koiran kanssa harrastaminen

Villirotan vinhat seikkailut ja muita tositarinoita

/ Jenna / Yleinen / 5 kommenttia

Koska omituiset takiaisten lailla koirien turkkeihin pellolta takertuvat siemenet, hirvikärpäset ja jopa vielä alkusyksylläkin liikkeellä olevat punkit ovat vallanneet mökin maastot ei viikonlopun lomasuunnitelmille jäänyt paljoa vaihtoehtoja.
Facebookista bongattu treeniseuran tarve toi ratkaisun tämänkin koirakon ajanviete- ja energianpurkuongelmaan ja niinpä Into pääsi pitkästä aikaa hakemaan ukkoja metsästä. Viimeisimmästä kerrasta lienee jo kulunut tovi, sillä en edes muista koska viimeksi -ja missä olemme hakuilleet.

Intolle tehtiin metsässä neljä pistoa varsin mielenkiintoisissa maastoissa. Keskilinjan toisella puolella oli harvaa mäntymetsää poteroin varustettuna ja keskilinjan toisella puolella harvaa mäntymetsää, tien ylitys ja erittäin tiheäkasvuista sekametsää. Olin niin innoissani maastoistamme, että taisin haukata liian suuren palan pyytäessäni maalimiehiä uppoamaan syvälle, piiloutumaan poteroihin ja vaatimaan koiralta tien ylitystä. Ilmaisua piiloilla ei sentään vaadittu, vaan maalimiehet huusivat ”valmis” kun koira oli saanut eväänsä piilolla syötyä. Kaikenkaikkiaan treenit sujuivat keskinkertaisesti: aluksi koira palloili alueella sen näköisenä, että nokka ei ollut ehtinyt matkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun minäkin näin koiran pään päälle syttyvän hehkulampun huomasin, että koiran nenäkin on auki. Vaikka koira ei maastosssa uponnut suoraan ja niin taitavasti kuin olin kunnianhimoisissa haavekuvissani nähnyt, se löysi kaikki hankalissakin piiloissa olleet maalimiehet ja sen hallittavuus alueella oli kaikenkaikkiaan melko nättiä. Vaikka alku meni maalimiehille poukkoillessa, se kuitenkin kuunteli käskyjä hyvin, seurasi keskilinjalla kauniisti vierelläni, oli yhteistyöhaluinen ja hyvin motivoitunut.

…toisin kuin Elna kaupungin puiston match showssa, johon suuntasimme sunnuntaiaamuna. Minulla oli takanani myöhään juhlittu yö kaupungissa ja koirilla aamulla pyyhkäisty korttelin ympäri lenkki. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului huvittelu myös Remun kanssa veteraanikehässä, mutta pikku hepun rokotustodistus oli mitä ilmeisemmin väärässä talossa. Niinpä matkassani oli vain viemärirotta Elna, joka muistaakseni vielä kesän alussa loisti mätsärissä upealla käyttäytymisellään: rauhallisella ja luottavaisella olemuksella, upealla kontaktilla ja yhteistyökyvyllään ja sievillä ja keveillä liikkeillään. Entä tällä kertaa? Voin sanoa, että luuloni siitä, että armeija-aikani voisi parantaa toisinaan ehkä tulehtuneita välejämme ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Oma aurinkoiset kukkaniityt ja perhoset -tyyppinen kuvitelmani oli, että tavatessamme vain satunnaisin viikonlopuin ne hetket, jotka olisimme yhdessä koira suorastaan nauttisi seurastani ja hakisi kontaktia kanssani kuin pieni hyvin koulutettu sirkusapina, mutta vielä mitä: koira tuntui olevan sitä mieltä, että koska en viime aikoina ole kuulunut sen elämään aktiivisesti, en kuulu nytkään. Mielipiteensä (siis poissaoloni vaikutuksen) se osoitti riekkumalla ympäriinsä kuin mikäkin kaistapää. Liikkuminen sen kanssa kehässä osoittautui yhdeksi noloimmista hetkistäni koiranomistajana: välillämme ei ollut havaittavissa minkäänlaista yhteistyötä. Pyytäessäni koiraa seisomaan, se tuijotti ympärilleen kuin markkinoille tuotu vanha lehmä ja kannustaessani sen sievään raviin se riuhtoi kaikkiin ilman suuntiin kieli pitkällä ja kaikilla mahdollisilla koivillaan ympärilleen räpiköiden. Se ei ollut kaunista. Se halusi pompata jokaista kehän reunalla olevaa koiraa ja ihmistä päin ja tuomarin tullessa tutkimaan sitä se pyöri kuin hyrrä ja vaikutti juuri sellaiselta thaimaalaiselta viemärirotalta, joka oli ensikertaa elämässään joutunut ihmisen vangitsemaksi. Koiralla saattoi olla hauskaakin kehässä, mutta oma huumorintajuni ei riittänyt jatkamaan aurinkoista mätsäripäivää enää sen jälkeen, kun olin vastaanottanut tuomarilta sinisen nauhan ja ohjeistuksen vilkkaan koiran hallitsemisesta. Eihän sinisessä nauhassa mitään vikaa ole, mutta siinä vaiheessa, jos jo ensimmäisten neljän kehässä vietetyn sekunnin jälkeen on tehnyt mieli painua maan alle ja kadota kaupungista, voidaan sanoa, että koiran ja ohjaajan yhteistyössä saattaisi olla jotain vialla. Minä ja koira emme vain kertakaikkiaan kohdanneet, meillä ei ollut yhteyttä emmekä loistaneet samalla aaltopituudella. Ei tällä(kään) kertaa Elnan kanssa.

