koiran kanssa harrastaminen

Taitava Imbalboa

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 3 kommenttia
Treenattiin tänään noutohommeleita Imbalboan kanssa. Kotimme suuren maalaistalon pihapiirissä, jossa rauhallista lääniä ja maastovaihteluita riittää mahdollistaa paljon ja pystymme käyttämään sitä hyväksemme monien treenien suhteen.
Kotipihalla treenatessa keskityn pitämään treenit harvinaisen lyhyinä, mutta iloisina ja onnistuneina –  laatu korvaa määrän, hoen itselleni, kun tekisi vielä muutaman onnistuneen noudon jälkeen mieli ottaa pari lisää, kun koira on niin liekeissä ja homma tuntuu mukavalta. 
Minun pitäisi keksiä Impalolle mahdollisimman erityylisiä ja mielellään myös hyvin eritasoisia tehtäviä, jotta edistymistä tapahtuisi kaiken aikaa ja jotta molemmilla pysyisi mielenkiinto touhuun. Tuntuu kuitenkin, että olen jumissa oman pääni sisällä ja uusia erilaisia tehtäviä on vaikea keksiä. Tässä kohtaa erilaisista treeniseuroista olisi varmasti hyötyä, mutta ikävä kyllä en ole saanut itseäni mahdutettua mukaan yhteenkään… Siispä noutajaihmiset help, minkälaisia harjoituksia te teette yhden ihmisen voimin? Apukäsiä minulla harvoin on käytettävissä silloin, kun treenaamme ruokapalkalla kotipihalla.

Viimeisimmästä treenikerrasta olikin jo aikaa. Into oli ehtinyt saada yhden uuden (maastokuvioisen!) daminkin, joten varmaan sen ja pitkän tauon siivittämänä koira oli ihan liekeissä! Olisin tosiaankin voinut jatkaa treenaamista vielä paljon, paljon pidempäänkin, mutta sain mieleni maltettua.
Tämänpäiväinen treeni koostui kahdesta pienen tauon erottamasta setistä, jotka molemmat tehtiin neljällä damilla. Tunnen lajia ja termistöä huonosti, joten pahoittelen kömpelyyttäni näissä selityksissä. Toivottavasti edes minä saan tästä selvää sitten kevään kynnyksellä kun mietin, mitähän sitä on tullut tehtyä… Tässä ”havainnoillistava” kartta, josta selviää jotakuinkin treenien kulku.

1. Ensin kävin yhdessä koiran kanssa kodin kulmalla heittämässä damin talon taakaa alkavaan männykköön. Se jätettiin sinne.
2. Siirryimme muutaman metrin päähän, vaihdoimme rintamasuuntaa ja heitin toisen damin talon sivulta alkavaan harvakasvuiseen metsäplänttiin. Sekin dami jätettiin sinne.
3. Sitten siirryimme talon toisella reunalla kulkevalle auratulle pihatielle, joka on pikä ja suora. Tiputin yhden damin jo pihatien alkuun kävellessämme ja pihatien keskiosassa heitin yhden damin suoraan eteenpäin kohti pihatien loppuosaa, jotta kaksi viimeisintä damia pihatiellä olisivat suorassa linjassa keskenään. Jäimme koiran kanssa heittopaikalle.
4. Lähetin koiran hakemaan ensin pihatien alkuosalle tiputtamaani damia ja hyvän palautuksen jälkeen lähetin sen hakemaan pihatien loppuosalla makaavaa damia. Molempien osalta palautukset menivät hyvin ja siirryimme takaisin heittopaikalle 2., eli harvakasvuisen metsäpläntin reunaan, josta lähetin koiran hakemaan sinne aiemmin jätetyn damin.
5. Hyvän palautuksen jälkeen siirryimme vielä talon nurkalle, josta lähetin koiran hakemaan ihan ensimmäiseksi samalta paikalta heitettyä damia. 
Toinen setti oli hyvin samankaltainen ja damien paikat olivat samoilla alueilla, missä ensimmäisessä setissäkin. Ainoa ero oli, että en lähettänyt koiraa 1. ja 2. dameille samoilta paikoilta, kuin josta olin damit heittänyt, vaan valitsimme aivan eri kulman. Talon takana olleelle 1. damille lähetin koiran hankalasti tiheän männykön ja lumikumpareiden takaa auratun pihatien reunasta ja 2. damille lähetin koiran toisaalta pihatieltä, aivan eri kulmalta kuin josta dami oli käyty koiran kanssa viskasemassa metsäplänttiin. Muuten damien hakujärjestys oli sama, mutta 1. ja 2. damien lähetyspaikka vain vaihtui hiukan hankalemmaksi.
Kaikki noudot ja palautukset menivät hyvin ja vain paranivat loppua kohden. Parilla ekalla noudolla ollut sikariote vaihtui toistojen myötä hienoon ja syvään kanto-otteeseen ja vaikka Into alussa innostui riepottelemaan yhtä damia höyrypäisesti, se lopetti senkin heti yhden ärähdyksen jälkeen ja toimi maltillisesti ja rauhallisesti koko loppu harjoitelun ajan. Se ei myöskään piipannut lainkaan harjoittelun aikana.
Treeneistä jäi kaikenkaikkiaan hirvittävän hyvä mieli. Koira petrasi paitsi kanto-otteessaan ja rauhallisesti damin kantamisessa, myös palautuksissa. Aiemmin palautukset on hoidettu siten, että koira mahdollisimman nopeasti hyppää minua vasten ja sylkäisee damin syliini (josta otan kopin), mutta nyt en antanut koiralle mahdollisuutta moiseen, vaan peruuttelin sen kanssa kaikkien palautuksien yhteydessä ja siten sain sen kantamaan damia leuoissaan pidempään. Kehuin sitä valtavasti ja vaikka se alussa jatkuvasti sylkäisi damin minulle tai maahan, loppua kohden se kantoi sitä tyytyväisenä vierelläni hyvässä otteessa niin kauan, kun pyysin. Tästä päästään loppujen lopuksi toivottavasti siihen, että dami pysyy koiran leuoissa niin kauan kuin tahdon, liikkeessä tai ei. Siihen on vielä matkaa, mutta olemme hyvässä vauhdissa. Pääasia, että koira sentään palauttaa! Pientä tyylillistä viilausta siis vain.
Pieni harmiton Remu sai pyöriä pihamaalla vapasti treenien ajan. Pari kertaa se innostui heittelemistäni dameista niin paljon, että se alkoi noutamaan niitä minulle (!!!), mutta pudotti heti ärähdyksestä damit niille sijoilleen. Muuten saimmekin treenata Inton kanssa rauhassa. Kotiterassilla treenejä seurannut Elna pääsi vielä treenien jälkeen tarkastamaan piha-alueen, ettei vaan ollut jäänyt ylimääräisiä nameja tai dameja ympäristöön.
0

