Arkea kolmen koiran kanssa – ja miten se toimii

23/02/201708/09/2021 / Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 4 kommenttia

Olen viime aikoina miettinyt paljon arkea kolmen koiran kanssa, sekä ylipäätään koirien lukumäärää sekä rotuvalintoja – jotka muuten äkkiä saattavat vaikuttaa koirien lukumäärään.

Lisäksi olen saanut blogiini kommentteja, joiden kirjoittajat ovat kiinnostuneita siitä, miten meillä menee. Miten kolme niin erityyppistä koiraa tulevat juttuun ja mitä touhuan koirieni kanssa arkisin; minkälaista liikuntaa tarjoan koirilleni ja mitä koirani syövät.

Kaikkein mielenkiintoisin ja näppejäni polttelevin aihe on kuitenkin elo laumassa, eli se, miten koirani tulevat juttuun keskenään. Aion kertoa tulevaisuudessa tarkemmin koirieni ruokailutottumuksista, liikunnasta ja kunkin koiran kuulumisista, mutta en malta olla aloittamatta laumaelosta.

Laumaeloa

Laumamme on tällä hetkellä sukupuolijakaumaltaan hyvin haasteeton, sillä taloudessa on yksi leikkaamaton uros (Into, kahdeksan vuotta), yksi leikattu narttu (Elna, seitsemän vuotta) ja yksi leikattu, nuori uros (Olmi, pian 2 vuotta). Koiria ei ole lähdetty leikkelemään suinkaan laumaelon vuoksi, vaan nuorimmaisten koirien sterilointi ja kastrointi ovat puhdasta sattumaa.

Elnan kohdalla koiran sterilointiin johti käytännön syyt: urosvaltainen lauma (tuolloin Inton lisäksi laumaan kuului leikkaamaton cockerspanieli Romppu sekä leikkaamaton skotlanninterrieri Remu) ja minun lähtöni armeijaan.

Olmi puolestaan kastroitiin lokakuussa 2016 terveydellisistä syistä, sillä sen piilossa ollut kives sijaitsi vatsassa, mikä olisi voinut myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Tästä operaatiosta en olekaan ehtinyt vielä kirjoittamaan, joten jos on jotain, mitä haluat asian tiimoilta kysyä, kysy kommenttikentässä.

Joka tapauksessa ongelmia silloin, kun lauma koostui kolmesta leikkaamattomasta uroksesta ja leikatusta nartusta, tai nyt, kun laumaan kuuluu leikkaamaton uros, leikattu narttu ja leikattu uros, ei ole ollut.

* * * * *

Laumaeloa urosten kesken

Se, että olen elänyt arkeani jo vajaan kymmenen vuoden ajan koiralauman kanssa, on tehnyt minusta vahvan laumateorian kannattajan. Olen vuosien varrella käynyt jos jonkinlaisilla luennoilla ja koulutuksissa, ja tiedän, että mainitsemalla asiasta täällä saatan herättää paljon kysymyksiä.

Laumateoriaan tukeutuminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita koirien pelottelua, fyysistä alistamista tai vanhoihin häkkisusiteorioihin luottamista, mihin sillä ikävä kyllä on kurja kaiku. On todellinen sääli, että koirankoulutus on vuodesta toiseen yhtä mustavalkoista, eikä harmaan sävyjä haluta nähdä, ja niinpä siihen sisältyy vain kaksi ryhmää:

Ne, jotka pääsevät taivaaseen, ja jotka naksuttelevat, sheippaavat, kannustavat ja nakittavat koiriaan alati arjessa, sekä
ne, jotka joutuvat helvettiin, ja käyttäytyvät koiriaan kohtaan väkivaltaisesti tai vähintäänkin hallitsevat koiriaan puhtaasti pelolla.

Oikeastihan asia ei ole näin mustavalkoinen, kuten ei elämä yleensäkään. Valkoisen ja mustan välissä on kaikki harmaan sävyt, puhumattakaan kirkkaista sateenkaaren väreistä!

