Kaikki on jo tässä

Vuoden viimeisien viikkojen aikana, vajaa vuosi Inton kuoleman jälkeen valmistelin koko blogitaipaleen viimeistä postausta. Jäähyväisjulkaisua, joka toimisi omalta osaltani pisteenä tälle sosiaalisen median koiramaailmalle.

Kuluneen vuoden aikana minä nimittäin ymmärsin, ettei kyse koskaan ollut pelkästään koirista. Ei minua koirat inspiroineet kirjoittamaan: eivät koirat olleet se juttu. Kyse olikin minun ja alkukantaisen matkakumppanin välille syntyneestä sanattomasta yhteydestä, harvinaislaatuisesta taajuudesta, joka inspiroi minua kirjoittamaan ja havainnoimaan. Oppimaan lisää ja pohdiskelemaan. Katsomaan maailman menoa hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

Valehtelisin jos väittäisin, etteikö kulunut vuosi olisi ollut raskas ja kuluttava. Sen lisäksi, että olin hädin tuskin toipunut Elnan kuolemasta ja kaikesta siitä, mitä yksityiselämässäni oli tapahtunut ja tapahtui, jouduin myös hyvästelemään Inton. Ystävän, jonka kanssa tein matkaa täysi-ikäistymisestäni kolmenkympin kieppeille saakka. Meni pitkään, ennen kuin minä ja laumani pääsimme taas raiteillemme.

Erikoisinta oli seurata whippettien elämää. Ne olivat aina olleet porukan junnut. Elna ja Into olivat aina olleet niiden ja maailman välissä, ja yhtäkkiä ne joutuivat seisomaan omilla jaloillaan, ilman suojakilpiään, eikä minusta ollut apua. Olin kuin kivipaino hihnojen päässä, ja samaan aikaan kun olin huolissani whippeteistä, ne olivat huolissaan minusta.

Levoton kaiho ei jättänyt minua rauhaan ja niinpä laumaamme liittyi 6-vuotias sekarotuinen narttu, Sumu. Toivoin, että se toisi arkeen hieman ryhtiä ja auttaisi minua kasvattamaan kadonneista pojista kunnon koirakansalaisia. Tullessaan se voisi muuttaa arkea niin, että en enää unohtuisi vellomaan siihen, mitä minulla ei enää ole.

Sumu tulikin ja muutti kaiken, mutta ei todellakaan siten, kuin olisin odottanut. Sumu oli ihan yhtä hukassa kuin minäkin. Sitten tapahtui onnettomuus, jossa Alpi menetti itseluottamuksensa ja yhtäkkiä elin keskellä kaoottista koiraperhettä, johon en saanut minkäänlaista otetta.

Oli masentavaa elää arkea sellaisen koiralauman kanssa, jota ei ollenkaan tunne omakseen. En tuntenut edes itseäni: olin elänyt pitkissä parisuhteissa 14-vuotiaasta saakka ja ensimmäistä kertaa elämässäni opettelin olemaan yksin. Eikä se pelkästään riittänyt: olin murtunut ja maailman tuulien runtelema.

Rämäpäänä tunettu Alpi ei voinut sekään hyvin; se pelkäsi pitkään jokaista äkkinäistä liikettä ja rapsahdusta. Se ei luottanut enää itseensä, minuun tai siihen, että se voisi hallita ympäristönsä tapahtumia. Ja kun kaiken tämän keskelle tuotiin pehmeä narttukoira, Sumu, joka ei tiennyt kotikoiran elämästä vielä mitään, mutta joka aisti ympärillään epävarmuutta ja pelkoa, oli coctail valmis. Ainoa, joka meitä olisi voinut kannatella oli Olmi. Mutta Olmi ei ole koskaan tullut tunnetuksi hermorakenteestaan, vaan se on elänyt elämäänsä pikemminkin kuin Muumilaakson tarinoista tuttu Nipsu; selkäni takana maailmalle uhitellen, rikkauksia ja ruokaa (eli hellyyttä ja vatsan täytettä) röyhkeästi havitellen.

Siinähän se kesä sitten vierähtikin. Kuljin remmien päässä kuin perunasäkki ja yritin suoriutua velvollisuuksistani. Koirat saivat ruokaa ja liikuntaa, mutta some ja kaikki ylimääräinen sai jäädä.

Löysin sisäisen rauhan puutarhatöistä, savityöpajasta ja urheilusta. Aloin käymään joogatunneilla, joita toteutetaan tunnelmallisessa vanhassa kanalassa. Sen maalatut kalkkiseinät, lautakatto ja vanhat jykevät tukihirret luovat yhdessä rauhoittavan tilan pysähtymiselle.

Erään kerran, kun puolitoistatuntisen joogaharjoituksen loppurentoutus oli käynnissä, näin unen rajamailla häivähdyksen Intosta. Pörhöisen ystäväni tuikkivista silmistä, näyttävästi puolelta toiselle liehuvasta hännästä ja koko koirasta. Mielikuva, ellen jopa sanoisi kohtaaminen, oli niin toden tuntuinen, että tuntui, kuin Into ihan todella olisi käynyt jättämässä hyvästit. En tiedä, tulinko sillä hetkellä hulluksi, mutta kyyneleet eivät lakanneet virtaamasta edes kotimatkalla. Voi olla, että sillä hetkellä alitajuntani suostui viimein päästämään irti, koska tapahtuman myötä olin selkeästi päässyt surutyössäni eteenpäin.

