Siinä, missä kevään vaihtuessa kesään päätin irtisanoa sohvassa kiinni pitävät suoratoistopalvelut, päätin myös jättää blogini kuukausittaiset koirakululaskelmat pienelle kesätauolle.

Halusin minimoida kaiken sisätiloissa viettämäni vapaa-ajan ja nauttia Suomen lyhyestä kesästä auringon alla puiden huminaa kuunnellen.

Palaan koirakululaskelmiin vielä. Ne ovat lukuja, jotka eivät ole katoamassa minnekään. Voin koska tahansa palata ja julkaista ylös tiukasti kirjaamani numerot; tavoitteeni on yhä saada kokonaiskäsitys koirien kulurakenteesta, vaikkakin se tuntuu hölmöltä nyt, kun vahvuudessa onkin neljän koiran sijasta vain kolme koiraa.

Minä suojelen sinua kaikelta

Vaikka useampina vuosina olen suorastaan nauttinut keväästä; kesän merkkejä synnyttävästä luonnosta, alati lämpenevistä illoista ja toiveikkaasta lintujen sirkutuksesta, tänä keväänä asiat oli toisin.

Oloni tuntui sietämättömältä, kun ihoni alla myllersivät samanaikaisesti epätodellisuus, suru, epätoivo, luopumisen tuska ja jonkinlainen epäonnistumisen kokemus, sekä suuri epävarmuus, huoli ja hämmennys — ja kaikkien niiden tunteiden joukossa omituisina kummajaisina kiitollisuus ja onni.

Kaikki liittyi siihen, mitä huhtikuun alussa kirjoitin artikkeliin, jonka lomassa kysyin, voiko keväällä olla surullinen? Kerroin artikkelissa Sumun ääniyliherkkyydestä ja kotimme kinkkisestä sijainnista keskellä puolustusvoimien möykkää ja Sumun yhä pahentuvista reaktioista koviin ja yllättäviin ääniin.

Täydensin ajatuksieni virtaa myöhemmin artikkelilla, joka kantaa nimeä Kun elämä on tässä ja nyt. Olin tuona aamuna valmistautunut hyvästelemään samettikuonoisen ystäväni, mutta eläinlääkärin valaessa toivoa pitäytynyt kuitenkin tuomaan ystäväni muutamien toimenpiteiden myötä takaisin kotiin.

Ja niin kävi. Mutta tarinan loppu ei ole sellainen onnellinen loppu, jollainen se olisi voinut olla. Huhtikuun viimeisenä keskiviikkona pakkasin tumman kaunottaren ja sen tavarat autooni. Sumu muutti maaseudun rauhaan, sillä minä olin vannonut sille, että suojelisin sitä kaikelta, mitä se ikinä keksisikään pelätä.

Onnesta puolet on surua

Sumun muuton jälkeen kodissamme on ollut hiljaista. Kukaan ei ole paukuttanut heiluvaa häntäänsä oven karmeihin ja uunin luukkuun. Kukaan ei marssi valtavilla brontosauruksen jaloillaan lenkin jälkeen sohvan parhaaseen kulmaan, eikä kukaan kuorsaa äänekkäästi juuri silloin, kun elokuvan taustamusiikki hiljenee ja tunnelma yrittää sitoa katsojansa kriittiseen hetkeen käyttäen syvää hiljaisuutta tehokeinonaan.

Sitä voisi äkkiseltään kuvitella, ettei kolmen koiran taloudessa olisi koskaan liian hiljaista, mutta voin vannoa, että kolmen koiran taloudessa voi olla juuri niin hiljaista, että hiljaisuus jäytää sielua.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, mitä minä tunnen, vaan se, mitä minä voin Sumulle tarjota. Niinpä Sumu oleilee nyt paikassa, jossa se voi lepuuttaa herkkiä silkkikorviaan. Se voi jälleen voida hyvin ja sillä on ympärillään kaltaisensa lauma, jossa sen hyvinvoinnista pidetään oikein hyvää huolta.

On omituista, kun onnesta puolet on surua ja luopumisen tuskaa.

Maailmanloppu on peruttu

Vaikka Sumusta luopuminen tuntui ikävältä, se oli myös helpottavaa. Kävi ilmi, että elämä neljän koiran sijasta kolmen koiran kanssa ei ollutkaan maailmanloppu.

Päinvastoin, kun työpäivien vanavedessä uiva sydäntä puristava huoli siitä, mitä kotona on työpäivän aikana tapahtunut ja miten Sumu voi, lakkasi olemasta, elämä alkoi tuntumaan hyvällä tavalla yksinkertaiselta.

Aluksi whippetit eivät edes tuntuneet ymmärtävän, mitä on tapahtunut. Sitten ne alkoivat varovaisesti kyselemään ilman, että osasin viestiä niille mitä tai miksi.

Lenkeillä ne pälyilivät ympärilleen, nuuskuttelivat ja tuntuivat etsivän jälkiä. Tuntui epäreilulta tietää jotain, mitä en osannut kertoa niille. Koko asia tuntui vaikealta.

Kun kevätaurinko sitten alkoi yhä säännönmukaisemmin lämmittää ja seisoimme vinttikoirieni kanssa mietteliäinä pellon kulmassa taivaanvuohen pitäessä omituista konserttiaan, tein sovinnon itseni ja sen sisälläni kuhisseen muurahaispesän kanssa.

Elämä harvoin menee suunnitelmien mukaan. Olen tehnyt parhaani niillä resursseilla, jotka minulla on ollut käytettävissäni ja se riittää. Minä riitän ja me riittämme.