Koiran hankintaa suunnitteleville

Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

/ Jenna / Yleinen / 13 kommenttia

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

77

Kuinka käyttökoiraihmisestä tuli vinttikoiraihminen

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat / 1 kommentti

Tituleeraan itseäni röyhkeästi käyttökoiraihmiseksi yhden omistamani novascotiannoutajan ja yhden omistamani hollanninpaimenkoirasekoituksen siivittämänä.

Se johtuu siitä, että käyttökoiraihmisyys ei aina suoranaisesti ole pelkkä rotuvalinta, vaan jopa sitäkin vahvemmin asenne tai jopa elämäntapa. Jokainen varmasti tietää myös ne henkilöt, joilla käytännössä katsoen on käyttökoira, mutta he eivät silti ole käyttökoiraihmisiä.

Sitten on meikäläisiä, jotka ovat päätyneet ihailemaan järeitä käyttökoiria omalta mukavuusalueeltaan kentän kulmalta, ihan vain siksi, että vaativan koiran kanssa sitä päätyisi äkkiä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja aiheuttaisi itselleen ennenaikaisia vanhenemisen merkkejä.

Terävän paimenen puuttuminen ei kuitenkaan milloinkaan ole ollut esteenä viettiseminaareihin, koirankouluttajakursseille ja muihin alan häppeninkeihin osallistumiselle, sillä koira kaikkineen on vain niin kiinnostava kokonaisuus.

Olen piipahtanut lähellä ”käyttökoiramaailmaa” Inton ensimmäisten ikävuosien aikana, ja vaikka rakastankin koirien kanssa treenaamista ja kaikkea siihen liittyvää, käyttökoiramaailma ei ollut minua varten. Tai ehkä pitäisi sanoa, että koiran kanssa säännöllinen, aikataulutettu harrastaminen ei ollut minua varten.

Se, kuinka pitkäksi venähtäneen työpäivän jälkeen olin lähtökohtaisesti aina myöhässä treeneistä, oli ahdistavaa. Pikainen koirien pissatus, koirien pakkaaminen autoon ja kaasu pohjaan! Lähtökohtaisesti huonossa mielentilassa, sillä vaikka treenit olivat kuinka mielenkiintoiset tahansa, olin työpäivän jälkeen väsynyt ja nälkäinen.

Entäs koirat sitten? Ensin ne torkkuivat pitkän päivän keskenään kotona ja sitten ne päätyivät kuin myrskyn silmässä treenipaikalle aistien luomani kiireen, väsymyksen ja ärtymyksen.

Lienee sanomattakin selvää, että tuollaisen pyörremyrskyn silmään joutuneet koirat olivat treeneissä levottomia ja jopa turhautuneita. Ja minä entistäkin ärtyneempi, sillä koirani olivat levottomia ja turhautuneita. Ja kaiken sen jälkeen meidän kaikkien olisi vielä pitänyt ottaa treeneistä kaikki irti ja oppia jotain.

Sellainen treenityyli ei luonnollisesti vienyt eteenpäin. Vaikka nautin kaltaisteni ihmisten seurasta ja yleisestä ilmapiiristä – ja joukkoon mahtui kosolti myös paljon parempiakin päiviä – pakka lahosi aina jostain päästä. Viimeistään kaikki kosahti yllättäen ilmaantuneeseen neljän viikon treenitaukoon, koska olin liian väsynyt ja mukavuudenhaluinen kiirehtimään töistä treenipaikalle, kun vaihtoehtona oli lähteä kiireettä metsään samoilemaan.

Toisinaan ponnistelin treenipaikalle kiireestä ja väsymyksestä huolimatta ja istuin viilenevässä syysillassa pimeässä kaivossa palellen ja katsellen kannen raosta tähtiä. Pohdin, kulkeeko reittäni pitkin rotta vai sammakko, ja odotin, josko kohta jokin jykevä nelijalkainen ilmaantuisi paikalle ja louskuttaisi löytymiseni merkiksi niin, että sen räkä lentäisi nenänpäähäni saakka. Sitten, kun sen ohjaaja saapuisi paikalle voisin antaa sille palkan ja ainoastaan toivoa, että sormieni yhteenlaskettu lukumäärä olisi vielä treenien jälkeenkin 10.