Pakkasöiden myötä asiat alkoivat pikkuhiljaa järjestymään ensiksi oman pääni sisällä, ja sitten luontaisena jatkumona myös koiralauman keskellä. Henkinen, pala palalta rakentuva hyvinvointini alkoi nopeasti heijastumaan koiriinkin.

Sen lisäksi, että arki on viimein tasaantumassa uomiinsa, olen alkanut tuntemaan hengenheimolaisuutta Sumua kohtaan.

Se ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä me molemmat olemme hiljattain poistuneet omalta mukavuusalueeltamme: sellaisien asioiden parista, joita me olemme aina tehneet ja joiden parissa meidän on ollut luontevaa elää. Olemme kulkeneet risteyskohdan ohi ja löytäneet hiljattain aivan uudenlaisen tavan olla ja elää, eikä meidän kummankaan kehitys tule varmastikaan loppumaan vielä pitkään aikaan, vaikka vielä toisinaan askel on haparoiva.

Alpi on saanut jotain itsestään takaisin samaan tahtiin kuin minäkin. Ja vaikka näistä kuvista saattaakin välittyä seesteinen tunnelma, Alpi juoksi kuvauspaikalla kuin villiintynyt vasikka: täynnä voimaa ja luottoa siihen, että elämä kantaa. Ja siihen, että se on myös hauskaa.

50

Kesäretki Kymenlaaksossa + Valkmusan kansallispuisto

Elokuun tunnelmassa on jotain ainutlaatuista. Syvenevät vihreän sävyt taittavat hiljalleen keltaiseen ja kevyt tuuli vie ajatukset siihen, ettei kesä ehkä kestäkään ikuisesti. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja vaikka haluaisinkin hengittää vain tätä hetkeä ymmärrän, että saapuva syksy on jo nurkan takana.

Alkava elokuu oli täydellinen ajoitus jo perinteeksi muodostuneelle kesäretkelle. Tällä kertaa Loviisasta alkanut, Kymenlaaksoon suuntautunut retki oli onnistunut kokoelma kallioisia metsälenkkejä, merenrantamaisemia ja ihastuttavia uusia paikkoja niin retkeilyn kuin herkuttelunkin kannalta. Vain vaivoin parinkymmenen lämpöasteen kieppeille yltänyt ulkoilma oli omiaan koirien kanssa taitetulle retkelle.

Laumaan loppukeväästä liittynyt Sumu pääsi maistamaan reissukoiran elämää yksinoikeudella samalla, kun whippetit nauttivat pitkistä lenkeistä ja sängynlämmittäjän roolista hoitopaikassaan toisaalla. Kolmipäiväisen kesäretken kruunasivat seikkailijatoverit Riikka ja belgianpaimenkoira Furi, jotka pitivät huolen siitä, etteivät edes automatkat käyneet tylsiksi.

Strömforsin ruukkialue

Olin tänäkin vuonna kysynyt vinkkejä koiraihmisille sopivista pysähdyspaikoista Instagramissa ja saanut jälleen kourallisen loistavia ideoita, joiden puitteissa matkaa lähdettiin toteuttamaan. Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi määräytyikin juuri näiden vinkkien perusteella Strömforsin ruukkialue, jota en varmasti olisi osannut löytää ilman sopivaa vihjettä.

Viehättävän ruukkialueen tunnelmallinen puutalomiljöö ja historialliset tuotantorakennukset saivat meidät heti ensisilmäyksellä huokaisemaan ihastuksesta. Viehättävä alue suloisine käsityöläisputiikkeineen joenrantamiljöössä tuli täytenä yllätyksenä, sillä saavuimme paikalle alun perin vain syödäksemme Strömfors Bed & Bistrossa, josta olin saanut vinkin Instagramissa.

Strömfors Bed & Bistro tarjoaa ravintola- ja majoituspalveluja vuonna 1892 rakennetussa, näyttävässä ja tunnelmallisessa kartanossa. Taustalla on yrittäjäpariskunta bordercollieineen – ehkäpä tämä yhteensattuma koiraihmisten kesken saikin meidät valitsemaan paikan, joka kotisivuillaan mainostaa myös 300 metrin päässä sijaitsevaa koiraurheilukeskustaan (Strömfors Dog Sports).

Suosittelen paikkaa mieluusti: lämminhenkinen palvelu, upeat puitteet ja
maukas ruoka luovat mille tahansa kesäretkelle onnistuneet edellytykset. Asiakaskohtaisesti käsityönä valmistetun makuelämyksen kruunaa tieto siitä, että ravintola suosii lähituottajien tarjontaa ja aina ensisijaisesti luomua.

Kun olimme kiertäneet käsityöputiikit ja syöneet hyvin maittaneen lounaan tarjosimme autossa odottaneille koirille mahdollisuuden jaloitteluun. Kiersimme joen uomaa ja ihastelimme vanhoja tunnelmallisia rakennuksia.

Alueen vahvana tunnelmanluojana toimiva virtaava vesi oli Sumulle kovin jännittävä elementti. Koko kesäretki tuntuikin tarjoilevan vanhalle tarhakoiralle alusta loppuun saakka paljon uusia kokemuksia.

