Arkea kolmen koiran kanssa – ja miten se toimii

img_6355

Olen viime aikoina miettinyt paljon arkea kolmen koiran kanssa, sekä ylipäätään koirien lukumäärää sekä rotuvalintoja – jotka muuten äkkiä saattavat vaikuttaa koirien lukumäärään.

Lisäksi olen saanut blogiini kommentteja, joiden kirjoittajat ovat kiinnostuneita siitä, miten meillä menee. Miten kolme niin erityyppistä koiraa tulevat juttuun ja mitä touhuan koirieni kanssa arkisin; minkälaista liikuntaa tarjoan koirilleni ja mitä koirani syövät.

Kaikkein mielenkiintoisin ja näppejäni polttelevin aihe on kuitenkin elo laumassa, eli se, miten koirani tulevat juttuun keskenään. Aion kertoa tulevaisuudessa tarkemmin koirieni ruokailutottumuksista, liikunnasta ja kunkin koiran kuulumisista, mutta en malta olla aloittamatta laumaelosta.

Laumaeloa

Laumamme on tällä hetkellä sukupuolijakaumaltaan hyvin haasteeton, sillä taloudessa on yksi leikkaamaton uros (Into, kahdeksan vuotta), yksi leikattu narttu (Elna, seitsemän vuotta) ja yksi leikattu, nuori uros (Olmi, pian 2 vuotta). Koiria ei ole lähdetty leikkelemään suinkaan laumaelon vuoksi, vaan nuorimmaisten koirien sterilointi ja kastrointi ovat puhdasta sattumaa.

Elnan kohdalla koiran sterilointiin johti käytännön syyt: urosvaltainen lauma (tuolloin Inton lisäksi laumaan kuului leikkaamaton cockerspanieli Romppu sekä leikkaamaton skotlanninterrieri Remu) ja minun lähtöni armeijaan.

Olmi puolestaan kastroitiin lokakuussa 2016 terveydellisistä syistä, sillä sen piilossa ollut kives sijaitsi vatsassa, mikä olisi voinut myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Tästä operaatiosta en olekaan ehtinyt vielä kirjoittamaan, joten jos on jotain, mitä haluat asian tiimoilta kysyä, kysy kommenttikentässä.

Joka tapauksessa ongelmia silloin, kun lauma koostui kolmesta leikkaamattomasta uroksesta ja leikatusta nartusta, tai nyt, kun laumaan kuuluu leikkaamaton uros, leikattu narttu ja leikattu uros, ei ole ollut.

* * * * *

Laumaeloa urosten kesken

Se, että olen elänyt arkeani jo vajaan kymmenen vuoden ajan koiralauman kanssa, on tehnyt minusta vahvan laumateorian kannattajan. Olen vuosien varrella käynyt jos jonkinlaisilla luennoilla ja koulutuksissa, ja tiedän, että mainitsemalla asiasta täällä saatan herättää paljon kysymyksiä.

Laumateoriaan tukeutuminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita koirien pelottelua, fyysistä alistamista tai vanhoihin häkkisusiteorioihin luottamista, mihin sillä ikävä kyllä on kurja kaiku. On todellinen sääli, että koirankoulutus on vuodesta toiseen yhtä mustavalkoista, eikä harmaan sävyjä haluta nähdä, ja niinpä siihen sisältyy vain kaksi ryhmää:

  1. Ne, jotka pääsevät taivaaseen, ja jotka naksuttelevat, sheippaavat, kannustavat ja nakittavat koiriaan alati arjessa, sekä
  2.  ne, jotka joutuvat helvettiin, ja käyttäytyvät koiriaan kohtaan väkivaltaisesti tai vähintäänkin hallitsevat koiriaan puhtaasti pelolla.

Oikeastihan asia ei ole näin mustavalkoinen, kuten ei elämä yleensäkään. Valkoisen ja mustan välissä on kaikki harmaan sävyt, puhumattakaan kirkkaista sateenkaaren väreistä!

Minun mielestäni tärkeimpiä arvoja koirankoulutuksessa ja -kasvatuksessa on nakittamisen tai väkivallan sijasta puhdas johdonmukaisuus, molemmin puolinen luottamus ja yhteistyö. Mikään edellä mainituista ei tule ilmaiseksi, eikä etenkään väkivaltaisesti koiraa tai koiria kohdeltaessa.