Kylmää kyytiä

/ Jenna / Yleinen / 4 kommenttia

Viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Ja mikä parasta – ah – talvi on täällä taas! Puuterimainen lumi, kirpeät pakkassäät ja auringon paiste todella toivat toivottua vaihtelua, jonka myötä jopa koirat saivat hurjasti lisäenergiaa (”Ei (vedä). PERKELE EI (VEDÄ)!”).
Hyvien säiden innoittamana lähdin lauantaina Inton ja Elnan kanssa kartoittamaan asuinalueemme ulkoilumaastoja, tarkoituksenani löytää hyvää metsää tai peltoja, joilla pitää koiria irti.
Tulokset olivat ikävä kyllä sellaisia kuin saatoin odottaakin – asumme ison autotien ja junaradan välissä, eikä näistä pääse eroon kävelemällä. Autotien toisella puolella on vesistöä ja junaradan toisella puolella armeijan aidattuja alueita. Näiden myötä kartoitettavia suuntiakin on ainoastaan kaksi – mutta niitä voi kävellä vaikka loputtomasti, eikä autotie tai junarata ikinä lopu. 
Puolentoista tunnin lenkin aikana löysimme kuitenkin loppujen lopuksi suurehkon peltoalueen, josta ei ollut täysin suoraa yhteyttä junaradalle eikä autotielle. Koirat saivat poukkoilla irti, mutta pellon reunan loppuessa ja uuden pellon alkaessa huomasin, että jokaista peltopalstaa erottaa pari metriä leveä ojakuilu, joka on puolillaan vettä ja jäässä. Osa ojista oli sen verran kapeita, että niiden yli pääsi juuri ja juuri hyppäämällä, mutta loppujen lopuksi etenemisemme bloggasi kokonaan leveä ja syvä vesioja, jota peitti ohut kerros jäätä.
Pahaa aavistamaton Into tepsutteli kuitenkin rohkeasti ojaa peittävälle jäälle jatkaakseen matkaa taas seuraavalle pellolle. Kuului pahaenteistä ritinää ja iso räsähdys, ja koko tolleri humpsahti nenän päätään myöten veden alle. Se kömpi äkkiä ylös jäiden keskeltä ja kun se oli saanut itsensä ravisteltua ja kierittyä (hmm?) kuivaksi, sen kaikki karvat jäätyivät sojottamaan joka suuntaan.

Näky oli huvittava, mutta jatkoimme reippaasti kotia kohti, vaikka pikainen jääkylpy ei tuntunut haittaavan tolleria parin minuutin jälkeen enää ollenkaan.  