Langinkosken keisarillinen kalastusmaja

Reippaat 30 autolla taitettua kilometriä myöhemmin saavuimme kesäretkemme seuraavaan kohteeseen Kotkaan. Sieltä löytyi Langinkosken keisarillisen kalastusmajan ympäristö, joka tarjosi miltei satumaisen luontokokemuksen.

Paikka toimi täydellisesti. Paikalle oli helppo löytää navigaattorin avulla, parkkipaikka oli tilava ja paikan päältä löytyi parikin kahvilaa, sekä yleisövessat. Alue ja osa ulkoilureiteistä sopivat mainiosti myös liikuntaesteisille ja uskoisin, että myös lapsiperheiden on helppo viihtyä alueella.

Loppukesäisestä ajankohdasta huolimatta tai juuri siksi alueen vehreys oli jopa taianomaista. Puuston läpi siivilöityvät auringonsäteet loivat ainutkertaisen tunnelman.

Vaikka paikalla oli lisäksemme muitakin turisteja, alue oli sen verran laaja, ettei se haitannut edes koirien kanssa liikkuttaessa. Meillä oli hyvin aikaa ja tilaa ihailla alueen vehreyttä ja sitä kiertäviä vesialueita, jotka olivat selkeästi luoneet kasvustolle mitä otollisimmat kasvuolosuhteet.

Ei ihme, että palasimme takaisin Langinkoskelle vielä kesäretkemme viimeisenä päivänä. Paikallisesta kahvilasta noudetut take away kahvit maistuivat erinomaiselta paikan päällä nautittuina.

Santalahti Camping

Olimme vuokranneet pienen kahden hengen leirintämökin Santalahti Campingista, joka kotisivuillaan mainosti loivilla silokallioilla sijaitsevia lemmikkiystävällisiä majoitusratkaisujaan.

Niinpä näppärästä pikkumökistä tulikin koko kesäretken ajaksi tukikohta, johon saavuimme ja palasimme aina seikkailujen täyteisten päiviemme päätteeksi.

Ensimmäisenä iltana seikkailut jatkuivat vielä paikan päälle päästyämme, sillä aivan Camping -alueen kulmilta alkoivat merkityt luontopolut. Selkeät ja hyvin merkityt reitit, kauniit kallioiset maastot ja metsän siimeksestä löytyvä ranta ja rantakallio olivat iloinen yllätys.

Katsoimme auringonlaskua rannalla ja vielä myöhemmin rantakalliolla samaan aikaan, kun joku lähistöllä soitti huilua.

Meidän oli tarkoitus saapua kauniiden maisemien ääreen vielä seuraavana päivänä, mutta toisenlaiset seikkailut tempasivat meidät mukaamme ja niinpä tarkempi tutustuminen Santalahden luontoreitteihin sai jäädä jollekin toiselle alueelle taitetulle retkelle.

Ihastuttavan Haminan merenrantareitit

Kaikkein jännittävimpiä matkavinkkejä ovat aina ne, joita lukijat ja seuraajat haluavat lähettää yksityisesti. Ei ole ihme, että uteliaisuuteni heräsi, kun sain vinkin pienestä merenrantakylästä, jonne annoimme seikkailumme meidät johdattaa.

Löysimme vinkin perusteella Kymenlaakson rannikolta kuvankauniin kalastajakylän ja sen satumaisen metsäalueen, jonne olisin voinut jäädä asumaan. (Ovatko kaikki metsät Kymenlaaksossa satumetsiä?)

En ollut koskaan aiemmin nähnyt samanlaisia, pieniä sieviä, keltaisia kukkia, jotka huolettomasti paistattelivat puiden lomasta yltävien auringonsäteiden valossa. Ne ja mereltä kantautuva lempeä kesätuuli veivät meidät mukanaan kokonaan uuteen maailmaan.

Näkyvyys polkuja edettäessä oli hyvä, eikä paikan päällä ollut ollenkaan muita seikkailijoita. Löysimme satumetsän reunalta ihastuttavan rantapaikan, jossa Furi pääsi uimaan, mutta johon Sumu suhtautui hiukan epäluuloisesti.

Takaisin autolle kulkiessamme löysimme metsän siimeksestä suuria ja mehukkaita mustikoita. Soin ajatuksen whippetteille, jotka olisivat olleet mustikoista yhtä riemuissaan kuin emäntänsäkin – meillä on ollut aina tapana kilpailla siitä, kenen vatsaan luonnon antimet päätyvätkään, mutta Sumu ei sellaisesta piitannut.

Valkmusan kansallispuisto

Viimeisenä retkipäivänämme, viimeisenä kohteenamme toimi Valkmusan kansallispuisto. Aurinkoinen sunnuntaipäivä oli saanut kansallispuiston parkkipaikan puolilleen autoja, mutta siitäkin huolimatta saimme luonnon helmaan päästyämme taittaa matkaamme rauhassa.

Valkmusan kansallispuisto oli täydellinen päätöskohde, sillä sen karut suomaisemat toivat kaikelle aiemmin nähdylle vehreydelle sopivan kontrastin.

