Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

20/03/202108/09/2021 / Jenna / Koiranomistajan pohdinnat, Yleinen / Jätä kommentti

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

Vieraskynä: Yhdessä yksilöinä

Kirjoittaja on agilityharrastaja, -kilpailija ja -valmentaja Maiju Korhonen. Koiraurheilun valmennus- ja koulutuspalveluja tarjoava Maiju jakaa ajatuksiaan aktiivisesti Instagramissa. Kehityksen kaarta ja oivalluksiaan julkaisuissaan esille tuova kolmen koiran omistaja kannattaa ottaa seurantaan sosiaalisessa mediassa, vaikka omat kehitystarpeet eivät varsinaisesti liittyisikään puhtaasti agilityn maailmaan.

Maiju Korhonen:

Olemme hyviä luomaan odotuksia elämäämme, itseämme ja ympäristöämme kohtaan. Osa odotuksistamme saattaa kohdistua jopa rakkaaisiin perheenjäseniimme, koiriin.

Elämää koiran kanssa voivat värittää monenlaiset odotukset, joista arjen toimivuus on monesti toiveistamme ensisijaisin. Saatamme havitella ominaisuuksiltaan täydellistä koiraa, josta voimme muovata toiveidemme mukaisen tiimikaverin arkeen tai harrastuksiin. Tulevan urheilukoiran koulurepussa voivat painaa herkkujen, lelujen ja hauskanpidon sijaan ohjaajan odotukset tai paineet menestyä. Itselle sopivan pennun etsiminen on järkevää, mutta matkalla on silti muistettava, että se täydellinenkin koira käy läpi omat uniikit kehitysvaiheensa.

“Mun koira nyt vaan on tällainen.”

Koiran kanssa eläessä joutuu ajoittain vilkaisemaan peiliin, joka on joskus
kipeääkin kipeämpi kasvunpaikka. Ihminen voi suojata itseään huomatessaan koirassaan huonoja ominaisuuksia ja sitten suoda itselleen vapautuksen siitä työstä, jonka hän joutuisi tekemään tasapainottaakseen vahvuuksien ja heikkouksien pakkaa. Voi olla helpompaa selittää tapahtumia koiran ominaisuuksilla, kuin katsoa tilannetta silmästä silmään ja miettiä miten itse voisi mukautua kouluttajana.

Keskittymällä omiin ja koiransa vahvuuksiin yhteiselämä pysyy mielekkäänä ja siten heikkouksien kenttä muotoutuu vähemmän vaikuttavaksi tekijäksi. Ratkaisukeskeinen suhtautuminen tilanteisiin laittaa pyörät pyörimään ja luo uskallusta yrittää, epäonnistua ja onnistua – mikä on välttämätön opintie kehittymiseen tähtäävälle.

Yhteiset haasteet nivovat yhteen, synnyttävät yhdessä voitettuina itseluottamusta ja siten positiivisen kierteen yhteiselle tekemiselle. Lopulta epäonnistumiset alkavat näyttäytymään mahdolliksuuksina onnistua.

Kuka meistä on sanomaan millainen on hyvä koira ja kenelle?

On sääli kuulla tapahtumista, joissa koiraa tai ihmistä on kategorisoitu laatikkoon: sinusta tai koirastasi ei tule koskaan mitään. Nuo sanat ovat minulle kuin punainen vaate.

On olemassa tiettyjä normeja, joita silmäilemällä kaikki ymmärrämme mikä ei ole koiran tai ihmisen käytöksessä toivottavaa ja mihin tulee vetää raja. Kohtaamissani tapauksissa on kuitenkin ollut totaalisen väärin määritellä ihmisiä tai koiria yhtään mihinkään boksiin.

Rakasta koiraasi juuri sellaisena kuin se on, sanoivat muut ihmiset mitä tahansa. Jokainen koira on yksilö, joka on hyvä ottaa vastaan avoimin mielin ja täysin omana persoonana. Samaa rotua oleva naapurin koira voi olla täysin vastakohta omasta koirastasi tai pentuesisarukset kuin yö ja päivä.

Anna koirallesi sen vaatima aika ja etene sille sopivan aikataulun mukaan niin arjessa, kuin harrastuksissakin. Ole valmis muokkaamaan ajatusmaailmaasi, laskemaan odotuksiasi ja olemaan sellainen tiimikaveri, jota koirasi tarvitsee. Selvitä mistä koirasi pitää ja mistä se ei pidä. Tuleeko mieleesi jotain missä koira voisi tarvita tukea ja opastusta? Missä sen itsevarmuus tai taidot tarvitsevat ylläpitoa pysyäkseen samalla levelillä?