Laumaeloa

Laumateoria perustuu väkivallan sijasta koiran sisään rakennettuun laumaviettiin, jonka päämääränä on hyväksynnän saavuttaminen ja yhdessäoleminen, mikä koiran alkuperää ajatellessa on mahdollistanut koiran hengissä säilymisen ja mahdollisen suvun jatkamisen.

Hyvä esimerkki laumavietin voimasta on metsässä eteen sattuva pupu, joka laukaisee saalistustilanteen. Sillä silmänräpäyksellä varmasti tiedät, tuleeko koira kutsusta luokse (laumavietti, hyväksynnän saavuttaminen) vai ohjaako sitä vielä vahvempi saalistusvietti (pupu).

Laumavietin perusedellytys on se, että koira arvostaa omaa ihmistään. Jo pelkästään tämä pois sulkee väkivallan käytön ja koiran pelottelun kokonaan, sillä väkivaltainen tai pelottava johtaja ei ole arvostettu johtaja.

Mikä sitten saa koiran arvostamaan ja luottamaan omaan ihmiseensä? Oman näkökulmani puolesta arvostukseen ja luottamukseen ajaa turvallinen ja johdonmukainen elinympäristö, jonka takaaminen on ihmisen, koiranomistajan tehtävä. Se on tehtävä, joka ei rajoitu neljän seinän sisälle tai treenikentälle, vaan jatkuu kaikkialla kaiken aikaa. Se on mielestäni koiranomistajan tärkein tehtävä, samalla tavalla, kun äidin tärkein tehtävä on taata omalle lapselleen turvallinen ja johdonmukainen ympäristö kasvaa.

Turvallinen ympäristö

Luettuani kymmenisen vuotta sitten Pertti Vilanderin Koirankorjauskirjan ja Jann Fennellin Kuuntelen Koiraani, olen todella alkanut testaamaan molempien kirjojen oppeja arjessa ja ohjannut Intoa jo pennusta saakka toimimaan laumavietillä. Into oli kokeeni onnistunut tuotos, jonka seurauksena sama kasvatusmetodi on pätenyt myös seuraavien koirien kohdalla.

Minun onnekseni en ole joutunut kasvattamaan koiriani yksin, vaan minulla on ollut tukena koirieni kasvatuksessa joukko tasapainoisia ja luotettavia koiria ja heidän omistajiaan, jotka ovat tukeneet ja opastaneet minua vuosien saatossa.

Laumavietillä työskentely tuo eteen valtavan skaalan mahdollisuuksia, sillä koiran arvostaessa sosiaalista palkkaa, sen silmissä ei enää kiilu pelkästään lihapullien kuvat ja se tekee töitä ihmiselle, eikä ihmisen taskussa oleville herkuille. (Toim. huom. Toki Inton silmissä kiiluu aina lihapullien kuvat, oli kasvatusmetodi mikä tahansa.)

Sen lisäksi, että laumavietin avulla voi rakentaa mutkattomasti toimivan arjen, siihen tukeutuen voi myös opettaa temppuja. Ja nimenomaan temppuja. Mielestäni on mielenkiintoista, miten jotkut koiranomistajat opettavat koiransa toimimaan arjessa erilaisten temppujen varassa, kun todellisuudessa arjessa pitäisi puhua kasvatuksesta ja yhteistyöstä sen sijaan, että alleviivattaisiin herkkuja ja koiran palkitsemista (=temppuja).

Olen opettanut esimerkiksi Olmin sivulletulon, seuraamisen ja paikallaolon laumavietin avulla, mutta aion ensi keväänä parempien ulkoilusäiden koittaessa tuoda liikkeisiin näyttävyyttä ja voimaa saalisvietin avulla (lelu) ja ruokapalkalla. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka minä lasken tempuiksi.

Sen sijaan lenkillä käyttäytymisen, vapaana siististi lähietäisyydellä kulkemisen tai minkään arjen perustaidon ei mielestäni koskaan pitäisi perustua temppuun vaan yhteistyöhön ja koiran peruskasvatukseen.

Voisin kertoa kuvitteellisen ja vertauskuvallisen, sekä täysin kärjistetyn esimerkin siitä, kuinka ihmislapsi piirtää tussilla uuden omistusasunnon vasta tapetoituun seinään. Kuinka moni tällaisessa tilanteessa lähestyy lasta iloisesti hymyillen ja sanoo, että saat tikkarin, jos suostut lopettamaan piirtämisen nyt heti? (Älä pahastu, en minä oikeasti verrannut koiran kasvatusta lapsen kasvatukseen.)