Saimme jopa retkikuntamme uusimman jäsenen, Sumun kiipeämään urheasti Simonsaaren näkötorniin, josta avautuvia maisemia koirakin tarkasteli laidan yli takajalkojensa varassa näkötornin laitoihin nojaten.

Toisinaan pilvinen sää uumoili sadetta, mutta kaikeksi onneksi selvisimme jopa kesäretkemme viimeisestä kohteesta kuivin jaloin, mikä ei ollut lainkaan itsestään selvää, sillä tummat pilvet olivat varjostaneet seikkailuitamme aina ajoittain alusta alkaen.

Loviisan Laivasilta

Kesäretkemme lähestyessä vääjäämättä loppuaan suuntasimme auton nokan kotimatkalla vielä kohti Loviisan Laivasiltaa, joka sekin osoittautui vertojaan vailla olevaksi kesäpaikaksi. Matkan Loviisaan kruunasi Valkmusan kansallispuistosta lähtiessä valtavan kokoinen maakotka, jonka nähtyäni olin vakuuttunut siitä, että kesäretken ajoitus oli ollut kerta kaikkiaan täydellinen.

Piipahdimme Loviisan Laivasillalla miellyttävässä ravintolassa, jonka terassilla syödessäni en voinut olla kiinnittämättä huomiota lukuisiin muihin koiranomistajiin, jotka olivat saapuneet paikalle lemmikkiensä kera. Eikä ihme, sillä Suomen kesä tarjosi jälleen parastaan.

25

Miksi aikuisen kodinvaihtajakoiran hankinta hirvitti minua?

Päädyin keväällä tilanteeseen, jossa ulkotarhassa ikänsä asunut, aikuinen kodinvaihtajakoira muutti meille sisälemmikiksi. Kirjoitin prosessista pitkin kevättä: ensin koiran ensimmäisestä koejaksoviikosta ja sitten toisesta koejaksoviikosta.

Vaikka koirien sopeutumiskyky on usein vertaansa vailla ja Sumu tottui uusiin ympyröihin ongelmitta, en voinut olla rekisteröimättä ajatuksia, joita ”vieraan ja tuntemattoman” aikuisen koiran tuominen kotiini minussa herätti. Aikuisen kodinvaihtajan hankinta alkoi hirvittää minua, eikä se äkkiä tuntunutkaan niin yksinkertaiselta vaihtoehdolta. Sumun myötä aloin tarkastelemaan vastaavia tilanteita kriittisemmin.

Alustukseksi sananen koiran ensimmäisistä elinviikoista ja niiden tärkeydestä koiran kehitykseen

Koiranpennun ensimmäisiä 3-5 elinviikkoa pidetään koiran varhaisena leimautumiskautena. Se on aikaa, jonka pienen pieni koiranpentu viettää vielä turvallisesti emonsa nisien lähettyvillä pääasiassa nukkuen ja ruokaillen. Koiranpennun leimautumisvaihe kestää tästä eteenpäin vielä jopa neljän kuukauden ikään saakka. Tätä, vain muutamien viikkojen pituista kautta, pidetään ehdottomasti tärkeimpänä vaiheena koiran kasvussa ihmisen kumppaniksi.

On osoitettu, että luovutusikää (7-8 viikkoa) edeltävät olosuhteet sekä pennun ensimmäisten elinviikkojen aikana saamat kokemukset muokkaavat koiran luonnetta jopa perimää enemmän. Siksi leimautumisvaihe on koiranpennun kriittisin kehityskausi; se muovaa koiran luonnetta peruuttamattomasti.

Koiran luonneominaisuuksista vain vilkkaus tai rauhallisuus on osoitettu vahvasti perinnölliseksi. Sen sijaan erot koirien arkuudessa ja luottavaisuudessa, vihaisuudessa ja ystävällisyydessä sekä hermostuneisuudessa ja tyyneydessä johtuvat useammin varhaisesta elinympäristöstä. Siksi ei ole lainkaan samantekevää, minkälaisista olosuhteista koira on peräisin.

Leimautumisikäinen koiranpentu tottuu helposti itselleen uusiin asioihin ja pitää niitä nopeasti normaaliin elämään kuuluvina seikkoina. Koska ihan ensimmäisellä koirallani (vuosina 2001-2009) oli vaikeuksia sopeutua tavalliseen arkeen, olen sittemmin valinnut myöhempien koirieni kasvattajat huolellisemmin. Ensimmäinen koirani ei ollut tottunut lämpimiin sisätiloihin, käsittelyyn tai hoitotoimenpiteisiin, joten valitsemalla myöhempien koirieni kasvattajat huolellisemmin, olen päässyt maistamaan huomattavasti huolettomampaa ja helpompaa elämää koirieni kanssa.

Pidän nykyisin erittäin tärkeänä kasvattajan osaamista sekä sitä, että kasvattajan kotona oleva koiramäärä mahdollistaa luontevasti myös koiranpentujen kanssa vietetyn ajan. Ensimmäinen koirani tuli yli 30 koiran kennelistä, jossa se oli varttunut viileässä kennelrakennuksessa yhdessä sisarustensa kanssa. Tavalliset arjen äänet ja kotiolot eivät olleet mahtuneet sen tärkeimpään leimautumiskauteen, eikä niistä siten tullut sille normaaleja, arkisia asioita. On oleellista huomioida, että leimautumiskautena pennut leimautuvat voimakkaasti ihmiseen, mutta vain, jos siihen on resurssien ja emän luoma mahdollisuus. Tästä syystä kotikoiraa hankkiessa esimerkiksi keittiössä tai kodinhoitohuoneessa varttuneet koiranpennut ovat lähtökohtaisesti parempi vaihtoehto, kuin erillisessä kennelrakennuksessa pihan perällä varttuneet koiranpennut.