Joskus treeneihin ei sisältynyt pilkkopimeitä kaivoja tai tikkuineen petollisia teollisuuslavoja, vaan ne pidettiin uudessa treenipaikassa – metsässä, jonne oli mahdoton löytää edes selkeiden reittiohjeiden avulla. Ja sitten kun sinne löysi, sitä ajoi autonsa aina johonkin mahtavaan moukkuun, johon se jäi kiinni, ja sitten pohdittiin, kenellä on peräkoukku auton nyppäämiseksi tai kuka rohkenee peruuttamaan sen viiden kiven ja kahden nuoren koivun välistä antaen sille kaasua niin, että moukku jäisi toiseksi.

Aina treeneistä myöhäisillan aikana kotiutuessa oli kylmä ja nälkä, likaiset ja kuraiset housut ja koira, joka odotti yhä innokkaana iltalenkille lähtöä. Sormenpäät punoittivat loppusyksyn pikkupakkasista tai näpeille käyneiden koirien hampaanjäljistä – eroa oli mahdoton huomata, sillä sormenpäät olivat niin kohmeiset, ettei tuntoa enää ollut.

Tietenkään treeneissä ei aina ollut pikkupakkasia. Mutta kun pikkupakkasia ei ollut, oli hyttysiä, paarmoja, itikoita tai vähintäänkin omituisia, kutiavia tai kirveleviä paukamia.

Käytin kaikki rahani koiriini ja niiden treenaamiseen. Ehjiin kenkiin, joissa sukat eivät kastuisi, uusiin patukoihin ja palloihin, koirien terveystarkastuksiin, että varmasti voisin jatkaa harrastustani vielä vuosia – ja bensoihin. Samalla rykäyksellä kaikkien rahojeni kanssa meni myös kaikki aika. Koiraharrastus oli uskontoni ja koirien käyttöominaisuudet sen edellytys.

Ja sitten minä lähdin armeijaan, sotakoiraohjaajaksi. Tulin hetkessä tuplanneeksi kaiken suoriutumisen, väsymyksen, ärtymyksen ja nälän tunteen – ja siinä ohessa treenattiin. Ei ehkä ihan niin perkeleesti, mutta treenattiin kuitenkin, ja joka säällä.

Sotakoiraohjaajien palvelusaika koostui ainakin vielä silloin pitkälti ulkopalveluksesta, kun lenkitimme ja treenasimme edellisten ohjaajiensa pilaamia koiria sen, minkä paskan siivoamiselta ja koirien ruokkimiselta ehdimme.
Teimme sitä joka säässä, myös silloin, kun viimaista vettä tihutti vaakatasossa ja sormenpäiden tunnottomuus oli jo aivan omaa luokkaansa. Nautin siitä silloin ja olin innoissani kaikesta oppimastani – etenki siitä, miten koiraa voitaisiin käyttää asutuskeskustaistelussa osana joukkuetta. Mutta kun palvelusaikani jälkeen kotiuduin, huomasinkin, että en enää jaksanut lähteä metsään itikoiden syötäväksi tai kaivoon tutustumaan järisyttävän suuriin rottalajikkeisiin. Tuntui mahtavalta, kun kukaan ei enää tullut sanomaan, mitä nyt treenataan. Saatoin päättää siitä ihan itse – tai mikä vielä parempaa – olla treenaamatta!

Ja vaikka palvelukseni alussa olin rakastunut saksanpaimenkoiriin rotuna, ehdin palveluksen aikana huomaamaan, miten loputon into niillä oli työskentelyyn, miten korkean auktoriteetin ne vaativat toimiakseen ja miten pahalta niiden turkki saattoi haista sateen jälkeen. Siinäpä se.

Totaalisen tauon jälkeen katseeni suuntautui toisenlaisiin harrastusmahdollisuuksiin. Koska koiraharrastuksesta luopuminen ei ollut vaihtoehto, otin aikalisän ja palasin lapsuuteni unelmarotuun ja harrastusmahdollisuuksiin, joita whippet tarjosi.

Ja voin kertoa, että vaikka koirien kanssa harrastaminen on suuri osa minua ja tapaani viettää aikaa, vinttikoiran kanssa se on paljon vaivattomampaa ja siten myös mukavampaa.

