Remun kuolema oli meille kaikille paljon kovempi pala kuin koskaan osasinkaan odottaa. En oikeastaan Remun eläessä edes käsittänyt, miten tärkeässä roolissa sen rauhallinen ja määrätietoinen olemus oli laumamme toimivuuden kannalta.
Oikeastaan olin ehkä jopa ajatellut, että Elna ja Into eivät olleet edes huomanneet laumaamme kesäkuussa 2011 liittynyttä hiljaista partasuuta. Kun Remu muutti meille, Into oli 3-vuotias pröystäilevä ja tahditon nuori, jolla ei ollut mitään käsitystä maailmasta ja joka kulki kaikkialle rinta rottingilla ja häntä kohti taivaita.
Suoraan sanoen minua arvelutti esitellä entuudestaan tuntemattomalle, tulisieluiselle terrierille (jonka eleitä oli mahdoton tulkita, sillä sen häntä sojotti aina suoraan ylös ja sen naama oli karvan peitossa) nuorta kukkoilevaa tolleriurostani – mutta kun koirat viimein esiteltiin toisilleen, leukani oli lokahtaa sijoiltaan.
Into käyttäytyi aivan kuten odotinkin kolmevuotiaan uroksen käyttäytyvän. Se oli hermoileva, epävarma ja samalla sen pienimmätkin eleet olivat äärimmäisen röyhkeitä ja provosoivia.
Mutta se, miten eleettömästi Remu ohitti kaiken sen provosoinnin ja nosti itsensä koko tilanteen yläpuolelle, sai minut hämmentymään. Minulla nimittäin oli sellainen käsitys, että jopa provosoimattomat terrierit ovat valmiita käymään toisten koirien kurkkuihin kiinni hetkenä minä hyvänsä. Remu puolestaan onnistui hoitamaan tilanteen itsevarmuutensa ja iän tuoman arvokkuutensa ansiosta niin hyvin, että mieleni teki nostaa sen silmien päällä olevaa tukkaa ja varmistaa, että se oli huomannut tollerin olemassaolon. Voit lukea lisää koirien toisiinsa tutustuttamisesta tämän linkin takaa.
Remu siis sukelsi laumaamme kuin kala maljaan, ja nyt näen sen, mitä en vielä silloin huomannut. Sen hiljainen viisaus, kärsivällinen olemus ja arvokkuus olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tasapainottivat kolme vuotiaan nuoren uroksen ja kaksi vuotiaan nuoren nartun elämää.
Kesän 2014 aikana huomasin, että Elnasta on kasvamassa määrätietoinen ja napakka johtajanarttu. Se ei enää vastannut kaikkiin eteen tulleisiin tilanteisiin leikkimielisesti hömpötellen, vaan pentumaisuus katosi siitä hiljalleen ja se alkoi ottamaan ohjia omiin käsiinsä. Se ei epäröinyt huomauttaa kesällä luonamme hoidossa ollutta suursnautseriurosta huonosta käytöksestä, ja minusta alkoi tuntumaan siltä, että sen päässä voisi olla muutakin kuin kaksi kolisevaa kiveä.
Olin odottanut sen aikuistumista pitkään, sillä jo pikkupentuna se oli johdattanut koko muun pentueen seikkailuihin rappusten alapäässä poikittain esteenä olleen pyykkitelineen läpi kohti yläkertaa. Se oli aina ensimmäisenä pahan teossa ja niinpä sen kasvattaja huokaisikin helpotuksesta, kun hain sen kotiin. Myöhemmin samalla viikolla kauhistelin raunioradalla, kuinka irti päästämäni pikkupentu katosi jonnekin kiviluolan syövereihin, eikä ollut lainkaan kiinnostunut pysyttelemään ihmisten läheisyydessä – vaikka kaikki yrittivät houkutella sitä luokseen herkkuja tarjoten ja iloisesti hihkuen. Oletteko te kuulleet koiranpennusta, joka ei oitis vastaa iloiseen puheeseen ja herkkuihin juoksemalla luokse?
Elnalla oli sen omat suunnitelmat. Se oli päättänyt lähteä seikkailulle säkkipimeään ja kylmään kivitunneliin, ja niin se myös teki. Olin helpottunut, kun se viimein tuli ulos kivikkojen seasta, mutta pikkuinen Elna oli lähinnä näreissään huomatessaan, että se oli päätynyt takaisin luokseni. Sen itsenäisyys oli haastavaa sen ollessa nuori, mutta ajan myötä suhteemme vahvistui ja pikku hiljaa – vuosien saatossa – aloimme pelaamaan samaan pussiin.