Minun mielestäni tärkeimpiä arvoja koirankoulutuksessa ja -kasvatuksessa on nakittamisen tai väkivallan sijasta puhdas johdonmukaisuus, molemmin puolinen luottamus ja yhteistyö. Mikään edellä mainituista ei tule ilmaiseksi, eikä etenkään väkivaltaisesti koiraa tai koiria kohdeltaessa.

Laumaeloa

Laumateoria perustuu väkivallan sijasta koiran sisään rakennettuun laumaviettiin, jonka päämääränä on hyväksynnän saavuttaminen ja yhdessäoleminen, mikä koiran alkuperää ajatellessa on mahdollistanut koiran hengissä säilymisen ja mahdollisen suvun jatkamisen.

Hyvä esimerkki laumavietin voimasta on metsässä eteen sattuva pupu, joka laukaisee saalistustilanteen. Sillä silmänräpäyksellä varmasti tiedät, tuleeko koira kutsusta luokse (laumavietti, hyväksynnän saavuttaminen) vai ohjaako sitä vielä vahvempi saalistusvietti (pupu).

Laumavietin perusedellytys on se, että koira arvostaa omaa ihmistään. Jo pelkästään tämä pois sulkee väkivallan käytön ja koiran pelottelun kokonaan, sillä väkivaltainen tai pelottava johtaja ei ole arvostettu johtaja.

Mikä sitten saa koiran arvostamaan ja luottamaan omaan ihmiseensä? Oman näkökulmani puolesta arvostukseen ja luottamukseen ajaa turvallinen ja johdonmukainen elinympäristö, jonka takaaminen on ihmisen, koiranomistajan tehtävä. Se on tehtävä, joka ei rajoitu neljän seinän sisälle tai treenikentälle, vaan jatkuu kaikkialla kaiken aikaa. Se on mielestäni koiranomistajan tärkein tehtävä, samalla tavalla, kun äidin tärkein tehtävä on taata omalle lapselleen turvallinen ja johdonmukainen ympäristö kasvaa.

Turvallinen ympäristö

Luettuani kymmenisen vuotta sitten Pertti Vilanderin Koirankorjauskirjan ja Jann Fennellin Kuuntelen Koiraani, olen todella alkanut testaamaan molempien kirjojen oppeja arjessa ja ohjannut Intoa jo pennusta saakka toimimaan laumavietillä. Into oli kokeeni onnistunut tuotos, jonka seurauksena sama kasvatusmetodi on pätenyt myös seuraavien koirien kohdalla.

Minun onnekseni en ole joutunut kasvattamaan koiriani yksin, vaan minulla on ollut tukena koirieni kasvatuksessa joukko tasapainoisia ja luotettavia koiria ja heidän omistajiaan, jotka ovat tukeneet ja opastaneet minua vuosien saatossa.

Laumavietillä työskentely tuo eteen valtavan skaalan mahdollisuuksia, sillä koiran arvostaessa sosiaalista palkkaa, sen silmissä ei enää kiilu pelkästään lihapullien kuvat ja se tekee töitä ihmiselle, eikä ihmisen taskussa oleville herkuille. (Toim. huom. Toki Inton silmissä kiiluu aina lihapullien kuvat, oli kasvatusmetodi mikä tahansa.)

Sen lisäksi, että laumavietin avulla voi rakentaa mutkattomasti toimivan arjen, siihen tukeutuen voi myös opettaa temppuja. Ja nimenomaan temppuja. Mielestäni on mielenkiintoista, miten jotkut koiranomistajat opettavat koiransa toimimaan arjessa erilaisten temppujen varassa, kun todellisuudessa arjessa pitäisi puhua kasvatuksesta ja yhteistyöstä sen sijaan, että alleviivattaisiin herkkuja ja koiran palkitsemista (=temppuja).

