koiran kanssa harrastaminen

Into luonnetestissä, 158 pistettä

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 3 kommenttia

Into kävi tänään Rengossa luonnetestissä. Olimme suorittajavuorossa ensimmäisenä ja hyvä niin, sillä heti meidän jälkeen alkoi ripottelemaan vettä! Tuomareina testissä toimivat Lea Yli-Suvanto ja Auli Kiminki.

Mitä 158 pisteellä saa? No se tulee tässä!

Toimintakyky +1, kohtuullinen
Terävyys +1, pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3, kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu +2, kohtuullinen
Hermorakenne +1, hieman rauhaton
Tempperamentti +1, erittäin vilkas
Kovuus +3, kohtuullisen kova
Luoksepäästävyys +3, hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus +++, laukausvarma

Into tervehti tuomaria iloisesti, kuin myös mielellään leikkikin tämän kanssa, mutta kuten tuomari asian ilmaisi ”lasileukaiseen tapaan” eli kepistä vain kevyesti kiinni pitäen. Se saalisti keppiä ja touhusi iloisena, mutta varsinaista taistelua kepistä ei saatu aikaiseksi, sillä sen ote on, kuten tiedänkin, on melko hentoinen. Lasileukaiseksi tituleerattu tolleri sai tämän puolesta taisteluhalustaan arvion ”kohtuullinen”, sillä kiinnostusta ja tekemisen meininkiä kyllä löytyi, mutta varsinaista taistelua ja riepotusta ei kuitenkaan saatu aikaiseksi.

Heti kun arveluttava kelkka alkoi lähestymään suoraan kohti meitä, Into aloitti kovaäänisen karkoitusmölynsä, mikä on sekoitus haukkua, murinaa ja huutoa. Kun lopulta selvisi, ettei kelkalla ollut aikomustakaan väistää vaan se karkoitusmölystä huolimatta lähestyi lähestymistään, Into siirtyi jatkamaan puolustusta selkäni taakse. Kelkan saavuttua vierellemme Into vältteli sitä, mutta heti kun se kurottautui koskemaan hahmolla olleen paidan hihansuuta nenänpäällään, sain alkaa kehumaan siitä. Kehuessani koiraa se rentoutui ja alkoi heiluttamaan häntäänsä huomattuaan, että otus oli vaaraton.
Kävimme vielä katsomassa kelkan lähtöpaikan ja sieltä tullessamme ohitimme vielä kelkan läheltä, mutta Into ei ollut enää ollenkaan huolissaan siitä – se oli jo kertaalleen todettu vaarattomaksi.

Seuraavaksi lähdimme katsomaan kentän reunalla sijaitsevaa autoa, jonka takaa pomppasikin uhkaava henkilö lähestyen meitä keppiä kädessään heilutellen ja kovaan ääneen meitä uhkaillen. Jäin niille sijoilleni ja Into alkoi taas puolustamaan minua uhmakkaasti. Kun uhkaava henkilö saapui aivan koiran eteen, hän alkoikin puhumaan koiralle lempeästi ja jopa lepertelemään – Into oli välittömästi sulaa vahaa ja unohti, että hetki sitten molemmat olivat olleet valmiina paloittelemaan toisensa. Into lähestulkoon hyppäsi hetki sitten uhanneen henkilön syliin kun huomasi, että tämä olikin vain mukavasti jutusteleva ystävällismielinen kaveri. 🙂

Ja kaverin Into hänestä saikin – koira jäi meitä uhanneen henkilön haltuun kun minä lähdin parin kymmenen metrin päähän taakseni katsomatta. Tämän jälkeen käännyin, sain luvan kutsua koiran luokseni ja sieltähän se tuli – niin kovaa, että törmäsi täydellä vauhdilla jalkoihini. 🙂 Tätä ennen luonnetestin tuomarit olivat kysyneet minulta, että luulenko koiran tulevan suoraan luokseni vai käyvän ensimmäisenä takanani häämöttävässä järvessä uimassa, joten tämä mielikuva päässäni odotin luoksetulon tapahtumia hiukan jännittyneenä – onneksi se koira sitten saapuikin luokseni ihan suorinta tietä, vaikka järvessä pulahtaminen ei sekään olisi ollut minulle suuri yllätys.

