Punainen uimamaisteri, raidallinen toimistoapulainen ja pienet ihanat

Into uiskenteli juhannusta edeltävänä viikonloppuna koirauinnin SM-kisoissa! Poika porskutteli nopeasti kohti rantaa, mutta arvokasta aikaa kului, kun sirkuskarhu päätti yrittää ilahduttaa emäntäänsä, joka on viime aikoina ollut harvinaisen tyytyväinen noutoliikkeiden kertaamisesta (metsässä). Ei lähtenyt punaiset poijut noutajan mukaan, siis ne, joilla uintialue oli rajattu, eikä tullut meidän sirkuskarhusta koirauinnin sm-voittajaa.
Jotain saatiin kyllä kotiinkin päin – ennen kisoja käytiin treenaamassa suunnitelmallisesti ja säännöllisesti, eli uintia, uintia, paljon uintia ja vielä vähän uintia. Ruhtinaallinen uintikuuri johti siihen, että jätkä on vaihtanut inttini aikana kehittämänsä peitsaavan kävelytyylin (johon sillä oli kevyttä taipumusta kyllä jo ennen palvelukseenastumistani) kevyeeseen ja pompottavaan raviin, jota on ilo katsella! Uintiharrastus ja lihasten kehittäminen jatkukoon!

Sen sijaan Elnalla ei taida olla kaikki ihan hyvin. Se on vajaan viikon ajan ollut rauhallinen, mikä jonkun toisen koiran kohdalla voisi olla hyvä merkki, mutta Elnan kohdalla ei. Se on aivan liian rauhallinen Elnaksi ja sen uusi tyyli kurkistella kulmiensa alta omalta paikaltaan, kun jotain tapahtuu, on niin epäelnamaista kuin olla ja voi. Normaalisti likka on heti touhottamassa, että mitä tapahtuu, missä ja liittyykö siihen oravia tai ampiaisia vai onko kyse ruuasta tai ehkä sittenkin toisesta koirasta tai suukoista ja koirahymystä.

Onneksi Elna väläyttää tutun hymynsä ja reippaat hännänheilutuksensa vielä lenkeillä ja pihalla touhutessamme, mutta sisätiloissa se on kyllä harvinaisen melankolinen. Toivottavasti kyse on ainoastaan sadekuurojen masentamasta raitapaidasta, jota olen kylläkin yrittänyt ilahduttaa jopa Helsingin tuliaisilla (nahkarullaluut joiden sisällä siansudit!) ja toimistokoiran pestillä!

 

Tiesittekö, että kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti myös seuraa pitävällä toimistokoiralla on hyvä olla koiraseuraa, eli toimistokoiran sihteerikoira tai toimistokoiran seurakoira. Meidän toimistolla seurakoiran virkaa pitää Romppu, joka ilahtui Elnan tapaamisesta suuresti. Elnalla on kotona tietysti myös oma kotikoira, joka nukkuu Elnan jalkopäässä (oikean puoleinen kuva yllä).
Rompulla onkin pian kontrollikäynti eläinlääkäriasemalla, sillä kroonisen haimatulehduksen puhkeamisesta tulee kesällä kuluneeksi jo vuosi. Poika vaikuttaa silti pirtsakalta, vaikka onkin mielestäni sairauden uuvuttamana vanhentunut reippaanlaisesti ja vaikuttaa selkeästi ikäistään vanhemmalta – vaikka onkin jo 10. Lisäksi sen oikea silmä on jo lähes kokonaan harmaan kalvon sumentama ja sokea. Metsälenkeillä olen huomannut, että sen näkökyky ja mahdollisesti hajuaistikin ovat selkeästi heikentyneet, sillä sillä on hankaluuksia paikantaa minut vaikka seisoisinkin kauempana suoraan sen edessä. Korvat kuitenkin toimivat – niin hyvin, kuin cockerspanielin suuret läppäkorvat nyt koskaan ovatkaan toimineet – ja ihastuttavalla pappakoiralla on edelleen niitä samoja elkeitä kuin pentuna: pieni ihana hahmottaa huonosti näkemänsä ihmiset ottamalla käden hellään otteeseen suuhunsa, aivan kuin kätelläkseen tai sokeiden tapaan tunnustellakseen. Höystettynä hännän huisputuksella, tottakai.
0

Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen.