Lähiverkkoyhteys… Otetaan käyttöön… Etsitään…

3

Match show ja uudet ystävät

/ Jenna / Yleinen / 2 kommenttia

Lauantaina pyörähdettiin Elnan kanssa match showssa kaupungin puistossa sen verran koreasti, että raitapaita onnistui nappaamaan punaisen nauhan. Käyttäytyminen oli mallikelpoista niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin, ja täten pikkutiuhti onnistui tekemään emäntänsä erityisen onnelliseksi. Punaisten kehässä raidallinen sinnitteli noin 10 parhaan joukkoon, mutta tippui lopulta sijoittumatta palkintopalleille. Silti: hyvä me!

Maanantaina meillä kävi yllätysvieraita, nimittäin 9- ja 8-vuotiaat skotlanninterrierit Toto ja Remu. Koirat tutustuivat toisiinsa yksitellen: ensiksi käveltiin lyhyt lenkki Elnan ja Remun kanssa, sitten Elnan ja Toton kanssa. Seuraavaksi lenkkeiltiin kokoonpanolla Romppu ja Remu, ja tämän jälkeen Romppu lähti lenkkeilemään Toton kanssa. Viimeiseksi lenkille poikien kanssa pääsi Into, jonka korvista nousevasta höyrystä saattoi päätellä, ettei ”heikkohermoista” tolleria olisi kannattanut jättää viimeiseksi, nimittäin poika oli odottanut vuoroaan sen verran jännityksellä, että kun sen vuoro lopulta koitti sen oli vaikea keskittyä mihinkään saati muistaa hyviä käytöstapoja.

Into kävi pitkän odottelun jäljiltä kovilla kierroksilla, minkä lisäksi se osoitti epävarmuuttaan ja nuoren uroon uhmakkuutta käyttäytymällä röyhkeästi ja testaamalla rajojaan skottipoikien kanssa.
Onneksi molemmat skotit olivat mallikelpoisia yksilöitä ja kertoivat Intolle iän tuomalla arvokkuudella, ettei niitä kiinnostanut lähteä pelleilemään tai mittelemään nuoren tollon kanssa, ja siispä koirien kohtaamiset sujuivat hyvin.

Jopa 9-vuotias Romppu tuli hyvin juttuun samanikäisten skottipoikien kanssa ja seuraavana päivänä lähdimmekin viiden koiran voimin mökille, jossa koko lauma sai vipeltää yhdessä. Elna ja Remu olivat jo edellisenä päivänä viihtyneet erityisen hyvin yhdessä, mikä aiheutti Inton pään päälle synkän mustan sadepilven. Se piti Elnaa ja skottipoikia tarkasti silmällä ja oli kokoajan valmiudessa haastamaan Remua narttunsa takia. Sopu saatiin kuitenkin säilymään, mutta ehkä seuraavalla tapaamiskerralla jätän suosiolla ainoana narttuna provosoivan Elnan kotiin niin pitkäksi aikaa, että Into ehtii kunnolla tutustumaan skotteihin ilman häiriötekijöitä.