Koska hyvä laumanjohtaja on luotettava ja johdonmukainen, sekä ennen kaikkea reilu, olen aina tarvittaessa puuttunut koirieni epäreiluun käyttäytymiseen, jossa esimerkiksi nuorimmaista on höykytetty turhasta.

Mielenkiintoista koko asiassa on koiranlukutaidon ja ymmärryksen kehittyessä huomata, että nuorimmaista harvoin höykytetään turhasta! Siksi asetelma onkin kääntynyt päälaelleen, ja toisinaan, kun vanhimmalla koiralla on ollut tarvetta puuttua nuorimmaisen käyttäytymiseen, olen itse tehostanut vanhemman koiran viestiä, jolloin nuorimmainen koira on joutunut sopeutumaan tilanteeseen uudella tavalla, päästäkseen taas nauttimaan lauman suosiosta.

Hyvässä ja toimivassa laumassa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus, niin keskinäisesti koirien välillä, kuin myös sen ihmis- ja koirajäsenten välillä. Kun koirien kanssa työskennellään johdonmukaisesti, ne tuntevat olonsa turvalliseksi ja turvalliseksi olonsa tuntiessaan ne käyttäytyvät johdonmukaisesti, jolloin niihin on helppo luottaa. Hyvä synnyttää lisää hyvää, ja oravanpyörä on valmis.

(Vastaavasti huonot kokemukset synnyttävät epäluottamusta, joka taas synnyttää lisää huonoja kokemuksia, ja noh, sellainenkin oravanpyörä on hyvin nopeasti valmis.)

Vastauksena kysymykseen siitä, miten koirani tulevat keskenään toimeen, voin vastata: loistavasti. Kaikilla on hyvä olla, ja tasapainoinen kasvatus yhdistettynä tasapainoisiin koirakontakteihin on vienyt meidät tilanteeseen, jossa jopa leikkaamaton uroskoirani tulee toimeen kaikkien koirien kanssa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jutun juju lienee siinä, että koska todella haluan tehdä työni laumanjohtajana hyvin, valitsen koirilleni vain sellaista seuraa, joiden kanssa voin taata omien koirieni turvallisuuden. Sillä hyvä ruokkii lisää hyvää.

9

4 kommenttia artikkeliin ”Arkea kolmen koiran kanssa – ja miten se toimii

  1. Siinä mielessä ”laumanjohtajuus” pätee mielestäni arjessa, että ihminen on se, jonka pitää näyttää, miten toimitaan, toimia tulkkina koiran maailman ja ihmisten maailman välissä. Eikä ole samantekevää, miten koiraa ohjataan – koiraakin pitää arvostaa. Ja kyllä minun mielestäni on parempi namittaa toivotusta käytöksestä kuin heittää remmi koiran jalkoihin sen tehdessä jotain ei-toivottua.

    Koiraa ei voi kuitenkaan täysin verrata sen luonnossa elävään ”esi-isäänsä”, suteen (ei vapaaseen, eikä häkitettyyn). Koira on kuitenkin kymmenientuhansien vuosien aikana jalostettu toimimaan ihmisen kanssa.

    Itse olen niitä ”namittajia” ja namittamiseen kuuluu sekin, että palkkaamista ajan kuluessa vähennetään ja satunnaistetaan. Toki: jos toivottuun tulokseen päästään jollakin muulla eettisellä tavalla, ei sekään ole huono juttu. Uskon, että jos koiranomistajia ei mikään muu yhdistä, niin ainakin halu tarjota lemmikilleen hyvä elämä.

    Tekstissä käyttämäsi esimerkki ei yhdestä syystä toimi vertauskuvana: en palkkaa koiraani siitä, että se lopettaa ei-toivotun käytöksen (lapsivertaus). Sen sijaan ohjaan koiran tekemään jotakin toivottua ja palkkaan siitä. Toisin sanoen: kiellän lasta piirtämästä seinään (huutamatta) ja tarjoan tilalle piirustuspaperin, jolle piirtämisestä kehun.