Kun koiran hankintaa suunnitteleva ymmärtää leimautumisvaiheen merkityksen ja sen, miten pentueen isän ja emän ominaisuudet ja perinnölliset seikat voivat vaikuttaa tulevaan perheenjäseneen, voidaan ennakoida tai jopa minimoida monenlaisia ongelmia tulevaisuudessa.

Pentueen emä on koiranpennun ensimmäinen roolimalli

Pieni koiranpentu kommunikoi emänsä kanssa vuorovaikutteisesti alusta alkaen; sen ensimmäinen ja tärkein koirakohtaaminen on siis käytännössä sen oma emä. Kun pennut alkavat kuulla, alkaa niiden emokin pikkuhiljaa viestimään niiden kanssa myös ääntään käyttäen. Tarvittaessa emo ojentaa pentujaan murahtelemalla tai näyttämällä hampaitaan ja vastavuoroisesti pentu saattaa lepytellä emäänsä.

Hyväluonteinen narttu tutustuttaa pentunsa lempeästi koirien kieleen ja vaikuttaa omalla olemuksellaan myös siihen, miten pennut ympäröivään maailmaan, myös ihmisiin, suhtautuvat.

Siksi on tärkeää, että emä on tasapainoinen ja voi hyvin. Pentueen emä on koiranpentujen ensimmäinen roolimalli, ja siksi on tärkeää, ettei emo joudu toimimaan esimerkiksi vahvan stressin luomista resursseista käsin.

Se, mikä liittyy myös koiranpennun ensimmäisiin 3-5 viikkoon on varhainen sisäsiisteyskasvatus. Tällöin koiranpennuille on hyvä tarjota mahdollisuus poistua pesästä tarpeiden tekoa varten.

Olen itse päässyt aiheen tiimoilta ihastuttavan helpolla, sillä molemmat whippettini tulivat minulle luovutusikäisinä käytännössä valmiiksi sisäsiisteinä. Vaikka pienen koiranpennun rakko ei paljoa kestä, on ollut helpottavaa, että hädän yllättämä koiranpentu on kiiruhtanut tarpeilleen ulos tai vähintäänkin ulko-oven edustalla sijaitsevalle sanomalehdelle.

Tästä olen saanut kiittää koirieni kasvattajaa, joka on panostanut pentujen sisäsiisteyskasvatukseen alusta alkaen. Toki kasvatustyötä on ollut helppo jatkaa kotioloissa, kun käytössä on aina ollut oma takapiha ja koiranpennun hankinta on ajoitettu kesälle.

Vaikka jo pienelle koiranpennulle on luontevaa tehdä tarpeensa pesäalueen ulkopuolelle, yllättävän moni ns. ongelmakoiraksi mielletty lemmikki tekee tarpeensa sisälle välittämättä siitä, onko alustana matto, sohva tai sänky. Tällöin kyse voi olla puutteellisesta sisäsiisteyskasvatuksesta, stressistä tai jostain fyysisestä ongelmasta.

Tällaisia koiria nähtyäni minusta on toisinaan tuntunut siltä, että osa koirista ei edes ymmärrä eroa tarpeidentekopaikkojen välillä. Tämä on hyvä ottaa huomioon, jos suunnittelee esimerkiksi ulkokoiran (tai kulkukoiran) hankintaa sisälemmikiksi.

Koko ikänsä ulkotarhassa asuneen Sumun suhteen ottamani riski kannatti, sillä Sumulle on luontevaa tehdä tarpeensa muualle, kuin sisätiloihin.

Kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?

Sumu on ensimmäinen, aikuisena kodinvaihtajana minulle tullut koira. Kaikki muut koirani ovat tulleet minulle juuri luovutusikään varttuneina nassikoina; pentuina, joiden tärkein oppimisen ikäkausi on vielä herkullisesti käynnissä. Ne ovat tulleet kasvattajilta, joiden olen tiennyt tukevan pennun varhaista kehitystä alusta alkaen, jo ennen koiranpennun luovutusikää.

Hyvältä kasvattajalta tuleva koiranpentu on kuin puhdas paperi: täynnä lukemattomia mahdollisuuksia. Tällöin koiranpentua voi lähteä ohjaamaan ja tukemaan juuri sellaiseen suuntaan, mikä parhaiten palvelee yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Mitä ne sitten olivatkaan: ura virkakoirana, harrastuskaverina tai vaikkapa luotettavana kotikoirana.

Tilanne oli toisenlainen, kun käsiini luotettiin 6-vuotias, aikuinen narttukoira. Paperi ei ollut puhdas ja minun oli kahden viikon koejakson aikana selvitettävä, mitä paperille oli piirretty ja minkälaisia eväitä koira oli saanut oppejaan kantaakseen.

