestettyinä etupihalta.

Kassissa läheisyyttä rakastava Olmi viihtyy odottamattoman hyvin siihen nähden, minkälaisia hepuleita se on kotona lorviessaan saanut purkaessaan patoutunutta energiaansa. Kassissa se ei vinkuroi, valita tai pure, sillä se tuntee olonsa ilmeisen hyväksi tukevassa kassissa kainalossani matkustaessaan.

On erittäin harmillista ja erittäin hankalaa pitää pieni koiranpentu liikuntakiellossa. Erityisesti juuri siinä kriittisessä vaiheessa, kun pentu on varttumassa pikkupennusta nuorukaiseksi, ja sen teini-iän ensimmäiset kiukkupuuskat puskevat esiin. Tässä iässä koiranpennut ovat useimmiten varsin meneväisiä ja kokeilunhaluisia, ja kyseenalaistavat mieluusti tiukatkin kiellot. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne turhautuisi nököttäessään päiväkausia kotona tekemättä käytännössä mitään. Olen joka ilta nukkumaan mennessäni kiittänyt maailmankaikkeutta taas yhdestä takana olevasta päivästä pentuhirviön kanssa ja taputtanut itseäni olalle kärsivällisesti hoidetusta työstä, joka ei tällä hetkellä tunnu kovinkaan palkitsevalta pieniä auringon pilkahduksia lukuun ottamatta.

11376529_883931521681045_1641712006_n

Etenkään nyt, uusimman käänteen myötä. Seuraavaan Helsingin reissuun on nyt tätä lauantaina kirjoittaessani neljä täyttä päivää, ja Olmia toissapäivänä tarkasteltuani huomasin, että paketoidun vasemman etutassun vieressä, oikeassa etutassussa on nyt samanlainen roikkuva varvas, kun vasemmassa, nyt jo operoidussa tassussa oli. Tunnelma alkaa käymään epätodelliseksi.

Onko varvas vahingoittunut suhteellisen maltillisessa menossa kotioloissa? Miten on mahdollista, että huippunopeuksiin jalostettu koira rikkoo itsensä kotona ylittäessään kynnystä tai kompuroidessaan pedissään? Onko toisenkin varpaan rikkoutuminen samanaikaisesti ja käytännössä levon aikana vain surkea sattumus, vai onko pennulla todellisuudessa jokin vakavampi terveydellinen ongelma? Ja ennen kaikkea, miten ikinä selviämme toisesta yhtä pitkästä sairaslomasta?

11225074_10207088166312066_3480794559404858570_n

Vastoinkäymisten määrä ei enää ole turhauttavaa. Olen ainoastaan väsynyt ja niin kovin peloissani, sillä rehellisesti sanottuna en tällä hetkellä näe rakkaan pentuni tulevaisuutta kovin valoisana. Tiedämme keskiviikon myötä enemmän, hoitajia ja eläinlääkäreitä on nyt informoitu toisessakin tassussa ilmenneestä ongelmasta.

Eilen Into oli leikkaushaavan jälkikontrollissa Animagissa, ja haava oli parantunut hyvin. Muhkurat sen ympärillä eivät ole hälyttäviä vaan kuuluvat asiaan, ja saattavat jossain vaiheessa sylkeä ihon hylkimiä objekteja ihon läpi ulos. Olmi oli samalla klinikkakäynnillä ensirokotuksillaan, ja Animagin eläinlääkäri ilmaisi huolensa tähän tahtiin rikki menneestä pennusta. Hän ehdotti verikokeita, joihin luulen hoitohenkilökunnan keskiviikkona Helsingissä päätyvän. Tämä ei enää ole normaalia.

25062015_0555_960x960px

Olen parin päivän ajan tuntenut kurkkuni ympärillä puristavan ja tukalan tunteen. Se on sekoitus umpikujamaisen tilanteen mukanaan tuomaa oksetusta ja sellaista tunnetta, kuin näkymättömät kädet kuristaisivat minua. Perjantaina ensirokotuksilla Animagissa hoitaja luovutti minulle ja Olmille pentupaketin, johon kuului kansio, johon voin kerätä tärkeitä papereita, muistoja ja tietoja koiran elämän varrelta. Hoitajan esitellessä välilehtiä koiran eri ikävaiheista kuristava tunne ainoastaan lisääntyi ja tuntui, kuin en olisi saanut enää henkeä. Mistä se voi tietää, elääkö Olmi eri ikävaiheita?

31