    • Kiitos kommentistasi! Hyviä pohdintoja, tämä on sellainen aihe, josta voisin keskutella loputtomiin. Kommenttisi ensimmäinen kappale innostikin minut miettimään jatko-osaa tälle artikkelille, sillä nyt kun talossa on taas pentu, asioita katselee taas hieman eri vinkkelistä. Tai ei ehkä kokonaan eri vinkkelistä, vaan toimintatapojen suhteen on tehty pientä hienosäätöä. Koiran ohjaaminen tai ojentaminen ei ole niin mustavalkoista, eikä tietenkään koiraa, jolla ei ole tietynlaista kasvatustaustaa tai kokemuspohjaa, voida ojentaa sellaisesta asiasta, jonka syy-seuraus -suhdetta se ei ymmärrä.

      Esimerkiksi koiranpennun kasvatus ja vaikkapa luoksetulon opettaminen. Ohjaan koiranpentua vuolaasti kehuin ja namein, jolloin sen on helppo oppia minkälaisella käyttäytymisellä se saa huomioni ja itselleen hyötyä (myös sosiaalinen, mutta myös ihan puhdas ruokapalkka). Jos koiranpentu ei tule luokse kutsuttaessa, kyse voisi todennäköisesti olla siitä, että opetusvaiheessa jokin on mennyt pieleen ja se kokee saavansa suuremman hyödyn jostain toisesta asiasta (kuten vaikkapa ohi kulkeva ihminen tai toinen koira). Tällaisessa tilanteessa palaisin askeleen taaksepäin ja pohtisin, kuinka luoksetuloa voisi vahvistaa siten, että siihen saataisiin parempi suoritusvarmuus myös haastavissa tilanteissa, ja miten liian haastavat tilanteet voidaan minimoida varhaisessa koulutusvaiheessa, jotta niitä ei pääsisi syntymään ja koiralle ei pääsisi vahvistumaan mielikuva siitä, että se voi karata vaikkapa nyt vieraiden ihmisten tai koirien luokse halutessaan.

      Koiranpentua kasvattaessa pyrin aina ratkaisemaan tilanteet ilon ja kannustuksen kautta, ja siten rakentamaan itselleni avoimia ja iloisia koiria. Mutta kun palataan aiheena täysikasvuisen koiran kasvatukseen, olen paljon vaativampi ja kriteerini on korkeammalla. Jos 8-vuotiaan itse kasvattamani koiran luoksetulo ei toimi (se on arjessamme perusedellytys, sillä ulkoilemme paljon ilman remmejä metsässä jossa vastaan tulee jatkuvalla syötöllä toisia koiria ja ihmisiä), mutta koiralla on käsitys siitä, mitä tarkoittaa ”tänne”, en lähde seuraavalle lenkille rekallinen parempia namuja mukanani, vaan vaadin koiralta parempaa suoritusta. Haluan vielä korostaa ja muistuttaa siitä, että tottakai ennen kuin koiralta voi vaatia mitään, sille täytyy opettaa. Vasta, kun koira tietää mitä sen pitäisi milloinkin tehdä, asioita voi alkaa vaatimaan.

      Esimerkkisi koiran namittamisesta sen tehdessä jotain toivottua ja remmillä heittämisestä sen tehdessä jotain ei-toivottua on sikäli epäkelpo tai ainakin kimurantti, että missään nimessä kasvatusmetodissani ei ole tarkoitus alleviivata ei-toivottua käytöstä rankaisemalla koiraa, vaan nimenomaan ensin opettaa palkan avulla se, mikä on toivottua ja oikein. Kun koira osaa, vasta sitten siltä voi vaatia. Jos metsäpolulla yhtäkkiä vastaan tulee toinen koira ja omasi on irti, saatko sen yllätysmomentista huolimatta näppeihisi namipalkalla? Entä jos se on kylläinen tai nirso? Miten toimit, jos koira ei juuri ratkaisevalla hetkellä reagoikaan luoksetulokutsuusi? Jos kyseessä on tällaisessa hetkessä oma, täysikasvuinen koirani, otan oikeudekseni korottaa ääntäni ja mikäli se ei riitä, en epäröi heittää vaikkapa remmejä sen jalkoihin. Luoksetulon täytyy olla aina ehdoton, se voi myös säästää koiran hengen tiukassa tilanteessa, vaikka muuten onkin mälsää, että koiralta vaaditaan niin julmalla tavalla. Se on kuitenkin vähemmän mälsää, kun aggressiivisen koiran hampaisiin tai auton alle joutunut koira eläinlääkärin pöydällä.

