Poika on tullut kotiin

Kotona

Loppu viimein aika kului ja kului, enkä minäkään ehtinyt enää ollenkaan eksymään metsään. Lähdin keskiviikkona töistä hiukan tavanomaista aiemmin ja painelin kotiin imuroimaan, koska en halunnut, että tuleva vinttikoirani tukehtuisi jo ensimmäisenä yönä koirankarvoihin, joiden ripottelussa Into ja Elna ovat erityisesti kevään myötä ryhdistäytyneet.

Sitten hyppäsimme autoon ja jännitys sen kuin tiivistyi. Tuntui epätodelliselta, kun viimein saavuimme kasvattajan kotipihaan ja terassin reunalla kökötti pieni raidallinen pentu, joka tuijotti meitä ja pomppi sitten iloisesti tervehtimään. Heti perästä pomppi noin yhdeksän muuta pikkuwhippettiä ja kolme hiukan suurempaa.

Kuvasimme pentuja, juttelimme, allekirjoitimme. Kun viimein nostimme kopassa lämpimässä pentukasassa nukkuvan pikkukoiran syliimme ja lähdimme kasvattajan kyynelehtiessä, minusta tuntui, kuin olisimme rikkoneet suloisen whippetperheen.

Pentukasa

Aluksi pentu vain kummasteli. Sen mielestä oli hämmentävää, että kepo kantoi sen autolle. Sen hämmennykselle ei ainakaan tullut loppua sen myötä, kun otin Elnan auton takaosasta ja esittelin koirat toisillensa. ”Jaahas”, Elna tuntui toteavan. Pentu ei sanonut mitään. Kunhan ihmetteli.

Sitten me peruutimme parkkiruudusta koirat mukanamme, Elna auton takaosassa ja pikkuinen sylissäni. Siitä alkoi valtava, koko matkan kestävä valitus. Pentu ei löytänyt hyvää asentoa, se pyrki jatkuvasti jonnekin ja sydäntä riipivä volina ja valitus muistutti siitä, miten julmasti olimme juuri erottaneet sen kokonaisesta sisaruskööristä. Elna kuikuili suurella mielenkiinnolla takaa, mitä etupenkillä oikein tapahtuu.

Vajaan tunnin kotimatkalla saimme osaksemme syyllistävän katseen, suoraan sydämeen tuijottavat hätääntyneet surusilmät, anelevaa valitusta, hiukan topakampaa volinaa ja käskevän sävyistä möykkää. Aina välillä pentu rauhoittui hiljaa mutisten rintaani vasten, mutta sitten se taas halusi muistuttaa meitä siitä, minkälaisen vääryyden se on kohdannut.

Kotona kaikki oli toisin. Minä ja Elna menimme ovesta ensimmäisenä, ja kepo ja pentu tulivat oitis perässämme. Into katsoi pentua hiukan yllättyneenä, ”toitte sitten tommosen.” Näytti siltä, että sen odotukset olisivat olleet korkeammalla. Se nuuhkaisi pentua ohimennen, mutta ei tainnut juurikaan käsittää, että kyseessä on ihan oikea koira.

Pentu

Pentu tutki uuden kotinsa tarkkaavaisena ja kävi jopa tervehtimässä takapihalla kesäasunnossaan eleleviä kaneja. Yhtäkkiä kaikki sen huolet olivat poissa ja selvisi, ettei se juurikaan välittänyt Intosta tai Elnasta (eivätkä nekään siitä, tämä kuuluu varmasti koiramaiseen tutustumis-strategiaan), että se nauttii sylissä kököttämisestä (siitäkin huolimatta, että olimme juuri riistäneet sen hunnilaumastansa) ja nukkuu mielellään vanhalla tyynyllä pehmustetussa pahvilaatikossaan, jonka olimme sijoittaneet olohuoneeseen (ja toisen samanlaisen makuuhuoneeseen).

Se nukkui pahvilaatikossaan tyytyväisenä, kun minä lähdin iltakävelylle isompien koirien kanssa. Eikä se herännyt edes silloin, kun kepo otti sen syliinsä ja kantoi makuuhuoneeseen, sinne missä me kaikki muutkin nukuimme yömme. Ja niinpä Into nukkui kopassaan, pentu pahvilaatikossaan, Elna omalla paikallaan ja minä sängyssämme onnellisesti hymyillen. Tästä tulee hyvä seikkailu.