Olen opettanut esimerkiksi Olmin sivulletulon, seuraamisen ja paikallaolon laumavietin avulla, mutta aion ensi keväänä parempien ulkoilusäiden koittaessa tuoda liikkeisiin näyttävyyttä ja voimaa saalisvietin avulla (lelu) ja ruokapalkalla. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka minä lasken tempuiksi.

Sen sijaan lenkillä käyttäytymisen, vapaana siististi lähietäisyydellä kulkemisen tai minkään arjen perustaidon ei mielestäni koskaan pitäisi perustua temppuun vaan yhteistyöhön ja koiran peruskasvatukseen.

Voisin kertoa kuvitteellisen ja vertauskuvallisen, sekä täysin kärjistetyn esimerkin siitä, kuinka ihmislapsi piirtää tussilla uuden omistusasunnon vasta tapetoituun seinään. Kuinka moni tällaisessa tilanteessa lähestyy lasta iloisesti hymyillen ja sanoo, että saat tikkarin, jos suostut lopettamaan piirtämisen nyt heti? (Älä pahastu, en minä oikeasti verrannut koiran kasvatusta lapsen kasvatukseen.)

Koska hyvä laumanjohtaja on luotettava ja johdonmukainen, sekä ennen kaikkea reilu, olen aina tarvittaessa puuttunut koirieni epäreiluun käyttäytymiseen, jossa esimerkiksi nuorimmaista on höykytetty turhasta.

Mielenkiintoista koko asiassa on koiranlukutaidon ja ymmärryksen kehittyessä huomata, että nuorimmaista harvoin höykytetään turhasta! Siksi asetelma onkin kääntynyt päälaelleen, ja toisinaan, kun vanhimmalla koiralla on ollut tarvetta puuttua nuorimmaisen käyttäytymiseen, olen itse tehostanut vanhemman koiran viestiä, jolloin nuorimmainen koira on joutunut sopeutumaan tilanteeseen uudella tavalla, päästäkseen taas nauttimaan lauman suosiosta.

Hyvässä ja toimivassa laumassa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus, niin keskinäisesti koirien välillä, kuin myös sen ihmis- ja koirajäsenten välillä. Kun koirien kanssa työskennellään johdonmukaisesti, ne tuntevat olonsa turvalliseksi ja turvalliseksi olonsa tuntiessaan ne käyttäytyvät johdonmukaisesti, jolloin niihin on helppo luottaa. Hyvä synnyttää lisää hyvää, ja oravanpyörä on valmis.

(Vastaavasti huonot kokemukset synnyttävät epäluottamusta, joka taas synnyttää lisää huonoja kokemuksia, ja noh, sellainenkin oravanpyörä on hyvin nopeasti valmis.)

Vastauksena kysymykseen siitä, miten koirani tulevat keskenään toimeen, voin vastata: loistavasti. Kaikilla on hyvä olla, ja tasapainoinen kasvatus yhdistettynä tasapainoisiin koirakontakteihin on vienyt meidät tilanteeseen, jossa jopa leikkaamaton uroskoirani tulee toimeen kaikkien koirien kanssa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jutun juju lienee siinä, että koska todella haluan tehdä työni laumanjohtajana hyvin, valitsen koirilleni vain sellaista seuraa, joiden kanssa voin taata omien koirieni turvallisuuden. Sillä hyvä ruokkii lisää hyvää.

Kaverit kertoi

28/02/201609/09/2021 / Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 6 kommenttia

IMG_4670c_960px

Soitin pala kurkussa Etelä-Helsingin Eläinlääkäriasemalle ja yritin muistaa hengittää. Ahdistus tuntui fyysisesti koko kehossani, kun olin koko aamupäivän laskenut minuutteja puolilta päivin aukeavaan puhelinajanvaraukseen.

Into oli jo parin viikon ajan ollut päivä päivältä vaisumpi ja vetäytyvämpi, niin, että en enää lopulta tunnistanut sitä omakseni. Aluksi ajattelin, että se antaa tilaa uudelle, henkseleitään paukuttelevalle pojanklopille Olmille, mutta sitten, eräänä päivänä, Elna teki sen taas.