      Pahoittelen pitkää vastaustani – kuten sanoin, voisin keskustella tästä loputtomiin. Samalla kuitenkin tiedostan sen, että tämä on aihe, josta koiranomistajat voisivat vääntää (ja netin keskustelupalstoilla vääntävätkin) ikuisuuksia päätymättä silti kuitenkaan koskaan lopputulokseen siitä, kumpi tapa on parempi. Koiriakin on niin monenlaisia, että se mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella. Vaikka luotan omaan kasvatustapaani, en ole koskaan tavannut bullterrieriä, joka haastavassa tilanteessa reagoisi mitenkään siihen, että sille korotetaan ääntä tai sen jalkoihin heitetään remmit. Olen nähnyt, kuinka kassillinen pikkukivillä täytettyjä peltipurkkeja ei pysäytä luokse karannutta bullterrieriä (vaikka tämä peltipurkkipalaute tulikin vastapuolelta eli siltä koirakolta, jonka luokse bullterrieri karkasi), mutta tiedän, miten syvästi Elna järkyttyisi varmasti loppuiäkseen, jos joku heittäisi sitä missään tilanteessa vastaavalla peltipurkkikassilla. Elna on herkkä koira, jolle riittää pieni palaute.

      Tärkeintä on siis tuntea oma koira ja sen kanssa luontevin ja toimivin tapa työskennellä. Tuntea koiransa kriteerit – jos sille riittää tilanteessa kuin tilanteessa namipalkka ja namien avulla sen saa toimimaan arjessa täydellä suoritusvarmuudella, voin vain olla onnellinen koiranomistajan puolesta. Valitettavasti pelkään pahoin, että on myös sellaisia koiria, jotka eivät taitavimmankaan namikouluttajan käsissä taivu suoritusvarmaan arkeen pelkällä namipalkalla – jos siis puhutaan lähellekään sellaisesta arjesta, mitä minä tarjoan koirilleni ja jossa koirat kulkevat valtaosan lenkeistään remmeittä. Tästä päästään puolestaan jo siihen, minkälaista arkea koirien kanssa halutaan elää, eli jälleen siihen, miten moniuloitteisia koulutuskysymyksetkin ovatkaan. Jos esimerkiksi eloon pienen seurakoiran kanssa kuuluu kylällä tehtävät hihnalenkit, en epäile hetkeäkään, etteikö niistä suoriutumiseen riittäisi hyvin toteutettu namikasvatus ja maalaisjärki. Sitten kun aletaan puhumaan ympäristön ärsykkeistä ja vietikkäämmistä kavereista, voi saman namikouluttajan kasvatusmetodi osoittautuakin vähän heikkotehoisemmaksi. Nää on näitä, mene ja tiedä.

      Ja viitaten vielä esimerkkiisi esimerkkini toimimattomuudesta; miten toimit tilanteessa, jossa piirrustuspaperi loppuu, mutta tusseissa riittäisi vielä väriä? Tämä esimerkki yksinkertaistaa nyt rankasti lapsia tullessaan koiramaailmasta, mutta mielestäni esimerkin lapsella tulee olla käsitys siitä, että seinään piirtäminen ei ole oikein, vaan piirrustuspaperin loppuessa pyydetään lisää piirrustuspaperia, eikä jatketa seinään. Seinään piirtämisenkin voi kieltää ystävällisesti ja napakasti ilman, että täytyy edes korottaa ääntään.

      Mutta siitä olemme yhtä mieltä, että koiranomistajia yhdistää halu tarjota lemmikilleen hyvä elämä. Ja se on tärkeintä!

  2. Mikä sattuma,että löysin juuri tänään tämän blogin ja tämän kirjoituksen,koska tänään meille tulee kotiin toinen koira ja ensimmäistä kertaa omistan koiralauman,vaikkakin pienen sellaisen. 😊
    Hiukan jännittää kuinka arki lähtee sujumaan,kun haetaan meidän 1v5kk nartun äiti tänne asumaan,mutta uskon kaiken menevän hienosti tuon pennun nöyryyden ja kiltteyden vuoksi. Lisäksi meidän koira on myös leikattu,uskon että sekin helpottaa toisen (ei leikatun)nartun sulahtamista meidän perheeseen.

    • Hienoa! Onnea uudesta perheenjäsenestä. Toivottavasti tyyppi solahtaa porukkaan kuin kala maljaan ja teillä on edessänne paljon ikimuistoisia seikkailuja yhdessä!

Vastaa