Onnistuneen luoksetulon jälkeen lähdimme kiertämään mökkiä, jonka yhdeltä nurkalta pomppasi täysin odottamatta haalari pystyyn. Koira säikähti juuri kohdallamme noussutta haalaria oikein kunnolla. Tuomari mainitsi, että säikähdyksen kuuli jopa koiran äänestä, mutta en enää ohjaajana muista tarkalleen minkälaista ääntä koira sitten oli pitänyt. Palasimme takaisin tuloreittiämme kunnes käännyimme ja palasimme samalle paikalle, jossa haalari oli aiemmin noussut pystyyn – koira ei vierastanut paikkaa enää ollenkaan vaan käppäili kaikessa rauhassa kanssani häntäänsä laiskasti puolelta toiselle heilutellen. Kävelimme mökin reunamaa niin pitkään, kunnes takaamme rämisi suoraa meitä kohti kovaa ääntä pitävä tynnyri. Into aloitti kovaäänisen karkoitusmölynsä ja jatkoi sitä niin kauan, kunnes sain tuomarilta luvan tutustua ”uuteen tynnyrin näköiseen sohvaamme” ja istutua sen päälle. Istuin siis tynnyrin päälle ja silitin hienoa tynnyriä, ja tämän huomattuaan Into tuli tutustumaan tynnyriin tarkemmin ja hymyili taas sitä tollerimaista hymyään ja heilutteli häntäänsä kuin sanoen ”ai se onkin meidän uusi sohva.” 🙂

Kun olimme todenneet ”uuden sohvamme” mukavaksi, oli pimeän huoneen vuoro. Into jäi ulkopuolelle odottamaan, kun minut sijoitettiin pimeän huoneen nurkasta alkavan pimeän käytävänpätkän päähän. Sain Inton luota lähtiessäni kannustaa ja huutaa sitä luokseni, mutta sitten ovi suljettiin ja jäin pimeyteen kahden muun henkilön kanssa. Kun koira laskettiin pimeään huoneeseen, se tepasteli touhukkaana ympäriinsä häntää korkealla kannatellen. Minut se oli tuntunut unohtaneen kokonaan, sillä se teki iloisesti tuttavuutta kahden muun henkilön kanssa. Kun huoneeseen lisättiin hieman valoa, se ymmärsi tulla tutkimaan myös käytävätilaa ja sieltä minut löydettyään ilahtui kovasti.

Iloisen jälleen näkemisen jälkeen menimme takaisin ulos ja kytkin koiran seinään ja lähdin nurkan taakse, josta en voinut nähdä koiraa eikä se minua. Aluksi sieltä taisi kuulua muutama vinkaisu ehkä mielenosoitukseksi tai ikävän ilmaisuksi, kunnes alkoi tapahtumaan – pusikoista Intoa alkoi lähestymään jo testin alussa tervehditty tuomari huppu päässään. Into katsoi tuomarin outoa lähestymistapaa kuulemma huvittuneena hymyillen ja häntäänsä heilutellen – tunsihan se tuomarin jo entuudestaan testin alussa suoritetun tervehdyksen myötä. Mikähän hölmöläinen se tuokin on, se kuulemma näytti ajattelleen. 🙂 Sitten sain hakea koiran taas itselleni.

Tämän jälkeen testattiin laukauspelottomuus. Ensimmäisen laukauksen jälkeen Into katsoi innokkaana järvelle ja odotti jotain sulkaisaa kenties putoavaksi, mutta pettymyksekseen se ei nähnyt eikä kuullut veteen tippuvaa sorsaa. Toiseen laukauksen jälkeen se näytti totisesti pohtivan sitä, minne ihmeeseen riista oikein putosi ja miksi se ohjaajakin vaikuttaa niin passiiviselta, täällähän perkele on noutamatonta riistaa!
Ammuskelun jälkeen tuomarit vetäytyivät mökkiin täyttämään luonnetestipöytäkirjaa, jota me jäimme odottelemaan. Pöytäkirjan valmistuttua kuuntelin suurella mielenkiinnolla tuomarin kommentit (saan ne ehkä myöhemmin lisättyä tännekkin) samalla, kun Into osoitti mieltään tylsästä jaarittelusta ja piippaili kärsimättömästi. Tämä aiheuttikin suurta hilpeyttä minussa ja kanssaihmisissä, kun tuomari muotoili Inton olevan ”hieman rauhaton” (aijaa?) ja erittäin vilkas, ei kuitenkaan häiritsevän vilkas (ai eikö?). Lisäksi tuomari julisti iloisesti, että omistan oikein hyvän harrastuskoiran, kunhan osaan tasapainoitella koiran erittäin vilkkaan tempperamentin ja kohtuullisen kovan luonteen kanssa. Sen keskustelun myötä sain käsiini luonnetestipöytäkirjan, jossa kaikki arvostelun osa-alueet olivat pysyneet plussan puolella! Pisteitä saatiin huimat 158, joihin olen erittäin tyytyväinen, vaikken olekkaan paljoa muiden koirien luonnetestituloksia seuraillut eikä minulla ole niistä juurikaan suurta hajua. Hymyilin kuitenkin voitonriemuisesti lähtiessämme, nimittäin Into osasi yllättää minut totaalisesti – en koskaan olisi uskonut, että se on paineen kasvaessa niinkin lunki koira ja saa arvostelussa täydet kolme pistettä paitsi luoksepäästävyydestä, myös puolustushalusta ja kovuudesta! Melkoinen peto meillä täällä kotona – en enää ihmettele yhtään, miksi taannoin eräs meille sisälle pipo silmillään pyrkinyt ulkomaalaissyntyinen mies lähti juosten lipettiin huomatessaan, että Into on kotona! 🙂
1