Seuraavaan kunnolliseen lenkkiin kavereiden kanssa voi kuitenkin olla vielä aikaa, nimittäin onnistuin tiistaina reväyttämään nilkkani niin ikävästi, että se on täysin turvoksissa ja veikkaan, että huomisen terveyskeskuksessa käynnin jälkeen kuljen hetken aikaa keppien avustuksella. Niin kauan kun jalkani on kipeä, koirat saavat tyytyä lyhyisiin hihnalenkkeihin sekä mökin pihalla energiansa purkamiseen. Onpa kurjaa aloittaa valoisa ja lämmin kesäkausi näin. 🙁

2

Töihin siitä!

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 6 kommenttia


Pääsiäisen pyhät hurahti vauhdilla ohi ja niitä vietettiin koirien kanssa mökin maastoissa sekä treenikentällä tokoa takoen päivittäin aina perjantaista maanantaihin saakka. Sattuneesta syystä minulla ei ole omista koiristani treenikuvia, mutta kentän laidalla maanantaina auringosta nauttinut sammakko sen sijaan tallentui muistikortille.

Treeniporukkaamme ainakin viikonlopun ajaksi liittynyt uusi koirakko toi mukanaan uutta näkökulmaa ja paljon uusia oivaltavia vinkkejä tokokoulutukseen. Inton perusasento sivullani on ollut hieman vino, ja olen huomaamattani korjannut sen aina liikauttamalla omaa rintamasuuntani sen verran, että koira ymmärtää oikaista asentoaan. Viikonlopun treenien myötä ollaankin lähdetty tekemään jo alusta asti suoraa perusasentoa, jota ei tarvitse suoristaa ja jossa koira hyödyntää omia takajalkojaan sivulle kiepsahtaessaan. Lisäksi palkkaamisessa käytettyä leikkiä lähdetään tekemään ihan uusilla otteilla -sain palautetta siitä, että teen niin tokossa kuin leikkiessäkin kaiken työn koiran puolesta. Jatkossa pistetään siis koirat hommiin!

Ohjatuissa treeneissä käyminen houkuttelisi etenkin nyt kevään myötä, kun omasta viikko-ohjelmastani tipahtaa kesän myötä kuusi tuntia tanssiharrastusta pois, mutta saas nähdä löytyykö sopivaa porukkaa, jossa on mahdollisuus edetä tavoitteellisesti kovia pakotteita käyttämättä ja sieluaan saatanalle myymättä.


Viikonloppuna oman lauman ja kaverini bullterrierin kanssa käyty yhteislenkki saikin yllättäen ikävän päätöksen. Bullterrieri Riesa on talvesta saakka riekkunut laumani mukana metsässä ja pelloilla ja hitsautunut porukkaan hyvin. Yhdessä lenkkeillen vietetyt kuukaudet ovat opettaneet Riesalle paljon, ja se on oppinut puhumaan koirien kieltä ja kunnioittamaan toisia koiria, erityisesti Intoa, joka on ollut erityisen tarkkana Riesan vähääkään dominoivista eleistä.
Valitettavasti Riesa sai kevään aikana ikäviä koirakokemuksia osakseen, ja vaikka toisaalla tapahtuneiden kurjien tapahtumasarjojen jälkeen se pystyi lenkkeilemään laumani kanssa ilman ongelmia parikin kertaa, viikonloppu osoitti, ettei sillä ole enää luottamusta toisiin koiriin kuten ennen.
Mökkimaastoissa käynyt ikävä tapahtumasarja sai alkunsa klassisesti kepistä, jota Into nakerteli varmaankin vain osoittaakseen valtaansa nuoremmille koirille, Elnalle ja Riesalle. Se kehotti nuorisoa pysymään kauempana ”suuresta aarteesta”, mutta jossain vaiheessa Riesa tallusteli sen verran läheltä (ehkäpä epähuomiossa, ehkäpä hiukan jäätä kokeillen) että Into päätti ojentaa poikaa. Into on aiemminkin ojentanut Riesaa vanhemman koiran oikeudella ja kertonut sille hienovaraisesti rajoista joita on syytä kunnioittaa, mutta tällä kertaa Riesa ei antanutkaan asian olla, vaan pisti kovan kovaa vasten ja koiratappelu oli valmis.
Oman tulkintani mukaan tämä kertoo selkeästi Riesan huonoista kokemuksista, sillä aiemmin se on mukautunut laumaan hyvin ja kunnioittanut vanhempia koiria. Koen, että sen aiemmat huonot koirakokemukset ovat kuitenkin saaneet sen varpailleen ja sen vuoksi se koki nytkin tarvetta puolustautua koiralaumassa täysin arkipäiväiseen ojennukseen.