Peilaa nykyhetkeä koiran omaan aikajanaan ja kehityskaareen. Nauti siitä mitä teet ja arvosta sitä mitä saatte koirasi kanssa aikaan. Huomaamalla pienetkin edistysaskeleet voit iloita yhteiselämästänne aidosti. On koiria, jotka sisäistävät asioita helpommin kuin toiset ja koiria, joiden kanssa sopivaa tietä on etsittävä pidempään. Se on täysin ok. Jokainen joutuu väistämättä käymään läpi omanlaisensa polun, eikä toisen polku ole yhtään vähäisempi kuin toisen.

Katsomalla oppii, mutta muihin vertailu negatiivisessa mielessä vie hyvin alkaneenkin yhteistyön väärille raiteille. Vierestä näkemäsi tilanne ei koskaan kerro edes puolta totuudesta ja vain tilanteessa itse oleva tietää mitä siihen pääsy on vaatinut, mistä hän on joutunut luopumaan, miltä siinä oleminen tuntuu tai millaisia henkilökohtaisen tason esteitä on vielä kohdattavana. Vertailun ja lannistumisen sijaan voi inspiroitua onnistumistarinoista ja hakea energiaa kehityskäyrän aallonpohjassa sillä tapaa, joka auttaa juuri omaa itseä. Aallonpohjan jälkeen tulee aina nousu, kun jaksaa edetä pienin askelin.

Ympäristö tukee tiimityöskentelyä – loppusanat

Lajikouluttajana tehtäväni on tukea, kehittää ja kannustaa matkalla omiin tavoitteisiin, sekä valaa uskoa niinäkin hetkinä, kun tilanne vaikuttaa toivottomalta. Treenaamisen ja vapaa-ajan tulisi olla ensisijaisesti mukavaa, joten itselle sopivista treenikavereista, ystävistä tai kouluttajasta ei kannata tinkiä.

Lue lisää Instagramista tai kotisivuiltani osoitteesta ikitempo.fi.

Omatoimitreeneistä Makkarajuoksuihin

05/11/201808/09/2021 / Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / Jätä kommentti

Kulunutta kesää ei tulla muistamaan tarmokkaana treenikesänä. Se johtuu kohdallamme kahdesta asiasta. Siitä, että hellelukemat olivat ennätykselliset, sekä siitä, että me muutimme kauemmaksi tutusta Tampereen Vinttikoiraradasta.

Niinpä Olmin treenaaminen radalla ei käynyt mielessäni, vaikka lopulta Olmi päätyikin syksyn tullen kauden päättäviin Makkarajuoksuihin Hyvinkäälle. Kyseessä on epävirallinen juoksutapahtuma, jossa vietin itse aikaani ajanottoa toimitsijakopissa opiskellen. Vaikka lemmikkini ei olekaan kulmakunnan nopein koira, olen päivään valtavan tyytyväinen.

On nimittäin silkka lottovoitto, että koira, jonka venähtäneitä varpaita hoidettiin pentuaikoina jos jonkinlaisin keinoin pystyy tänä päivänä juoksemaan sydämensä kyllyydestä. Sen kanssa on tehty paljon töitä, lukuisia harjoitteita. Motoriikkaa ja voimaa on alusta asti tuettu, vahvistettu ja hiottu. Sinnikkään työskentelyn tuloksena koira pystyy nyt nauttimaan todellisesta vinttikoiran elämästä täysipainoisesti. Esteitä pehmeällä alustalla juostaviin ratajuoksuihin osallistumiselle ei ole.

Mikä parasta, ratajuoksuissa mahdollisuudet onnettomuuksille (joita aiheuttavat puut, juurakot, kivet ja oksat) on minimoitu. Pohja on esimerkiksi metsämaastoon nähden erinomaisen turvallinen.

Sydämensä kyllyydestä vieheen perässä pinkovaa vinttikoiraa onkin ilo katsella, kun juokseminen tapahtuu suunnitellusti turvallisissa olosuhteissa. Se, että koira pinkoo sydämensä kyllyydestä lähimetsästä lähteneen rusakon perässä autotien yli ja on vähällä päätyä poliisiauton kyytiin, on kokonaan oma lukunsa, eikä ollenkaan niin miellyttävää katsella tai kokea. Paitsi tietenkin siitä näkökulmasta, että koira on yhä tällaisenkin tempauksen jälkeen vielä elossa.