Kun Remu sairastui, Elna alkoi enemmän tai vähemmän hienovaraisesti ilmaisemaan, että se tulisi välittömästi ottamaan Remun paikan laumassamme. Toisinaan jopa suutuin sille, miten räikeästi se vahvisti omaa asemaansa tallomalla Remun jalkoihinsa ja kävelemällä nukkuvan koiran yli kirjaimellisesti.
Ei Remu sille koskaan suuttunut tai ärähtänyt, vaikka jäikin joskus jalkoihin. Se oli älykäs, ja taitava liikkeissään. Toisinaan se käveli ruokailevan Elnan kupille ja ryhtyi itse syömään Elnan ruokia. Se teki sen ilmekkään värähtämättä, kuin kuppi olisi alkujaankin kuulunut sille. Häntä pystyssä se söi Elnan ruokia tämän nenän edessä, mutta Elnalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin peruuttaa omalta kupiltaan tyytymättömästi muristen. Remun ei tarvinnut edes murista. Se valtasi ruokakupin ryhdikkäänä ja itsevarmana, aivan kuten se teki kaiken mihin ryhtyi.
Toisinaan Elna yritti puolustaa ruokaansa, jatkoi hotkimista entistä kovempaa ja Remun lähestyessä irvisti – mutta otsahapsuista tai itsevarmuudesta johtuen, Remu ei sellaista noteerannut. Se pystyi ottamaan Elnan ruokakupin haltuunsa koska tahansa ja siten osoittamaan, että vaikka se ei ehkä enää ollut fyysisesti voimissaan, se oli edelleen älykäs ja lujahermoinen koira, joka tunsi arvonsa.
Kun Remu sitten kuoli, meidän pienen karvaisen perheemme maailma meni sekaisin. Into ja Elna eivät enää syöneet. Ne pyörivät lattialle laskettujen ruokakuppiensa ympärillä levottomina, ja vilkuilivat Remun omaa ruokailunurkkausta. Ruoka ei maittanut millään, ja Elnan yksinolo-ongelmat räjähtivät käsiin.
Haluan vielä teroittaa, että Into ja Elna ovat aina olleet varsin hyvin käyttäytyviä koiria. Minua ei ikinä ole hirvittänyt jättää niitä yksin, yksin kotiimme tai yksin vieraaseen paikkaan. Ne eivät pureskele tavaroita ikävystyessään, eivätkä hauku ja huuda ihmisten ollessa poissa.
Mutta Remun kuoleman myötä ajat muuttuivat. Eikä se oikeastaan ole ihme, kun miettii, millainen persoona se oli. Kirjoitin tammikuun alussa, Remun vielä eläessä, mutta sairauden jyllätessä, Elnan tekemistä tuhoista. Vähän verhoa, vähän kynttelikköä ja paljon erilaisten muovipintojen räjäyttelyä. No ei se siihen jäänyt.
Nyt eletään helmikuun alkua. Minulla hädin tuskin on enää rullaverhoja. Kun ajan autoni taloyhtiön parkkipaikalle, meidän kotoamme alkaa kantautumaan parkkipaikalle saakka mölinää: ulvontaa, kiljahduksia, huutoa, haukkumista. Kerran tulin kotiin samaan aikaan, kun naapurin setä teki koiransa kanssa lumitöitä parkkipaikalla ja samaan aikaan meidän huoneiston ikkunassa räyhäsi kuuluvaan ääneen kaksi ihan bimboa koiraa.
Tiesin, että lauma tulisi reagoimaan yhden puuttuessa kokonaan. Muistan, kuinka aikoinaan tulin murtuneena kotiin ilman Nikiä ja samaan aikaan Romppu ja Into ottivat verisesti yhteen.
Vaan se oli odottamatonta, minkälaisen mittakaavan arjen ongelmat saisivat Remun kuoltua. Etenkin siksi, että Elna on vahvistunut ja vahvistanut asemaansa laumassa koko kesän, syksyn ja talven ajan. Oletin, että se olisi nyt riittävän vahva ja itsenäinen.
Anulla oli selkeä mielipide. Johtaja on nyt poissa, eivätkä koirat enää tiedä miten toimia. Oireethan alkoivat samaan aikaan, kun Remun tila huononi. Ja sitä paitsi koirat tietävät aina hieman enemmän, kuin me ihmiset. Minua epäilyttää, mutta minulla ei ole parempaakaan selitystä. Ja vaikka Remu olikin ollut Inton ja Elnan elämässä vain vajaan neljän vuoden ajan, se on koiran elämässä pitkä aika ja yli puolet kummankin elämästä.
Ja vaikka viimeksi kirjoitin siitä, miten taitava Remu oli toteuttamaan lojumistaan, alan nyt todella ymmärtämään, miten tärkeää roolia se näytteli lojuessaan kaikkialla. Vaikka se minun silmääni vaikutti ehkä joskus kiveltä, se oli koirilleni tuki ja turva, järkähtämätön kallio.