Koska arvostan kaikkein eniten vaivatonta arkea, en olisi edes harkinnut Sumun ottamista, ellen olisi ensin jutellut Sumun kasvattajan kanssa. Halusin tietää, miksi Sumu oli olemassa, minkälaisesta yhdistelmästä se oli syntynyt ja minkälaisia ominaisuuksia siihen oli pyritty rakentamaan. Halusin tietää sen kokemuksista ja siitä, miten sitä oli kohdeltu. Onnekseni Sumun kasvattajalla ja silloisella omistajalla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiini.

Näin kuvia Sumun emästä ja isästä sekä sen huolettomasta pentuiästä yhdessä pentuesisarusten kanssa. Näytti siltä, ettei koirilta puuttunut mitään. Tyytyväisen kasvattajan puheista kävi ilmi, ettei koiraa oltu koskaan laiminlyöty tai kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Koiran kokemuspohja vaikutti hyvältä, puhtaalta, vaikkei se minun näkökulmastani järin rikas ollutkaan – eikä tarvinnutkaan olla. En etsinyt valmista ja täydellistä lemmikkiä, vaan uutta ja mielenkiintoista seikkailua kohti tuntematonta määränpäätä. Sen sain, ja samalla juuri minulle täydellisen ja valmiin lemmikin.

Niin kuka sinä olitkaan?

Vaikka tenttasin, tarkkailin ja tarkastelin – valmistauduin – ensimmäinen melko hurjaltakin tuntuva tilanne uuden kodinvaihtajakoiran kanssa oli vain nurkan takana.

Sumu lähti mukaani koejaksolle sinä päivänä, kun olin nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Kun se oli uuden majapaikkansa pihalla saanut tutustua uuteen laumaansa, päästin sen sisälle taloon yhdessä muiden koirien kanssa. En voinut olla reagoimatta pistävään tarhakoiran hajuun, joten päätin pestä minulle vielä tuntemattoman koiran heti saman illan aikana.

Ensimmäiseksi ongelmaksi osoittautuivat pesutilat, jotka löytyivät kellarista jyrkkien alaspäin vievien kiviportaiden juurelta. Hämmentynyt ja epäileväinen narttu ei omaehtoisesti innostunut tutkimaan tai etenemään kylmiä ja liukkaita portaita edes herkkupalojen avustuksella. Niinpä kaappasin 21 kiloisen koiran syliini ja aloin hapuilemaan kohti portaikkoa.

Huomasin pienen kylmäävän tunteen jo siinä kohti, kun määrätietoisin elkein kumarruin tuntemattoman koiran ylle ja nappasin sen napakkaan otteeseen. Ymmärsin, että tämä tapahtui todellakin jo ennen, kuin koiralle oli annettu mitään syytä edes luottaa minuun ja aikeisiini.

Toisenlaisella taustalla tai temperamentilla vieras koira olisi tuollaisessa tilanteessa puolustautunut. Koska otteeni oli tiukka ja pakeneminen sen myötä estetty, olisi ollut hyvin todennäköistä, että koira olisi käyttänyt hampaitaan.

Ymmärsin oitis, miten ajattelematon olin ollut. Olisin voinut toiminnallani aiheuttaa helposti vahvan särön suhteeseemme, joka ei ollut vielä edes kehittynyt. Lisäksi olin yksin koiralauman keskellä, eikä kukaan olisi ollut soittamassa apua, jos tuntematon koira olisi täysin oikeutetusti purrut minua esimerkiksi kasvoihin, jotka olivat koiraa kantaessani lähimpänä sen suuta.

Tunteeni omasta tyhmyydestäni ei hellittänyt portaiden puolivälissä, kun hämärään laskeutuessamme koira meni paniikkiin ja alkoi rimpuilemaan otteestani. Olin ajanut itseni jälleen kerran vaaravyöhykkeelle: aivan kasvojeni vieressä, sylissäni tiukassa otteessa oli 21 kiloinen koira, jonka pakenemismahdollisuudet olin evännyt. Portaikko oli niin jyrkkä, etten millään voinut laskea koiraa turvallisesti alas, joten päädyin tukemaan sitä paremmin ja pitämään siitä vain tiukemmin kiinni. Lopulta me molemmat pääsisimme ehjinä kellaritasolle saakka. Koira oli rauhoittunut otteeseeni ja minusta tuntui, kuin olisimme jälleen selvinneet voittajina taas yhden välietapin.

Jo ensimmäinen ilta oli Sumulle melkoinen luonnetesti, sillä koettelemukset eivät suinkaan päättyneet siihen. Kolmas kerta toden sanoo, vai mitä?

Kylpyhuoneelle edetessämme huomasin, että Sumu suhtautui liukaspintaiseen kylpyhuoneen lattialaattaan epäilevästi. Koska se ei vaikuttanut siltä, että se vapaaehtoisesti tulisi pesulle – mutta sen haju vaikutti siltä, että pian se tarttuisi huonekaluihin ja kodintekstiileihin – päätin napata koiran hihnaan ja yksinkertaisesti vain vetää sen pesutiloihin kanssani.

Ja niin minä tein. Sumu näytti surkealta, eikä sen ilmeestä tullut yhtään ilahtuneempi, kun käynnistin suihkun. Se pyrki jälleen tilanteesta pois, mutta minä olin päättänyt pestä sen ja niinpä avustin sen reippain ottein hihnan avulla pesutilan nurkkaan.