Kesti vielä useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin pääsimme takaisin kotipihaan. Ja siellä Into onnistui säikäyttämään minut pahemman kerran. Olen varma, että sydämeni pysähtyi kokonaan pieneksi hetkeksi.

Päästin koirat irti heti, kun pääsimme tuttuun pihapiiriin ja annoin niiden vielä juosta ja riehua keskenään. Hetken keskenään leikittyään Elna juoksi täyttä vauhtia suoraan Intoa päin, kuului tavanomaista kovempi tömähdys ja Into putosi jaloiltaan kyljelleen velttona, selkä minuun päin. Elna jäi kiusaamaan ja härkkimään sitä, mutta se ei reagoinut mitenkään. Makasi vain liikkumattomana maassa.

Ajattelin heti, että on tosi kyseessä. Päässäni vilisi jälkiseuraamukset jäävedessä pulahtamisesta ja pakkassäästä tai kovasta tönäyksestä jonka koira oli saanut osakseen. Juoksin heti Inton luokse, sillä se ei reagoinut oman nimensä kuulemiseen.
Paitsi toisella kerralla. Se nousi laiskasti ylös ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppujen lopuksi koko tapahtuma oli kaikkineen kestänyt varmaan vain noin kuusi pitkää sekuntia, mutta se, miltä kaatuminen ja koiran eloton kroppa näytti sai minut todella säikähtämään! Huhhuh!

Sunnuntaina vuorossa oli Repolaisten (kennel Reponi) pikkujoulut. Minä, kepo ja Into saavuttiin Kellokoskelle hiukan muita aiemmin, sillä pääsimme treenaamaan kasvattajan opastuksella hiukan ensi vuoden taippareita silmällä pitäen. Saimme paljon hyviä vinkkejä ja pureskeltavaa kotiin viemisiksi ja ideoita siitä, minkälaisia harjoituksia nyt olisi hyvä tehdä.

Meitä Repolaisten omistajia ei ilmaantunutkaan paikalle ihan niin paljoa, kuin oli ilmoittautuneita, mutta kun pieni porukkamme oli kasassa, lähdimme yhdessä valloittamaan Kellokosken metsiä ja peltoja viiden koiran ja seitsemän ihmisen voimin. Eväinä retkellämme oli tottakai lämmintä glögiä ja tietysti myös repolaispipareita ja tolleripipareita. 🙂

Kuvassa vasemmalta: Into, Rilla (Inton emä), Rumba (Inton sisko), Huikka ja Kepe (Inton eno). Kyllä huomaa, kuka porukasta ei ole sukulaisia ja ketkä taas edustavat narttuja ja ketkä uroksia. 🙂 Tollereita on kyllä loppujen lopuksi hirmuisen erilaisia!

0

Kuinkas sitten kävikään

/ Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 2 kommenttia

BH-koe häämöttää uhkaavasti parin viikon päässä. Se on joka hetki lähempänä. Mikä on todennäköisintä, mitä nyt voi tapahtua?
A. Koira kehittää itselleen ihan mielettömän moottorin, oppii uudet asiat ennätysnopeasti ja vanhat tutut liikkeet suoritetaan entistäkin vauhdikkaammin ja siistimmin. Vau, tätä on ilo katsella!
B. Koiralle kasvaa kärsä ja siivet, ja se lentää työpäivän aikana auki jääneestä ikkunasta salaa Mongooliaan. Parin päivän päästä saat siltä postikortin, jossa se poseeraa uuden perheensä kanssa ja kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Lopussa se toivottaa hyvää jatkoa ja kertoo, ettei aio tulla takaisin.
C. Koiralta repeää kannusvarvas, eikä ilkeän haavan takia koiran kanssa voi tehdä mitään liian vauhdikasta, ettei se repeä enempää tai ärsyynny. Kotioloissa sillä pidetään typerää lautasantennia päässä ja ulkoillessa aina tilanteen mukaan jonkinlaista suojaa pöpöjen ja haavan nuolemisen estämiseksi. Kaikki vauhdikas on ehdottoman nounou. Lisäksi sataa ensilumi, eikä koira ihan hepposin perustein ryhdy pitkiin paikallamakuu -harjoituksiin tai istumisiin, koska ”pallit jäätyy.” Lohduttaudut ajatuksella, että nyt on parempi hetki ensilumelle, kun sitten parin viikon päästä varsinaisena koepäivänä.
Autan sen verran, että vastaus A ei ole tällä kertaa se mitä haetaan. Saatte itse päätellä loput. Pidetään peukut pystyssä, että koira muuttaa mielensä Mongoolian suhteen tai sen rikkonainen kannusvarvas ei lähde tulehtumaan!
9