Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen. 

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.

47

12 kommenttia artikkeliin ”Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

  1. Kiitos rohkeasta ja avoimesta tekstistäsi. Vaikka tuntemuksesi ovat varmasti monelle tuttuja, ne eivät juurikaan kuulu harrastusrintaman keskustelukulttuuriin, mikä on sääli. Yksin kamppailusta voisi luopua, kun useampi tunnustaisi kamppailevansa samojen ajatusten ja tunteiden kanssa.

    Uskon, että tasapaino löytyy ajallaan, ja jään seuraamaan mielenkiinnolla kuulumisianne, kuten tähänkin asti. Muistathan kuitenkin, ettet ole mitään velkaa meille lukijoille, seuraajille, tykkääjille, yms. Palasten jakaminen milloin ja miten itsestä parhaalle tuntuu on sinun oikeutesi ja me, jotka etsimme muun muassa rohkaisua omaan koiraharrastukseen/-arkeen, jaksamme myös odottaa.

    • Kiitos Eveliina lempeästä ja kauniista kommentista! On ollut yllättävää huomata, miten paljon positiivista, kannustavaa ja myös tunnelmiini samaistuneita kommentteja olen artikkelin myötä saanut. Kaunista syksyä!

  2. Ekan kerran blogissasi, hieno kirjoitus! Olen kokenut ihan samoja tunteita ja puhunut niistä tasan yhdelle ihmiselle. Sellaiselle, jolla tiesin olleen samoja. Näistä todellakin pitäisi puhua enemmän! Mutta kuulunee (toistaiseksi) tabujen listalle, valitettavasti.

    • Kiitos Ansku kommentistasi! Tämä tuntuu kyllä olevan arka aihe, mutta olen onnellinen, että tartuin siihen. Sanoitin yllättävän monen koiraihmisen ajatuksia ja olen saanut siitä paljon kiitosta. Se, että myönsin tilanteen, jotenkin helpotti omaakin oloani huomattavasti. Toivottavasti sinäkin saat tai olet saanut palaset paikoilleen ja pystyt taas nauttimaan elämästä koirien kanssa. Aurinkoista syksyä!

  3. Paluuviite: Uupumus – miten selvitä raskaaksi käyneeltä koira-arjelta?M

  4. Pystyn samaistumaan tähän tekstiin niin kovasti! Kiva, että päätit kirjoittaa aiheesta. Se sai mutkin olemaan vähän armollisempi itselleni, jonka seurauksena tein paluun aktiivielämään koiraharrastuksissa sekä blogin pariin 🙂

    • Kiitos Katja kommentistasi! Ihanaa, että tekstini inspiroi myös muita. Jotenkin kaiken sanominen ääneen kun helpotti omaakin oloa. Kiva päästä lukemaan teidän porukan kuulumisia! Värikästä syksyä <3

  5. Voi Jenna ❤. Been there done that. Kumpa olisit ottanut yhteyttä, juuri niinkuin Alpia ottaessasi aiheesta puhuttiin 😉. Vaikka meillä jokaisella on omat kiireemme , yksi asia ei muutu, olen kasvattajana täällä auttamassa miten suinkin voin 😊. Halaan ja heristän sormea kun kohta nähdään 😅😉😘.

    • Tämä yllä oleva kommentti todistaa, kuinka mun pojilla on maailman paras kasvattaja! <3 Kiitos. Olin - ihan totta - ottamassa yhteyttä ja kirjoitin sulle pitkän viestin. Sinä samana iltana tuli jotain, mikä vei mennessään ja viestin lähettäminen jäi, kun en ehtinyt kirjoittamaan sitä loppuun. Seuraavana päivänä sulla olikin synttärit, enkä kehdannut häiritä tällaisella asialla ja sitten - todellakin minut yllättäen - kolmantena päivänä huomasin, että Alpi oli lopettanut lentoharjoitukset. Eikä se repinyt mitään enää systemaattisesti, vaan pääasiassa vaan lepäili ja leikki leluillansa. Iltaisin ja aamuisin se tuijotti mua suurilla sielukkailla silmillään aivan siten, kun me juuri oltaisiin saatu yhteys. Ja niin me varmaan saatiinkin. Siitä eteenpäin arki oli helpompaa, eikä mennyt enää kauaakaan, kun päätin kirjoittaa kokemastani ja tämä artikkeli syntyi. Nyt tuntuu, kun me viimein oltaisiin kohdattu toisemme. Alpi näkee mut ja mä näen sen. Toki niin on ollut alusta alkaen, mutta nyt on löytynyt sellainen uskomaton voima ja yhteys, minkä koiraan saa vaan ajan kanssa - joskus enemmän tai vähemmän vaikeuksien kautta. Kiitos huikeasta sielueläimestä. <3 Mä olen varma, että myös Alpi on tullut mulle opettaakseen jotain, ja kasvamistahan se on taas tämänkin kohdalla ollut. <3

  6. Paluuviite: Kamalan ihana Alpi

  7. Paluuviite: Juniori kotona ja näyttelyissä | Purematta paras

  8. Paluuviite: ALPI 1 VUOTTA — KOIRANPENNUN ENSIMMÄINEN VUOSIi

Vastaa