Estin sen pakoyritykset asettumalla sen eteen rintamasuunta vahvasti koiraan päin ja huuhdoin sen turkista valtavan määrän ruskeaa, haisevaa ikimutaa. Kulmiensa alta tuijottavan koiran katsetta vältellessäni huomasin, että olin jälleen estänyt tuntemattoman koiran pakenemismahdollisuudet, ajanut sen käytännössäkin katsoen aivan nurkkaan minkä lisäksi vielä huuhdoin sitä suihkulla, mistä sillä ei ilmiselvästi ollut juurikaan kokemuksia. Olisin jälleen voinut ottaa sen hampaista mojovan iskun iholleni, mutta Sumu säästi minut siltä tälläkin kertaa, vaikka se olisi ollut jälleen siihen täysin oikeutettu. Minä toimin tyhmästi, mutta Sumun temperamentti, kokemuspohja ja luottamus ihmisiä kohtaan sallivat sen.

Ikävä kyllä sitä, miten tällainen tilanne (jossa entuudestaan vieras koira saattaa tuntea olonsa uhatuksi ja epävarmaksi, eikä pääse pakenemaan mikä on usein koiraeläimen ensisijainen ratkaisu) päättyy, ei välttämättä voi tietää, ennen kuin kokeilee.

Kun suihkuhetki oli ohi ja olimme selviytyneet kellarin raput takaisin ylös, kiitin mielessäni koiraa ja sen kasvattajaa. Tiedostin oman, hurjapäisen toimintani, jonka ansiosta olisin voinut päätyä purruksi ilman, että koiraa edes voisi syyttää heikkopäiseksi.

Samaan aikaan pohdin, miten kellään koskaan on pokkaa pestä tai työskennellä tuntemattomista oloista tuodun koiran kanssa. Sellaisen, jonka historiasta ei ole tietoa tai joka on varta vasten pelastettu kurjista oloista. Koiran, jolla voi olla taustallaan hurjia kokemuksia siitä, että hampaiden käyttö on oivallinen tapa selvitä kiperistä tilanteista.

Koiranlukutaidon merkitys tietysti korostuu epävarmojen tai huonoja kokemuksia omaavien koirien kanssa. Se ei silti poista sitä, että joskus on hoitotoimenpiteitä (mahdollinen pesu, eläinlääkärikäynnit, jne) jotka on vain pakko saada suoritetuksi.

Minulla kävi tuuri. Ymmärsin jo ensimmäisenä iltana, että käsissäni taitaa olla melkoinen kultakimpale. Samaan aikaan painuin syviin aatoksiin pohtien kymmeniä, satoja, ellei jopa tuhansia muita kodinvaihtajakoiria. Niitä, jotka tulevat epämääräisistä olosuhteista. Koiria, joiden varhaisesta pentuvaiheesta ei tiedetä mitään, koiria, joiden vanhempia ei tunneta.

Ymmärtävätköhän tällaisia koiria ottavat ihmiset ihan todella, minkälaista arpapeliä etenkin ensimmäiset elinviikot ventovieraan eläimen kanssa voivat olla? Omien kokemuksieni mukaan siihen tuntui liittyvän hurjiltakin tuntuvia riskejä.

Suurennuslasin alla

Ensimmäinen koirani ei ollut luotettava. Se jakeli hampaiden iskuja milloin missäkin tilanteessa. Toisinaan se ei sietänyt lainkaan, että joku pyrki sen kanssa samalle sohvalle. Toisinaan se kiipesi itse syliin. Ja toisinaan kun sitä silitti, se sai äkkiarvaamattoman ja raivokkaan kohtauksen, mikä ei säästänyt ketään veren vuodatukselta. Milloin se hyökkäsi pahaa-aavistamattoman ihmisen kimppuun pöydän alta, milloin keskeltä lattiaa. Toisinaan elettiin viikkoja tai jopa kuukausia ihan tavallisen, kiltin koiran kanssa, kunnes puremahaavoja ei taas yllättäen säästeltykään. Elämä arvaamattoman koiran kanssa ei ollut helppoa ja huoletonta, vaan piinallista ja jatkuvia erityisjärjestelyitä vaativaa.

Ehkäpä juuri näiden kokemusten vuoksi olin harvinaisen tietoinen kaikista niistä tilaisuuksista, joissa Sumukin olisi voinut purra. Vaikka Sumu oli ylipäätään äärettömän hyvän tuulinen koira, eikä se antanut minkäänlaisia viitteitä aggressiosta, pidin sitä koko ajan tietyiltä osin suurennuslasin alla ja pyrin lukemaan sen ilmeistä ja eleistä pienimmätkin vivahteet.

Ensimmäisten viikkojen aikana Sumu ei ollut lainkaan suostuvainen vapaaehtoiseen automatkustamiseen ja sitä suuremmalla syyllä opetin sitä sille. Milloin istuin vain pihassa avonaisessa auton takakontissa lounastaen, tarjoten koiralle herkkupaloja, milloin meidän oli vain mentävä niin, että taas minä kumarruin koiran ylle ja nostin sen konttiin reipasotteisena, kyselemättä, mutta samalla hyvinkin tietoisena siitä, että kasvoni olivat jälleen tulilinjalla.