Ja mikä vinttikoiran kanssa harrastamisessa on parasta? Esimerkiksi se, että treenipaikkaan ajaessa ei voi eksyä. Vinttikoiraradat ovat ihan oikeiden autoteiden varrella, eikä parkkipaikalle ajaessa voi edes jäädä kiinni mihinkään. Huomatkaa, että mainitsin parkkipaikat. Vinttikoiraradoilla on parkkipaikat. Eikö olekin luksusta?

Kuulostaa ehkäpä vielä hullummalta, mutta vinttikoiran kanssa harrastamiseen ei tarvita siperiantiikerin kestäviä coretex -housuja tai korkeavartisia kenkiä, minkä lisäksi treeneistä kotiudutaan useimmiten yhtä siistinä ja ehjänä kun sinne on lähdettykin. Voiko sellainen olla edes mahdollista?

Tämä tarkoittaa sitä, että vinttikoiria treenatessa radalle voi lähteä vaikkapa ihan arkivaatteissa tai hieman kalliimmissa urheilupöksyissä, eikä auton takapenkille tarvitse varuiksi mahduttaa kumisaappaita (pl. maastojuoksutreenit), villasukkia, vaelluskenkiä tai edes sitä treeniliiviä. Kaikki tuntuu olevan 1000% yksinkertaisempaa, helpompaa ja mukavampaa.

Koiran ohjaajan osa vinttikoiran treeneistä on oikeastaan ihan naurettavan pieni. Ei tarvita mielikuvaharjoituksia, zenhetkiä, syvää hengitystä tai itsensä kokoamista.

Riittää, että saapuu paikan päälle, lämmittelee elikon ja lähettää sen – eli työntää koppiin, ja that’s it. Pienen hetken päästä, kun koira on hieman juossut, sen voi napata takaisin remmin päähän, jäähdytellä, ja sitten voi lähteä takaisin kotiin. Kotiin, siis ilman, että täytyy odottaa, että 23 muutakin ovat ehtineet treenaamaan koiransa!

Treeneissä lähes kaikki on koiran harteilla, eikä ohjaajalla ole merkittävää roolia muuta kuin koiran fyysisen kunnon rakentamisessa ja ylläpidossa sekä ruokinnassa – mikä sekin on jo tuttua huttua palveluskoirapuolelta (sen kaiken muun ohella). Ja koira, jonka harteilla kaikki on, sattuu rakastamaan sitä, mitä se tekee. Juoksemista.

Vinttikoiraradalla omaa treenivuoroaan ei tarvitse odotella kaivossa, kuilussa, luolassa, pöpelikössä, piilolla tai häiriöhenkilönä tai – koirakkona, vaan riittää, että asettaa peppunsa katsomoon ja mutustelee vaikka mukaansa ottamiaan eväitä pitäen silmällä suorittavia koiria ja jutellen mukavia muiden vinttikoiraihmisten kanssa.

Oman kokemukseni mukaan vinttikoiraihmiset ovat iloisempia ja avoimempia kuin minkään muun koiraryhmän edustajat. Keskusteluväleihin ja verkostoitumaan on helppo päästä, vaikkei sattuisikaan omistamaan kotikoiraa kummoisempaa sesseä.

Ja kaikesta lajin vaivattomuudesta huolimatta koiranomistaja pääsee aitiopaikalta seuraamaan oman koiransa kehitystä, suunnittelemaan sen treenejä, selaamaan kisakalentereita, jännittämään kisoissa ja halutessaan jopa tuhlaamaan rahansa hienoihin varusteisiin.

Varusteista puheenollen, vinttikoira on juuri oikea rotu ihmiselle, joka arvostaa toinen toistaan söpömpiä tai näyttävempiä pantoja, sillä ainakin whippettien ja greyhoundien pitkissä lyhytkarvaisissa kauloissa nämä pääsevät oikeuksiinsa.

Varusteholisteille vinttikoirien maailma tarjoaa muutakin herkkua – lajitelman erilaisia kausitakkeja ja -vaatteita, mutta laiskimmat ja tylsimmät (kuten minä) selviytyvät vain muutamalla monikäyttöisellä vaatekappaleella.