Kun istuin bussissa rynnäkkökiväärini kanssa,  matkalla vala- ja vakuutustilaisuuteen Siikaisiin yhdessä muiden varusmiesten kanssa, katselin haikeudella ohikiitäviä sänkipeltoja, joiden kaltaisilla juuri minä koirineni olisin juuri silläkin hetkellä voinut olla. Sama totuus, jonka olin kohdannut muutamia päiviä aiemmin kömpiessäni puolijoukkueteltasta ulos kylmään ja koleaan aamuilmaan sai ajatukseni pysähtymään jälleen: syksy on saapunut ja mikä sääli -minä en pysty viettämään kaikkea vapaa-aikaani nauttien siitä koirieni kanssa. Nykyisin vietän kaiken vapaa-aikani joko punkalla rötväten, puhelimessa puhuen, pinkkaa tehden, tv-tuvassa nököttäen tai terveyden niin salliessa -ilman koiria urheillen ja lenkkeillen. Tosin viimeisimpänä mainittuun on piakkoin tulossa muutos -kuten toiveissani olikin, olin yksi niistä onnekkaista, jotka valittiin sotakoiraohjaajiksi Niinisalon tykistöprikaatissa vajaa pari viikkoa sitten. Kasarmilla kalvavaan koirakuumeeseen on siis pian tulossa helpotusta, todennäköisesti saksanpaimenkoiran muodossa. Lienee sanomattakin selvää, etten malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsen tutustumaan uuteen palvelustoveriini!

Intistä viikonloppuisin lomaillessa (aivan liian harvoin) saan kuitenkin nauttia omien koirieni seurasta, eikä mikään tunnu sen paremmalta. Perjantaina rötkötin jalkojani lepuuttaen sohvalla tolleri päälläni ja lauantai-aamu alkoi mökin ihanissa syksyisissä maastoissa lenkkeillen neljän koiran vahvuudella.
Into nauttii syksystä huolimatta uimisesta – mökkimme pihaan kuuluva lätäkkö on melko pienikokoinen vesialue, mutta koska tollerin on uitava, se ui tauotta rinkiä ja saalistaa veden pinnalta lehtiä ja oksia, joita se joko vahingossa nielee tai tuo tyytyväisenä rantaveteen suorittaen selkeästi sille annettua tarkkaa tehtävää.

Uiminen oli sille tänäkin aamuna rakas ja tärkeä harrastus jota se pystyi viimein jatkamaan – se on ollut pari viikkoa sairaslomalla päädyttyään jälleen toisen, laumaan kuulumattoman koiran purtavaksi. Koska minulla on aikaa vain vähän, en nyt ala kertaamaan kahden viikon takaisia tapahtumia sen tarkemmin, mutta tärkeimpänä: asiat ovat nyt kunnossa, tikit on poistettu ja haavat ovat parantuneet hyvin. Oma Kulta-Into Pii on nyt kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Kuten mainitsinkin, koirien lukumäärä viikonlopun lenkeillä on ollut neljä. Kokoonpanoomme kuuluu Into, Elna, sekä poikaystäväni skotlanninterrierit Toto ja Remu, jotka ovat epäsäännöllisen säännöllisesti viettäneet jo jonkin aikaa viikonloppuja laumassamme ja joista olen aiemminkin maininnut. Olemme poikaystäväni kanssa harkinneet asiaa pitkään ja päätyneet ratkaisuun, jonka myötä toinen hänen koiristaan, 8-vuotias Remu muuttaa vakituisesti laumamme jatkoksi. Toto saa edelleen käydä luonamme vierailulla aina, kun sillä vain on tarvetta hoitopaikalle.
Harmikseni en pysty olemaan koirien elämässä tällä hetkellä niin paljoa kuin haluaisin, mutta luotan mieheeni (ja informaation kulkuun). Ainakin tähän asti koiramme yhteiselo on sujunut mutkattomasti ja toivon sitä jatkossakin.


Romppu viettää edelleen täysin uskomatonta syöttöpuudelin elämää vanhempieni luona ja nauttii olostaan siellä. Näen sitä viikonloppuisin hiukan vähemmän kuin kotonani asuvia koiria, mutta joka kerta kun näen sen, se vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä. Se on vakiintuneen lääkityksensä myötä jatkanut elämäänsä iloisena ja pirteänä -juuri sellaisena kuin sen pitääkin olla.


”-Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen. Sellainen schäferin ja suden välimuoto, sivistysjohtaja-rehtori Arto Juntunen kuvailee.”