Kun tulin töistä kotiin, rullaverhojen reunat lepattivat riekaleisina, osa verhoista oli revitty alas ja viherkasvit oli poistettu ruukuistaan. Näin oli tapahtunut viimeksi reipas vuosi sitten, kun Elna oli jäänyt kotiin vanhan ja huonokuntoisen Remun kanssa — joka kuoli vain muutama päivä sen jälkeen, kun Elna oli tuhonnut koko takaoven lähiympäristön. Sitä ahdisti olla yksin kotona kuoleman sairaan koiran kanssa.

Halusin olla Elnalle vihainen, mutta pystyin olemaan ainoastaan hämmentynyt. Iltalenkillä peltoa kiertäessämme Elna läähätti ahdistuneena, kierteli, kaarteli ja luimisteli häntä koipiensa välissä. Niin epätyypillistä Elnaa, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin lyönyt pääni pantiksi siitä, että joku on fyysisesti pahoinpidellyt koko koiran. Niin tolaltaan ja järkyttynyt se oli.

Samalla Into mateli perässämme omituisesti laahustaen, ja sillä sekunnilla palaset yhdistyivät mielessäni. Into tekee kuolemaa. Kesällä poistettu kasvain ehti tekemään etäpesäkkeitä sen sisäelimiin ja nyt se on menoa. Elna ei enää uskalla jäädä sen kanssa yksin kotiin, koska se haistaa kuoleman.

* * *

IMG_4678c_960px

Aamulla mietin vaihtoehtoja. Paikallisista eläinlääkäriketjuista ei aiemminkaan ollut hyötyä, joten päätin soittaa suoraan Helsinkiin. Ensimmäiseksi Mevettiin, josta minulla oli ainoastaan hyviä kokemuksia.

Ahdistus alkoi kuristamaan kurkkuani, kun kuulin, että luottolääkärimme ei ole saatavilla ja spesialistille oli kuukauden jono. Jäin odottamaan kuumeisesti puhelinajanvarauksen alkamista toiselle eläinlääkäriasemalle ja samalla tunsin, miten pala nousi kurkkuuni. Tästä tulisi Inton viimeinen retki.

* * *

Ajoin ylinopeutta töistä kotiin, nappasin Inton ja pissatin sen kadun kulmassa ja niin me lähdimme matkaan jo saman illan aikana. Olin vakuuttunut siitä, ettei Into enää tulisi takaisin, joten minua harmitti, että kepo ei pystynyt lähtemään töistä kesken päivän minun ja Inton tueksi.

Mitä lähemmäksi määränpäätämme saavuimme, sitä tukalemmaksi oloni kävi. Tärisin autoa parkkeeratessani niin paljon, että auto sammui kolme kertaa, ennen kuin sain sen aseteltua sopivasti eläinlääkäriaseman seinän pieleen sille varatulle paikalle.

* * *

Paikan päällä aloin miettimään, olenko minä oikeasti hullu tai jotenkin tyhmä. Olin saanut sellaisesta vihiä jo edelliskertana vieraillessani eläinlääkärissä kotipaikkakunnallani.

Tällä kertaa eläinlääkäri ei tyytynyt oireisiin, joista kerroin. Hän alleviivasi, että minun tulisi kertoa konkreettisista oireista, sellaisista, jotka voisin listata liitutaululle, eikä se, että koira ei selkeästi ole oma itsensä, riittänyt alkuunkaan.

Kerroin, että paimenkoirani käyttäytyy siten, että tiedän noutajan olevan kipeä ja toisinaan noutaja nuhtelee vinttikoiraa kohtuuttomasti, mikä myös viittaisi vahvaan kipureaktioon.

Eläinlääkäri pudisteli päätään ja istui tuolillaan hievahtamatta. Hän ei halunnut koskea koiraan, ennen kuin kerron sen todellisista oireista.