Kesäkausi korkattu!

/ Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

Meidän hurjat, eli Roina Puniini ja morsiamensa Nuppu-pupu aloittivat kesäkautensa huhtikuun lopulla! Aurinko lämmitti jo silloin niin ihanasti, että kanit pääsivät kurvaamaan iloloikka -ralliaan ulkotarhaansa pihan nurkalle. Yöt pariskunta viettää vielä sisällä, mutta auringon säteiden lämmittäessä rouva ja herra kaniini nauttivat pihamaalla sijaitsevasta kesäkodistaan.

Muutamina viime päivinä on ollut niin koleaa, tuulista ja tänään jopa sateista, että kanit ovat joutuneet närkästyneinä viettämään päivänsä sisähäkissään. Kasvit ehkä nauttivat pienestä kevätsateesta kesän kynnyksellä, mutta kanit eivät!

Koiratkin aloittivat kesän. Into ja Elna ovat uiskennelleet tyytyväisinä lenkeillä vastaan tulleissa ojissa, soissa, lammikoissa ja näiden välimuodoissa ja kävipä Into uimassa rinksan jopa Vanajavedessä Hämeen linnan kupeessa.
Noin muuten koirat ovat saaneet nauttia pihalla aamusta iltaan vietetyistä päivistä, kun itse olen ollut pihatöiden kimpussa. Elnalla on niin kova vahti- ja saalistusvietti, että se saa lojua pitkässä liinassa siinä missä muut koirat saavat viipottaa pitkin pihaa ilman hihnoja. Pihamme on aitaamaton ja vastapäätä kotiamme asuu vuokraisäntäni kissansa kera. Lisäksi moni koiranulkoiluttaja oikaisee pihamme läpi ja olisi sääli, jos Elna juoksisi itseään isomman koiran suuhun – se kun on aika rämäpäinen kaahottaja. Valvovan silmän alla Elnakin saa ulkoilla pihassamme vapaana, mutta minun keskittyessäni kukkapenkkiin on turvallisempaa antaa Elnan nauttia auringosta köytettynä puuhun…

Myös kesän ensimmäinen mätsäri on korkattu, joskaan ei osallistujina vaan ihan vaan turisteina kolmikon kanssa Turengissa. Omat koirani eivät olleet kehäkuntoisia, mutta osallistuminen olisi ollut mielenkiintoista, sillä isojen koirien tuomarina toimi Tapio Eerola ja sekarotuisilla Kaija Eerola. Vaikkei nyt saatukkaan arviota siitä, miten hommat pelittää meillä (tällä hetkellä lähiverkkoyhteys koiriin on nurin…) niin eipä reissu turhaksikaan jäänyt. Elnan ja Remun kanssa seisoskeltiin keskellä hälinää ihmetellen ihmis- ja koiravilinää (Remu on muuten harvinaisen lunki jätkä, ei provosoidu sitten mistään!) ja se mikä Remua tuntui eniten kiinnostavan, ei suinkaan ollut ympärillä häärivät ihmiset koirineen, vaan kaukana takanamme melskaavat lapset, joita Remu tarkkaili kiinnostuneen oloisena. Supervahtikoiraminähaluanollaäänessä -Elnalle kokemus oli kultaakin kalliimpi ja ajattelin pyhittää jatkossakin mätsäreitä Elnan koulutukselle. Ja Inton myös! Intokin pääsi tuijottamaan sekamelskaa lähietäisyydeltä ja hetken ihmeteltyämme kävin kaivamassa autosta valmiiksi pilkkomani nakit. Hyödynsimme ihmis- ja koirapaljouden ottamalla hieman etäämmällä seuraamista ja paikallaoloa, jota jäimme vahvistamaan vielä tapahtuman jälkeen hyvin hajustetulle kentälle järjestäjien vielä purkaessa kehänauhoja ympäriltämme. Koira toimi hienosti häiriöistä huolimatta! Nyt täytyy jatkossakin vaan muistaa nostaa kriteereitä ja vaatia, vaatia, vaatia. Ongelmani on, että päästän koiran usein ihan liian helpolla…