Tällä kertaa blogimerkintäni otsikkoon on lainattu erästä hienoa miestä, Tohmajärven villikoiratapausta varten haastateltua sivistysjohtaja-rehtoria. Intissä nettiin pääsee harvoin, ja silloin on keskityttävä vain oleellisimpaan: nopeaan sähköpostien silmäilyyn, pikaiseen facebook-käyntiin (ollakseen kartalla suurinpiirtein kaikesta oleellisesta) ja nopeaan iltalehden sivujen selailuun. Horoskoopin lisäksi juurikaan mikään muu ei ole herättänyt mielenkiintoani Iltalehden sivuilla niin paljon, kuin Tohmajärven villikoiratapaus. (HUOM! Linkki sisältää kuvamaateriaalia ammutuista koirista.) Olen mielenkiinnolla seurannut tapausta aina mahdollisuuksien mukaan ja kun viimein eilen pääsin kotikoneen ääreen tutkimaan uusimmat Tohmajärven kuulumiset naurunremakka oli melkoinen, kun luin sivistysjohtaja-rehtorin kommentit hurjista antipuudeleista. Otsikkoonkin liitetty kuvaus villikoirista osui ja upposi täysin myös parin metrin päässä sohvalla rötköttävään raitapaitaan. Onneksi me ei lenkkeillä lähelläkään Tohmajärven maastoja ison, ruman ja pitkäjalkaisen Ebban kanssa!

1

Match show ja uudet ystävät

Lauantaina pyörähdettiin Elnan kanssa match showssa kaupungin puistossa sen verran koreasti, että raitapaita onnistui nappaamaan punaisen nauhan. Käyttäytyminen oli mallikelpoista niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin, ja täten pikkutiuhti onnistui tekemään emäntänsä erityisen onnelliseksi. Punaisten kehässä raidallinen sinnitteli noin 10 parhaan joukkoon, mutta tippui lopulta sijoittumatta palkintopalleille. Silti: hyvä me!

Maanantaina meillä kävi yllätysvieraita, nimittäin 9- ja 8-vuotiaat skotlanninterrierit Toto ja Remu. Koirat tutustuivat toisiinsa yksitellen: ensiksi käveltiin lyhyt lenkki Elnan ja Remun kanssa, sitten Elnan ja Toton kanssa. Seuraavaksi lenkkeiltiin kokoonpanolla Romppu ja Remu, ja tämän jälkeen Romppu lähti lenkkeilemään Toton kanssa. Viimeiseksi lenkille poikien kanssa pääsi Into, jonka korvista nousevasta höyrystä saattoi päätellä, ettei ”heikkohermoista” tolleria olisi kannattanut jättää viimeiseksi, nimittäin poika oli odottanut vuoroaan sen verran jännityksellä, että kun sen vuoro lopulta koitti sen oli vaikea keskittyä mihinkään saati muistaa hyviä käytöstapoja.

Into kävi pitkän odottelun jäljiltä kovilla kierroksilla, minkä lisäksi se osoitti epävarmuuttaan ja nuoren uroon uhmakkuutta käyttäytymällä röyhkeästi ja testaamalla rajojaan skottipoikien kanssa.
Onneksi molemmat skotit olivat mallikelpoisia yksilöitä ja kertoivat Intolle iän tuomalla arvokkuudella, ettei niitä kiinnostanut lähteä pelleilemään tai mittelemään nuoren tollon kanssa, ja siispä koirien kohtaamiset sujuivat hyvin.

Jopa 9-vuotias Romppu tuli hyvin juttuun samanikäisten skottipoikien kanssa ja seuraavana päivänä lähdimmekin viiden koiran voimin mökille, jossa koko lauma sai vipeltää yhdessä. Elna ja Remu olivat jo edellisenä päivänä viihtyneet erityisen hyvin yhdessä, mikä aiheutti Inton pään päälle synkän mustan sadepilven. Se piti Elnaa ja skottipoikia tarkasti silmällä ja oli kokoajan valmiudessa haastamaan Remua narttunsa takia. Sopu saatiin kuitenkin säilymään, mutta ehkä seuraavalla tapaamiskerralla jätän suosiolla ainoana narttuna provosoivan Elnan kotiin niin pitkäksi aikaa, että Into ehtii kunnolla tutustumaan skotteihin ilman häiriötekijöitä.

Seuraavaan kunnolliseen lenkkiin kavereiden kanssa voi kuitenkin olla vielä aikaa, nimittäin onnistuin tiistaina reväyttämään nilkkani niin ikävästi, että se on täysin turvoksissa ja veikkaan, että huomisen terveyskeskuksessa käynnin jälkeen kuljen hetken aikaa keppien avustuksella. Niin kauan kun jalkani on kipeä, koirat saavat tyytyä lyhyisiin hihnalenkkeihin sekä mökin pihalla energiansa purkamiseen. Onpa kurjaa aloittaa valoisa ja lämmin kesäkausi näin. 🙁

2