En ymmärtänyt kysymystä ja aloin turhautumaan. Sanoin, että minä vaan tiedän, kun kaikki ei ole kunnossa. Koira ehkä kävelee erikoisesti ja saattaa vältellä autoon tai autosta hyppimistä – olen kesästä alkaen nostanut sen autoon ja autosta pois. Sen liikkuminen näyttää jäykältä ja se välttelee tilanteita, joissa se aiemmin viihtyi. Lisäksi kerroin, että epäilen ongelman olevan joko kasvaimissa, tai sitten selässä, jossa on nähty mystinen ongelma, josta kukaan ei kuitenkaan osaa kertoa mitään.

Eläinlääkärikin alkoi turhautumaan, ja pyysi minua sitten ohjaamaan koiran rappusia ylös ja alas, jotta hän näkisi koiran liikkumista. Tein työtä käskettyä, ja koko pitkän päivän kotona akkujaan lataillut Into viuhahteli rappusia edestakaisin innokkaana saamastaan tehtävänannosta. Eläinlääkäri näki saman kuin minä – koira kulkee sukkelasti, eikä sen liikkumisessa näytä olevan minkäänlaisia ongelmia.

Sitten eläinlääkäri pyysi meidät takaisin huoneeseensa ja alkoi pitkän huokauksen säestämänä tunnustelemaan koiraa. Inton alavatsaa painaessaan koira vingahti voimakkaasti ja eläinlääkäri oli selkeästi innostunut saamastaan reaktiosta — se oli ilmeisesti juuri jotakin sellaista, mitä voisi kirjoittaa liitutaululle.

IMG_4666c_960px

* * *

Koira nukutettiin ja minä yritin rauhoitella itseäni. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, miten itsekkäästi olen viime aikoina ollut töissä ja käynyt tanssitreeneissä, vaikka olisin voinut vaeltaa kaiken likenevän vapaa-aikani lumen valaisemissa metsissä ja pelloilla yhdessä rakkaan ja ainutlaatuisen noutajani kanssa. Totuushan on kuitenkin joka päivä tiedossa – kävi miten kävi, päivä päivältä yhteinen aika käy vähiin.

Kun Into oli jo syvässä unessa, nostin sen yhdessä hoitajan kanssa kuvauspöydälle. Sain päälleni raskaan essun, ja pidin Intoa mitä omituisemmissa asennoissa hoitajan ottaessa kuvia röntgenkopissa.

* * *

IMG_4672c_960px

Kuvista selvisi kolme asiaa, eikä kukaan ihmetellyt enää niiden myötä, miksi Into oli käyttäytynyt siten, että minä vain tiesin sen olevan kipeä. Sen selän mystinen muutos oli välimuotoinen, viimeinen lannenikama, joka on kiinnittynyt vasemmalta puolelta suoliluuhun aiheuttaen käytännössä katsoen skolioosia.

Lisäksi kävi ilmi, että sen eturauhanen, jonka pitäisi olla noin viinirypäleen kokoinen, oli suurentunut ja tulehtunut niin pahasti, että kuvienottohetkellä se oli lähinnä mandariinin kokoinen.

Sekä koiran selkä, että vatsa oli varmasti niin kipeät, ettei ollut ihmekään, jos koira ei tuntenut oloaan hyväksi missään asennossa ylipäätään. Kolmas, ja paras asia, joka kuvauksissa selvisi oli, että kasvainepäilyni olivat osoittautuneet täysin turhiksi ja epäilys niistä voidaan sivuuttaa kokonaan turhana. Harvoinpa sitä on näin onnellinen kuullessaan olleensa väärässä!

Ja toisin kuin olin pelännyt, Into sai herätepiikin ja me lähdimme yhdessä kotiin – minä 600 euroa köyhempänä, mutta hymy kasvoillani. Jatkolääkityksenä Intolle määrättiin kuurit Dolagista ja Kesiumia, sekä kerran viikossa Cartropheniä niskaan nahan alle.