0

Koiruuksien aika ei ole ohi

Koiruuksien aika ei ole ohi

Elomme osana jännitysnäytelmää ei suinkaan ole rajoittunut vain koiranpennun odottamiseen. Draaman kaari toteutui viimeistään silloin, kun sunnuntaina tulimme ruuanhakureissulta ja ajoimme taloyhtiön parkkipaikalle huomaten, että asuntomme takaovi lepatti tuulen mukana apposen ammollaan.

Olemme muuttaneet rivitaloon puolitoista vuotta sitten, emmekä ole nähneet tarvetta pihamme aitaamiselle. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtämään, miksi koiraperheiden pihat useimmiten ovat aidattuja.

Riensimme avonaisesta takaovesta kotiimme sisälle. Kutsuin koiria topakasti jo ennen sisälle taloon ehtimistä, mutta päästessäni sisälle vastassa oli vain punaturkkinen kulta-Into, mutta sitä toista ei näkynyt missään. Jep. Ei sitten missään.

Ruokatoimitus sisälle ja koiranhakuhommiin. Kepo lähti toiseen suuntaan ja minä toiseen.

Yritin jotenkin hirveän ovelasti miettiä, minne Elna suuntaisi lähtiessään seikkailuun rivitalolähiöön ja näin ollen mistä suunnasta minun pitäisi aloittaa koiran etsinnät. Jos olisin Elna ja kävelisin avonaisesta ovesta ulos muina miehinä, lähtisinkö pellolle juoksemaan, haahuilisinko tutun koirankouluttajan oven taakse vai lähtisinkö kenties metsään jahtamaan peuroja. Hajusta päätellen kukaan lähitalojen naapureista ei ainakaan grillannut, mikä oli grilliruokien kannalta hyvä asia, mutta saattoi tietenkin hidastaa koiran löytymistä.

Lähdin taloyhtiön parkkipaikalta oikealle ja huhuilin koiraa. Jatkoin kävelemistä tutun koirankouluttajan kotia kohti, koska sitä reittiä pääsisin myös pellon reunaan. Yhtäkkiä erään pihan kulmalta nousi tutun näköinen pää hörökorvineen. Kutsuin koiraani vielä hieman kuuluvammin, ja pihan nurkalta kurkannut pystykorvainen hahmo säntäsi tien yli suoraan luokseni tehden sitten vasikkamaisia iloloikkia ympärilläni.

Selkeästi pihatöiden kimpussa olleet Elnan uudet ystävät, vanhempi rouvashenkilö lapsineen tai lapsenlapsineen, tulivat pihan kulmalle seuraamaan iloista jälleen näkemistämme. Otin muutaman askeleen lähemmäksi kohti rouvaa ja mainitsin karkulaisen löytyneen. Kiitos ja anteeksi, totesin. Rouva vaikutti sekä yllättyneeltä, että huvittuneelta. Koira oli kuulemma täysin vieras ja ennen näkemätön, mutta niin tuttavallinen.

– Oliko se ollut pitkäänkin teidän seurananne?
– No on se tässä jonkun tovin jo viihtynyt.

Vai niin Elna.

Kotiin kävellessämme Elnan koko peppu heilui puolelta toiselle iloisesti viuhuvan hännän rytmittämänä. Hilpeä pepun heilutus ja koiran tuikkivat silmät saivat minut tuntemaan, että se oli loppuviimein ihan tyytyväinen päästessään takaisin kotiin, vaikka se oli alun alkaen sieltä lähtenytkin. Kotiin tultuaan Elna tervehti Intoa iloisesti, vaikka minun näkemykseni mukaan Into vain pyöritteli silmiään ja pudisteli päätään. Sitten karkulainen joi kielitolkulla vettä, mistä päättelin, että sen uudet ystävät olivat lahjoneet sitä joillain sellaisilla herkuilla, mitkä eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu koirille.