Mainitsinko jo, että vinttikoirat eivät haise märältä koiralta? Se johtuu siitä, että ne eivät juuri koskaan ole märkiä. Ne piilottelevat toppa- ja sadevaatteidensa uumenissa, eivätkä useimmiten edes tahdo lähteä ulkoilemaan sateella tai pahimmilla pakkasilla. Hyvästi huono omatunto, pakkas- tai sadekauden Netflix -maraton on vinttikoiran myötä tullut jäädäkseen.

Toki etenkin whippet on erityisen sopeutuvainen koira, ja meillä Olmi lenkkeilee tottuneesti joka säällä yhdessä Inton ja Elnan kanssa. Maineestaan huolimatta whippet on myös hyvä kaveri patikoinneille ja päiväretkille metsään.

En malta lopettaa hehkutustani vielä, sillä tahdon huomauttaa, että vaikka whippet viettäisi keväisen loskaisen päivävaelluksen kanssasi umpimetsässä, sen turkin mukana kotiin ei siitä huolimatta kulkeudu viittä kiloa hiekkaa tai oksia, havuja ja muuta roskaa. Vinttikoirien maavara ja lyhyt turkki on verraton ominaisuus, jos on siistiä asuntoa arvostava laiskimus.

Lisäksi whippetit ovat koiramaailman hippejä. Ne eivät juurikaan reagoi muihin koiriin, ja jopa toisilleen entuudestaan tuntemattomia koiria voi kuljettaa samassa autossa tai treenata samoilla hiekkakuopilla samaan aikaan. Ei liene pitkääkään aikaa siitä, kun lähdin Olmin kanssa näyttelytreeneihin Helsinkiin ja tungin sen ystäväni farmarin takakonttiin, jossa oli jo valmiiksi kolme uroswhippettiä, joita Olmi ei ollut koskaan tavannut. Ja se vain sujahti sinne. (Älä kokeile toistaa samaa nuorilla malinois -uroksilla. Älä myöskään vie kymmenpäistä malinoislaumaa hiekkakuopille ja heitä niille vain yhtä frisbeetä, jonka nopein saa.)

Sen lisäksi, että suuri osa whippeteistä on absolutely okay muiden koirien kanssa, ne eivät useinkaan reagoi myöskään haukkuviin pikkukoiriin, kiljuviin lapsiin, humalaisiin tai muihin sellaisiin tapauksiin, jotka tavanomaisesti saattavat provosoida ainakin tietyn tyyppisiä koiria.

Ja kaikesta huolimatta tekemistä riittää. Olmi vetää rättiä ja leikkii kanssani kuin pieni sisukas terrieri. Treenaan sen kanssa samoja liikkeitä kuin vuosia sitten Inton kanssa ja ainakin tämä yksilö oppii, kun sitä vain on alusta alkaen kasvattanut johdonmukaisesti ja siltä on vaatinut tiettyjä perusasioita. Toki toko -tai pelastuskoiralajit eivät ole ykkösenä kalenterissamme, mutta on kiva huomata, etteivät ne ole myöskään kokonaan pois-suljettuja mikäli kaipuu niiden pariin iskee.

Tottakai vinttikoirissa on valtavasti eroja miellyttämisenhalun ja kaiken muunkin suhteen, ja myös rodun sisällä on teräviä ja vähemmän teräviä yksilöitä. Mutta loppu viimein vinttikoirakin on kuitenkin vain koira, eikä sitä pidä nostaa erityisasemaan vain siksi, että joku on joskus keksinyt teesin, että vinttikoirat eivät opi, tai, että ne ovat kuin kissoja, tai että ne ovat tyhmiä tai alkukantaisia tai menevät liikaa viettiensä varassa.

Tehdään vielä nopea yhteenveto: se, mikä teki käyttökoiraihmisestä vinttikoiraihmisen taisi olla puhdas mukavuudenhalu ja kammo – ei suinkaan rottia kohtaan – vaan niljakkaita sammakkoja ja kutiavia paukamia kohtaan.

28

Kaverit kertoi

/ Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 6 kommenttia

IMG_4670c_960px

Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

*   *   *

IMG_4678c_960px

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

*   *   *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

*   *   *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

IMG_4666c_960px

*   *   *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

*   *   *

IMG_4672c_960px

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta  vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

IMG_4643b_960px

12