Remusta on tullut meidän pihan vahtimestari! Se kulkee tärkeänä mukanani vein sitten kaneja ulkotarhaan tai siistin pihaa talven jäljiltä. Vuosi sitten tullessaan se taisi vierastaa uutta ympäristöään sen verran, että antoi itsestään hiljaisen ja etäisen vaikutelman, mutta nykyään se on puuhakas pikkuapulainen, joka on mielellään mukana niin isojen koirien mutakuoppalenkeillä kuin myös upottavilla pelloilla ja ennen kaikkea pihatöissä. Kuvassa taka-alan puulaatikoissa kasvaa muuten viime kesän jäljiltä mm. persiljaa ja ruohosipulia, on se vaan mahtavaa kun aurinko tekee ihmeitään!

Elna on ehdottomasti meidän pihan vahti, joka häätää tarvittaessa (ja tarvitsematta) pihalla tunkeilevat fasaanit, naakat ja kyyhkyt sekä naapurin pihalta naapurin oman kissan (…), mutta vahtimestarin tittelin itselleen on ehdottomasti ansainnut Remu. Se on kanssani  yhtä mieltä siitä, että pihassa kotkottavat puolikesyt fasaanit ja hienot kyyhkyt ovat vain osa idylliä ja saavat rauhassa ollakin. Me Remun kanssa keskitytään hiukan oleellisempiin asioihin – kuten pihan kunnosta huolehtimiseen sekä auringosta ja mullantuoksusta nauttimiseen.

0

Miten te sen teette?

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 3 kommenttia

Vaikka minulta löytyy sekä monipuolinen harrastuskoira, että loputtomasti intoa ja tarmoa treenamiseen, meiltä uupuvat edelleen kaikki hienot tulokset ihan taippari- ja BH-tuloksista puhumattakaan. Mitä ihmettä? 

Koiran kanssa harrastaminen on kivaa ja antoisaa, mutta siihen liittyy muutamia seikkoja, joiden koen olevan hyvän treeniseuran loytämisen vaikeus sekä ajanpuute. 

Innostuneena hetki hetkeltä lähempänä olevasta kotiutumisesta, olen alkanut miettimään tulevia treenejä ja selvittämään paikkakuntani harrastusmahdolisuuksia! Se tuntuu haastavalta.
Vaikka tuloksia saadaan nimenomaan koiran ja ohjaajan yhteistyöllä uskallan väittää, että oikeanlaisilla treeneillä ja siis treeniporukalla on myös osansa asiaan. Tuntuu, että hyvän treeniporukan löytäminen on yhtä helppoa, kuin neulan loytäminen heinäsuovasta. Vai mahdanko olla liian kriittinen jos odotan, että jäsenmaksujen maksamisen ja yhdistyksen talkoissa annettavan työpanoksen vastapainoksi saan treeniryhmässäni eteenpäin vievää, tuloksekasta ja tavoitteellista koulutusta koiran hyvinvoinnin ehdoilla? Ei luulisi.

Pidemmittä jaaritteluitta hypätään nyt siihen kohtaan, kun loppujen lopuksi unelmien treeniseura viimein löytyy ja olen jopa saanut itseni ja koirani mahdutettua jollekin sen tarjoamista koulutuksista tai kursseista. Joskus on meinaan päässyt käymään niinkin onnekkaasti! Onko koiran kanssa harrastaminen oikeasti näin perseestä?

Lupaavat treenit, hyvät maastot ja asianosaavat kouluttajat, jes! Mutta miten ihmeessä voin aloittaa treenit sovitussa paikassa kello 18, kun otetaan huomioon, että pääsen toistä kello 17? Kotimatkaan kuluu useampi minuutti, kotona minua odottaa malttamaton jengi pissahätäistä karvasakkia, minun tulee vaihtaa työvaatteet treenivaatteisiin, napata jo edellisenä iltana pakattu treenikassi unohtamatta syödä pikaisesti ja pakata koirat autoon. Eikä sekään vielä riitä, koska ideaalissa tilanteessa saisin koirat liikutettua edes jotenkin ennen treenejä sen jälkeen, kun ne ovat viettäneet yli kahdeksan tuntia päivästä neljän seinän sisällä ilman, että minun tarvitsisi kuitenkaan kurvata treenipaikalle huomattavan ylinopeuden avustamana ehtiäkseni melkein ajoissa perille.