On hauskaa ajatella (että Elna on elossa ja), että kun takaovi on lepattanut auki, Elna on lähtenyt tavanomaisella päättäväisyydellään itsekseen iltapäiväkävelylle ja toisinaan niin tulta ja tappuraa oleva tollerini onkin loppu viimein kokenut velvollisuudekseen jäädä kotiin odottamaan paluutamme – vaikka ulkona on varmasti ollut tuhansia ihanan hajuisia ruohotupsuja, jotka hiljaa kuiskivat punaturkkini nimeä. Into on ollut koko kevään niin vahvasti hajujen vietävissä, että ihmettelen suuresti, ettemme törmänneet siihen jo parkkipaikan kulmalla tai kävelytien reunalla.

Into ansaitsisi kunniamerkin lojaalista toiminnastaan. Voin vain kuvitella sen ilmeen, kun se on katsonut Elnan lähtevän. Joko se on ajatellut Disney -elokuvista tutulla lempeydellä, että ”tuo se ei koskaan opi” ja pudistellut päätään, tai sitten se on vain todennut, että ”voi paska” ja mennyt koppaansa odottamaan maailmanloppua. Toki yksi skenaario on sekin, että se on vain nukkunut kopassaan niin sikeästi, että se ei ole huomanut tilaisuutensa koittaneen.

Koska Into ei ole koskaan erityisemmin arvostanut kunniamerkkejä tai muitakaan pahalta maistuvia tai hankalasti syötäviä esineitä, tarjosimme sille kananugetteja. Niitä se on aina pitänyt arvossaan. Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että Elnakin sai pari kananugettia – ihan vain siitä ilosta, että se selvisi ehjänä kotiin. Hyvä meidän joukkue!

Nyt pihakin on aidattu.

1

Parasta elämässä

Suojaväri

Sen jälkeen, kun valmistuin ammattikoulusta tein vuoden ajan koulutustani vastaavaa työtä. Sitten töitä ei enää ollutkaan, ja kituuttelin työttömänä, pätkätöissä ja erilaisissa nuoria ”kannustavissa” työelämän hankkeissa, joiden myötä taloudellinen kituuttelu ja senttien venyttäminen tuli tutuksi.

Taloudellinen epävarmuus ja ainainen stressi rahojen riittämisestä (tai lähinnä riittämättömyydestä) oli niin uuvuttavaa, että päätin ottaa irtioton kaikista ongelmistani ja lähdin armeijaan. Armeija-aikanani lähetin lukuisia työhakemuksia tuloksetta, ja armeijasta kotiuduttuani perustin yrityksen.

Viimeisen vuoden aikana taloudellinen tilanteeni on pikku hiljaa parantunut. Maaliskuun alussa ujutin jalkani oven väliin siten, että nykyisin työskentelen ensisijaisesti palkansaajana koulutustani vastaavassa työssä, minkä lisäksi toinen yrityksistäni porskuttelee hiljaisesti taustalla.

Kun viimeisen vuoden ajan olen saanut nauttia säännöllisistä tuloista, olen halunnut osoittaa itselleni ja maailmankaikkeudelle, että olen hyvä siinä mitä teen ja teen sen antaumuksella. Olen ollut innoissani siitä, että voin viimein näyttää kynteni ja voin tehdä sellaista työtä, josta nautin ja jossa olen hyvä. Olen innostunut nykyisestä tilanteestani niin paljon, että toisinaan hukkaan itseni töihin ja kotiin rientäminen kellon lyödessä viisi ei enää tunnukaan vapaudelta, vaan ikävältä velvollisuudelta.

Kuratassu

Etenkin Remun kuoleman jälkeen mietin vakavissani, ovatko koirat oikeasti se tie, jota pitkin haluan tulevaisuudessakin kulkea ja se asia, jota haluan elämässäni vaalia. Remun kuolema viilsi sydämeeni syvän haavan, samanlaisen kuin Rompun ja Nikinkin kuolema, ja kun sydän revitään keskimäärin kolmen vuoden välein riekaleiksi, sitä tulee helposti ajatelleeksi, mitä järkeä tässä enää on, mitä järkeä missään yleensäkään on.

Mitä järkeä on hankkia koiria, kun niistä täytyy kuitenkin jonain päivänä luopua? Onko järkevää perustaa elämänsä sellaiselle pohjalle ja elämäntavalle, josta on todellisuudessa pelkkää huolta, surua ja ainaista rahanmenoa?