Kun urokset oli saatu irti toisistaan huomasin, että Into vuotaa suun alueelta verta. Sillä oli reikä sekä sisällä suussaan alaleuassa, että alaleuan alla leuassa, joista molemmista vuosi reippaasti verta. Riesa selvisi vammoitta. Tässä kohti syyttävä sormi osoittaakin minua. Olin tietoinen Riesan huonoista kokemuksista, mutta en arvannut niiden johtavan näin radikaaliin käyttäytymiseen. Nyt on taas opittu koirista roimasti lisää, mutta harmi vain, tietysti omalla kustannuksella.
Tappelun jälkeen lähdettiin vielä toiselle kävelylle koko lauman kanssa. Riesa keskittyi Elnan kanssa riehkaamiseen ja Into taasen vältteli koko lauman mukana kulkemista, mikä ei ollenkaan ole sen tyylistä. Olin nuhdellut sitä rähinän jälkeen, ja näin jälkeenpäin ajateltuna tottakai: täysin epäloogisesti ilman syytä.

Jopa vielä kotona oman lauman kesken Into karttoi minua. Koko illan se oli valmis aloittamaan rähinöinnin Rompun kanssa ja oli selkeästi hyvin epävarma itsestään ja asemastaan laumassa – näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että Inton ei missään nimessä olisi kuulunut saada noottia Riesan kanssa rähinöinnistä, sillä se teki vain oikein ojentaessaan nuorempaansa. Riesa sen sijaan teki väärin vastatessaan Inton ärähdykseen, eikä ollut nuorempana koirana oikeutettu siihen. Omasta mielestään sillä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä jo kaksi kertaa aiemmin se oli saanut epätasapainoisten vieraiden urosten hampaista pahasti osakseen. En tosin ollut näkemässä sen aiempia rähinöintitilanteita, joten minun on hankala kommentoida niitä.
Mutkikas ja erittäin harmittava tilanne joka tapauksessa.  Riesan huonot kokemukset heijastavat nyt minut huonoon valoon, sillä ollakseni koirieni luottamuksen arvoinen laumanjohtaja minun täytyy myös pitää huolta siitä, että ollessaan seurassani niiden ei tarvitse pitää huolta ulkopuolisista uhista tai joutua puolustamaan itseään. Nyt koko lauman edessä tilanne pääsi riistäytymään käsistä ja Intolla on vieraasta uroksesta huonoja kokemuksia.

Ehkä jotkut koiranomistajat ottavat vastaavanlaiset tilanteet vastaan olkiaan kohauttaen tai sanoen ”onneksi ei käynyt pahemmin”, mutta minulle viikonlopun tapahtumat ovat verrattavissa melkeinpä maailmanloppuun. Pienemmätkin välikohtaukset koiran menneisyydessä heijastuvat vielä pitkälle tulevaisuuteen niiden käyttäytymisessä. Minulle on erityisen tärkeää, että koirieni kokemukset pysyvät hyvinä ja että niillä on täysi luottamus minuun, sillä nimenomaan ja vain ja ainoastaan se mahdollistaa sujuvan ja hyvän arjen ja esimerkiksi lenkillä tapahtuvat ohitustilanteet, joista minun ei olisi mahdollista selviytyä, jos ainoa keinoni olisi taistella kiristyneitä remmejä vastaan fyysisesti (koirieni yhteispaino on vajaa 60 kg). Nyt yritän olla erityisen tarkkana laumani kanssa ja saada Inton luottamuksen minuun takaisin entistäkin ehompana – sitä on ainakin hyvä tavoitella!

5