Onko se oikeasti tätä? Onko teidän muiden vuorokausissa vaan jotenkin enemmän tunteja kuin omissani?

Sen lisäksi, että haluan harrastaa koirieni (tai vähintäänkin koirani) kanssa, olisi myös toivottavaa nauttia kiireettömästä arjesta. Kompromissejä on tietenkin tehtävä ja kiiruhdan mielelläni työpäivän jälkeen treeneihin, mutta koska meillä on muuttuvat tekijät, kuten ylityöt,  epäkunnossa olevat liikennevalot, liikenneonnettomuus ajoväylällä, kotiin unohtuneet avaimet, tilapäisesti hukassa oleva treeniliivi ja olohuoneen sotkenut koiran ripuli, herää kysymys, saanko treeneistä niiden mahdollisesti tarjoaman hyödyn irti, kun saavun paikalle hieman myöhässä, kiireisenä ja uupuneena sellaisen koiran kanssa, joka on padonnut energiaansa kahdeksan tuntia ja on valmiina räjähtämään taivaan tuuliin minä hetkenä hyvänsä? 

Ei, se ei kyllä ole sellaista koiraharrastusta johon minä haluan osallistua. Koirat ovat pääasiassa ystäviäni, joiden kanssa haluan nauttia arjesta. Jos pystyn siinä sivussa harrastamaan niiden kanssa, se on suurta plussaa.

Jostain on selkeästi tingittävä ja jos minulta kysytään, niin lopetan mielelläni päivätyön teon ja ryhdyn täysipäiväiseksi koiramammaksi. Samoilen laumani kanssa metsässä tuntikausia ennen treenejä, jotta ne saapuvat suorituspaikalle oikeanlaisessa mielentilassa. Valitettavasti koirani pystyvät maksamaan vain sillä itsellään ja irtokarvoilla, jotka eivät ikävä kyllä käy laskujen maksuvälineenä tällä vuosituhannella. Mikä sääli. On keksittävä jotain muuta.

On siis valittava yksi laji, jota harrastaa. Ei niin kuin tähän asti, että vähän kaikkea, vaan vain yksi tavoitteellinen laji. Mielenkiintoisia lajeja on loputtomasti, mutta sen sijaan, että voisin valita vain eniten minua kiinnostavan lajin, on minun mietittävä mihin kotipaikkakuntani tai sen lähiseudut tarjoavat parhaimmat mahdollisuudet.

Itseään kiinnostavan ja koukuttavan lajin treenaaminen ryhmässä, jonka arvot tai ajatusmaailma eivät kohtaa omien kanssa, maistuu lajin kiinnostavuudesta riippumatta loppujen lopuksi puulta, vaikka kuinka yrittäisi.
Olen valmis tekemään kymmeniä tunteja talkootöitä ja maksamaan hieman kohtuuttoman jäsenmaksun heti, kun löydän seuran, jonka remmissä minun on mahdollista kehittyä koiranohjaajana, jonka treeneihin osallistumalla koirani ja minun yhteisten tavoitteiden saavuttaminen on lähempänä ja joka kaiken tämän lisäksi on kanssani yhtä mieltä siitä, että koiran hyvinvointi menee loppujen lopuksi kaiken treenaamisen edelle.

Oli laji sitten enemmän noutopuuhiin viittavaa, toko tai jokin pk-lajeista, olen mukana heti oikean seuran löydyttyä. Ymmärrän, että oma panos on kaikkein ratkaisevinta ja toisinaan sitä on vain ajettava keltaisia päin, että ehtii liikuttamaan koirat ennen treeneihin lähtoä.
Olen valmis näkemään tavoitteidemme saavuttamiseksi paljonkin vaivaa, mutta jotta voimme päästä alkuun, tarvitsemme osaavia päitä, oikeanlaisia maastoja ja haasteita sekä ihmisiä, jotka voivat auttaa meitä eteenpäin. Ja tietenkin aikaa. Mutta mistä niitä löytyy? Ja voiko päivätyöt ja koiraharrastuksen oikeasti sovittaa yhteen siten, että elämä ei ole vain paikasta toiseen säntälyä vaan jopa tasapainoista suorittamista?

1