Mietin vakavissani koko koirahömpän hyllyttämistä taka-alalle, keskittymistä täysillä työelämään ja uran luomiseen, sekä suurin piirtein kaiken ylimääräisen rahan sijoittamista kurssimaksujen ja puruluiden sijasta kuntosalimaksuihin, hemmotteluhoitoihin ja hienoihin vaatteisiin ja sisustukseen.

Ajatus siitä, ettei kotiin tarvitsisikaan lähteä töiden jälkeen ja siitä, ettei talvipakkasilla täytyisikään topata itseään täyteen vaatteita ja lähteä ulos palelemaan, on houkutellut ja olen jo pitkään työntänyt koiria hiukan taka-alalle tärkeämpien asioiden vallatessa alaa.

Into ja Elna

Ja kaiken tämän hullutuksen keskellä olen ollut valtavan kiitollisessa asemassa, sillä minulla on kennelpoika, joka on huolehtinut koirista silloin, kun se on ollut minulle liikaa. Silloin, kuin sädehtivät silmät ja heiluva häntä ei olekaan aiheuttanut onnen ja ilon tunteita, vaan pelkkää ahdistusta. Pitkän päivän jälkeen pimeinä ja kylminä talvi-iltoina ja kiireisinä työaamuina keponi on huolehtinut siitä, että koirat saavat liikuntaa ja mielekästä tekemistä päiviinsä.

Ja sen myötä, kun olen hetken saanut keskittyä muuhun, ympärilläni on ollut tilaa enkä ole jäänyt yksin arkisien velvollisuuksien alle, olen toipunut ja löytänyt sen tutun onnen ja ilon, jota koirien läsnäolosta ammennan.

Nautin jälleen reipastahtisista aamulenkeistä, metsässä vaeltamisesta ja yleensäkin arjesta koirien kanssa. Ja ai että, että nautinkin. Jossain talvisen pimeyden syövereissä ja kuivasta toimiston ilmasta huumaantuneena olin unohtanut, miltä kuulostaa metsä, kun siellä vaeltaa vain minä ja koirani. Miten puut humisevat ja kuinka aurinko paistaa puiden lomasta leikitellen valoilla ja varjoilla sammaleen päällä ja koirieni turkeissa.

Olin jäisillä kaduilla liukastellessani unohtanut, miltä hiekka tuntuu jalkojen alla ja miltä kostea maa tuoksuu varhain aamulla tai myöhään illalla. Minkälainen hohto siinä on, kun lenkkeilee lemmikkiensä kanssa niin varhain tai niin myöhään, että tuntuu, kuin olisimme ainoat elolliset olennot tässä maailmassa – ja sitten eteen tupsahtaakin omituisesti vaappuva varis tai oksasta toiseen pompiva orava.

Loputtoman pitkältä ja lohduttoman pimeältä tuntunut talvi oli saanut minut unohtamaan, miten aurinko lämmittää ihoa kuivan heinän tuoksuessa pellon reunalla ja miten tunnen eläväni, kun kuljen sänkipellolla ympärilläni laukkaavien koirien kanssa.

11042015

Tänään lähdimme päivän viimeiselle lenkille puoli kahdeksan aikaan illalla auringon paistaessa siniseltä, pilvettömältä taivaalta. (Kesä on eittämättä pian täällä.) Hain naapurista mukaani vielä vesikoiran ja suursnautserin, ja samalla kun kuljetin yli oman painoni verran koiria ohi meuhkaavien pikkukoirien ja itsemurhafasaanien muistin senkin, miten luontevaksi tunnen oloni koirien seurassa ja miten hienoja eläimiä ne ovatkaan. Muistin sen ja monia muita tärkeitä oivalluksia pyhittäessäni pitkästä aikaa puolitoista tuntia kiireetöntä ja aikataulutonta aikaa luonnon helmassa vain itselleni ja näille nelijalkaisille.

Ihan sama mihin suuntaan elämä minut vie, tai miten yritän sitä harhauttaa. Koirat ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan parasta elämässä.

(“The truth is, everyone is going to hurt you.
You just got to find the ones worth suffering for.” 

– Bob Marley)

Parasta elämässä

0