Uneliasta ja lääketokkuraista noutajaa oli vaikea saada etenemään Helsingin kadulla autollekaan asti, mutta se ei suinkaan ollut enää ongelmistani suurin. Kun loppu viimein sain koiran nostettua ja peiteltyä auton takatilaan huomasin, että auton sammuminen kolme kertaa parkkipaikalle tullessamme ei suinkaan johtunut omasta jännityksestäni, vaan siitä, että se oli rikki. Sinnittelimme tiemme Helsingin keskustan läpi lukuisista liikennevaloista vain juuri ja juuri, mutta moottoritie oli hyppivälle ja hytisevälle autolleni liikaa, ja niinpä koukkasin lähimmästä liittymästä ulos ja soitin tiepalveluun.

Päivästä tuli pitkä, eikä autoani saatu kuntoon. Köröttelin lopulta vanhaa tietä 60-70 kilometrin tuntivauhdilla ja olin kotona hieman ennen kello 12 yöllä kaikkeni antaneena — mutta mikä parasta, elävän ja paranevan noutajani kanssa.

Vaikka viikko jatkui ilman työni kannalta elintärkeää autoa ja taskut tyhjinä ilman mahdollisuutta korjauttaa sitä, huomasin, miten tuttu ilo ja into palasi Inton ja sen myötä myös minun olemukseeni, ja kuinka Elnakin rentoutui takaisin omaksi itsekseen, iloiseksi päivänsäteeksi. Ja vasta sen myötä oikeastaan huomasin, ettei se ollut viikkokausiin ollut niin energinen ja vapautunut, kun se jo seuraavana päivänä lenkkeillessämme oli.

Kaiken tämän jälkeen jäin erityisesti miettimään sitä, miten Into sairastuessaan vetäytyi, mutta kuinka tilanteen pahentuessa Elnakin alkoi oirehtimaan kaverinsa kipua ja viesti minulle tavalla, jota en voinut ohittaa. Koira on ihmisen paras ystävä, mutta epäilemättä myös toisen koiran.

IMG_4643b_960px

Koirakommuunin eloa

01/12/201508/09/2021 / Jenna / Yleinen / 3 kommenttia

13092015_3634_960px

Olen toisinaan verrannut kotiamme hippikommuuniin, jonne väkeä tulee ja menee. Perusajatus on samankaltainen: tärkeintä on hyvä meininki ja yhteiset pelisäännöt.

Näillä eväillä meidän oman pienen hippikommunin elo onkin ollut varsin aktiivista – ja hauskaa tänäkin vuonna. Meillä on piipahtanut paitsi irlanninsusikoira, myös vesikoira, puoli vuotias sekarotuinen narttu (sama, joka poseeraa kuvassa), seitsemän vuotias bokseriuros sekä kolmevuotias saksanseisojanarttu pientä leijonaharjaskania unohtamatta.

Meillä vierailleet koirat ovat kaikki ystävieni ja tuttavieni rakkaita lemmikkejä, tai sitten kotia etsiviä koiria. Minun ei ole vuosiin tarvinut lukea uusia kirjoja, sillä jokainen meillä yöpynyt koira on kantanut mukanaan uutta tarinaa.

Minulla on pitkä historia erilaisten eläinten parissa ja silloin, kun asuin vielä vanhempieni luona lapsuudenkodissani isäni työskenteli paikallisen eläinsuojelujärjestön puheenjohtajana ja kotimme muuttui usein kodittomien eläinten vastaanottokeskukseksi. Tarjosimme väliaikaisen kodin muutamalle tusinalle kaninpoikasia, kesytimme halkopinoon syntyneitä, emonsa menettäneitä kissanpentuja ja autoimme itsensä loukanneita lintuja ja oravia.