”Pikkukoiran perässä” vain hintsusti poliisikyydin välttäen

Elokuun lopulla kävi nimittäin niin, että minä kadotin koirani metsässä eteen pölmähtäneen rusakon myötä. Viheltelin, huhuilin ja komensin, mutta koira oli jo kaukana (ja vilkas autotie liian lähellä).

Sain lopulta puhelun rouvalta, joka oli löytänyt omien sanojensa mukaan ”kiltin ja tottelevaisen” koiran. Koira harhaili kerrostalolähiön pihapiirissä, josta minulle soittaneen rouvan naapuri oli sen bongannut. Rouva, joka nyt oli puhelimen päässä oli kutsunut koiran luokseen ja tarjonnut sille silityksiä (mitkä ovat rusakkojen lisäksi toinen Olmin suurista heikkouksista).

Alun perin joukkio oli koirani löydettyään aikeissa soittaa poliisille. Joku heistä oli kuitenkin huomannut nimilaatan koiran kaulassa ja sen myötä he sitten tavoittivat minutkin.

Olin hetkeä aiemmin ehtinyt toimittamaan Inton ja Alpin kotiin samaiselta lenkiltä ja kipitin pitkin kylää huolesta soikeana. Kauhukuvat vilisivät silmissäni ja henkeni salpaantui aina, kun näin kaukaisuudessa kaarteeseen hidastavan auton tai muuta, mikä olisi voinut kieliä tien varressa retkottavasta elottomasta ystävästäni.

Vieraasta numerosta tullut puhelu pysäytti matkani ja sai minut vaihtamaan suuntaa. Perillä paikan päällä minua odotti hämmentynyt perhe ja kaikkensa antanut Olmi. Se oli tavoitellut rusakkoa niin tarmokkaasti, että sen jalat tuskin kantoivat enää edes sen omaa painoa.

Paikalle tullut perheenpää kertoi, että he olivat huomanneet koiran jahtaavan ”nopeasti juoksevaa pienempää koiraa.” Kerrottuani viimeisimmän havaintoni rusakosta, näytti siltä, että tapahtumaketju esiintyi heidänkin silmissään jo hieman loogisempana.

Pikkukoira oli loppujen lopuksi ollut nokkelampi kuin sitä tavoitellut whippet ja luikkinut pakosalle harhautusliikkeiden saattelemana samalla, kun oman koirani kunto alkoi loppumaan.

Kiitin ystävällistä perhettä heidän toiminnastaan ja otin uuvahtaneen urheilijan mukaani kotimatkalle. Vaikka Olmin hurja ja vaarallinen tempaus ei tuottanutkaan kanipaistia illallispöytään katselin mietteliäänä koiraa, joka tepasteli vierelläni tyytyväisenä. Päätin jatkaa tätä omatoimisesti korkattua juoksukautta hieman turvallisemmissa puitteissa vinttikoiraradalla Hyvinkäällä.

Juokseminen jatkuu turvallisesti Hyvinkäällä

Päädyimme jo seuraavalla viikolla jatkamaan juoksukautta turvalliselle, aidatulle alueelle, jossa viehe on muovia ja kulkee moottorilla. Kesän treenikausi oli jo oikeastaan lopuillaan, mutta Olmi nautti vieheen tavoittelusta suunnattomasti ja antoi treeneissä parastaan. Viehevarmuudesta ei ole epäilystäkään, oli kyseessä sitten rusakko tai muovisuikaleista valmistettu treeniväline.

Se, mitä treeneissä sen sijaan hioimme, oli koiran koppikäyttäytyminen. Lähtöjen aikana koira saattoi olla kopissa lähdön kannalta epäedullisesti, mutta onneksi harjaantuneemmat treenikaverit antoivat vinkkejä asian ratkaisemiseksi.

Loppuviimein kauden päättäneissä Makkarajuoksuissa sain ilokseni huomata, että treeni on mennyt perille. Suoritus oli kaikinpuolin oivallinen. Olmi ei ollut päivän nopein, mutta se ei ollutkaan tärkeintä. Se tavoitteli viehettä koko 350 metrin matkan tarmokkaasti, eikä koko suorituksesta voinut mitenkään päätellä sen kivikkoista historiaa.

Ensi vuonna ratatreenejä jatketaan jo varhain keväällä. Sitä ennen välissä on talvi, jonka tärkeimpinä teemoina on lihaskunnon ylläpitäminen ja kehittäminen, sekä omatoimitreenien välttely etenkin autoteiden läheisyydessä.31