Muistan, kuinka kouluikäisenä luokallani oli aina niitä tyttöjä, jotka kadehtivat elämääni suloisten ja pörröisten eläinlapsien kanssa – mutta he eivät koskaan ymmärtäneet elämäntapani varjopuolia: sitä, minkälaista on viettää iltansa kaikkialla muualla kuin koulujen discoissa – useimmiten eläinten häkkejä siivoillen ja eläimiä ruokkien, sitä, miltä tuntuu, kun elämästään päiväkausia taistellut sairas kaninpoikanen nytkähtää viimeisen kerran ja kuolee kirjaimellisesti käsiin tai sitä, kuinka pahalta tuntuu nähdä ja kuulla kaltoinkohdeltujen eläinten historiasta. Itsensä omaan ripuliinsa sotkenut yksikorvainen kaninpoikanen on kaukana kiiltäväturkkisten pehmopörröpupujen söpöydestä.

12092015

Olen viettänyt niin paljon aikaa erilaisten eläinten parissa, että tunnen oloni usein luontevammaksi eläinten kuin ihmisten kanssa – kuulostipa se sitten kuinka surulliselta tahansa. Koen, että eläimet elämässäni ovat olleet suuri rikkaus ja muovanneet minusta kärsivällisen, sanojeni ja tekojeni takana seisovan ahkeran ja työtä pelkäämättömän luonteen.

Loppujen lopuksi eläinrakkauteni vei minut Viroon auttamaan kodittomia koiria. Aika pian sen jälkeen otin Inton ja keskityin tarjoamaan omille lemmikeilleni hyvää arkea, mutta edelleen aina silloin tällöin minulle soitetaan ja minulta kysytään mahdollisuutta toimia sijaiskotina, etsiä tietylle eläimelle kotia tai toimia muuten tukena hankalassa tilanteessa.

22112015

Viimeisen parin vuoden ajan olen työskennellyt ahkerasti erilaisten ongelmallisesti käyttäytyvien koirien kanssa ja vaikka meno on rauhoittunut paljon teinivuosista, kaipaan edelleen tietyllä tavalla haasteita ja virikkeitä elämääni – ja niitä siihen sitten pölpähteleekin ihan itsekseen.

Erilaisia koiria vain päätyy kattomme alle, vaikka en ole ikinä mainostanut tarjoavani majoitusta, enkä useinkaan hypi riemusta silloin, kun puolitutut kyselevät, voisinko ottaa heidän koiransa hoitoon ja luettelevat pitkän litanian sellaisia syitä, joiden takia koiraa ei voi antaa mummolle tai naapuriin.

29082015c

Oikeastaan ihmiset ympärilläni taitavat olla aika rohkeita, kun tietävät minun asuvan jo valmiiksi kolmen koiran laumassa tavallisessa rivitaloyhtiössä, ja ehdottavat silti hoidokkeja viikonlopuille tai arkiviikoille.

Eikä siinä mitään. Olen kertonut, että elän joka tapauksessa lauman kanssa joka päivä lenkkeillen, joten useimmiten hoitokoirat menevät siinä missä omatkin. Joka tapauksessa eteiseen kerääntyy aina lenkkien jälkeen kuivausjono, ja joka tapauksessa imuri laulaa harva se päivä: oli koiria sitten kolme tai neljä.

21112015

Päättyvä marraskuu ja alkava joulukuu onkin tältä erää mennyt mukavasti paitsi Inton, Elnan ja Olmin, myös kolmevuotiaan seisojanartun kanssa. Inton ja Olmin molempien terveydentila sallii jo lenkkeilyn tietyissä rajoissa ja vieraanamme piipahtanut ensilumi piristi mukavasti arkea, jonka viimeisimpiä lenkkejä pystyi lumen valaistessa tekemään vielä myöhään illalla metsässä ja pelloilla.

Niinpä se arki onkin taas rullannut vakaassa blogihiljaisuudessa – todellisuudessa jälleen uuden, mielenkiintoisen tarinan parissa.

Mukaansatempaavaa joulukuuta!