Viikkojen kuluessa jäykästä ja pelokkaasta automatkustajasta kehittyi luonteva matkaseuralainen, joka hyppäsi takakonttiin lopulta itse häntäänsä heilutellen.

”Onko se kiltti?”

Havahduin uuteen, kimurantilta tuntuvaan tilanteeseen kun Sumun paikalla ollessa kuvioihin astui ensimmäinen, pitkä ja harteikas tummiin pukeutunut miesvieras. Sumu ilmoitti tulijasta vakuuttavalla ja uhmakkaalla haukulla ja koiran ensimmäistä kertaa tapaava vieras huudahti; ”onko se kiltti?”

Mitä minä olisin voinut vastata? En todellakaan tiennyt, onko se kiltti tilanteessa, jossa ehkä uhkaavalta vaikuttava vieras tunkeutuu sen omaksi pitämälle reviirille. Oletin tietysti, että on, mutta luulo ei ole ennenkään ollut tiedon väärti. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, minkälaisia kokemuksia koiralla oli pitkistä, tummiin pukeutuneista hahmoista.

”En tiedä, katsotaan!” vastasin luottaen siihen, miten tähän saakka olin arvioinut paitsi Sumua, myös nähnyt saman vieraan toimivan ylipäätään koirien kanssa: provosoimatta, mutta rohkeasti tilannetta tunnustellen.

Onneksi kaikki meni hyvin. Kaikki, mitä olin Sumusta etukäteen kuullut piti paikkansa ja kaikki signaalit, joita olin sen kasvoilta ja kehosta lukenut, oli tulkittu oikein.

Aina tilanteet eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita, sillä on olemassa valtava määrä koiria, jotka yksinkertaisesti eivät puhu. Tällaisten koirien lukeminen ja ennakointi voi tuntua sulalta mahdottomuudelta.

Koiran koira ja kaikki muut vaihtoehdot

Ongelmakoirien kanssa työskennellessäni tapasin usein koiria, jotka eivät enää viestineet ihmisten kanssa. En tiedä, johtuiko se siitä, että ne olivat aina eläneet omassa kuplassaan ja pitäneet ihmisiä täysin merkityksettöminä. Voi olla, tai sitten ne olivat sitä ennen peräti vuosia yrittäneet keskustella sellaisten ihmisten kanssa, joihin ne eivät yksinkertaisesti saaneet minkäänlaista yhteyttä. Lopulta ne ehkä olivat vain luovuttaneet.

Olen myös kuullut koirista, jotka on hankittu pentuina vanhemman koiran kaveriksi hieman kiireiseen tai muuten kaoottiseen elämäntilanteeseen. Koirat ovat muodostaneet keskenään vahvan siteen, mutta uuden koiranpennun ja ihmisen välille ei ole koskaan muodostunut mitään ja niin koiranpennusta on varttunut koiran koira. Erityisen suuri todennäköisyys tällaiselle on, kun samasta pentueesta tai muuten hyvin aikajanallisesti lähekkäin päädytään hankkimaan kaksi (tai useampi) koiraa, joille ei ehditä tai ymmärretä antaa ihmisen kanssa kahdenkeskeistä aikaa yksilöllisesti.

Sumulla oli periaatteessa kaikki mahdollisuudet kehittyä suuressa koiralaumassa ulkotarhassa koiraksi, jolle ihmisen toimet ovat samantekeviä. Uskon kuitenkin, että sen luonneominaisuudet, kasvattajan vahva ammattitaito ja työ valjakon johtajana saivat sen kuitenkin arvoittamaan ihmisen siten, että se oli avoin yhteydelle, jonka halusin sen kanssa luoda. Onnekseni näin.

Olen kuitenkin miettinyt paljon kodinvaihtajia, jotka tulevat esimerkiksi kaduilta, joilla ne ovat tottuneet vuosien ajan työskentelemään itsenäisesti ja yksinkertaisesti vain pärjäämään. Kuinka helppoa tuollaista kuplaa on lähteä puhkomaan? Voiko vuosia kaduilla pärjänneelle koiralle kertoa, että jos toimit nyt kanssani yhteisymmärryksessä, me molemmat voimme hyötyä siitä? Minkälaisessa ajassa tällaiseen koiraan syntyy luottamus, joka mahdollistaa esimerkiksi vapaana ulkoilun – vai voiko sitä odottaa milloinkaan? Miltä elämä ilman luottamusta koiraan tuntuisi?

Ensimmäinen vuosi tunnustellen

Vaikka alun perin ajattelin, että aikuisen kodinvaihtajan hankkiminen olisi koiranpennun hankintaan verraten vähemmän työläs ratkaisu, asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen.

Se, että minulla on käsissäni koira, joka ei ole kuin tyhjä taulu vaan jolla on taustallaan elettyä elämää, paperissaan kenties kuvia joita minä en osaa (vielä) tulkita – ei tunnu ollenkaan vaivattomammalta: päin vastoin.

En voi pitää Sumua irti metsässä luottaen siihen, että se ei suhtaudu yhteenkään vastaantulevaan lenkkeilijään, lapseen, koirakkoon tai ratsukkoon vihamielisesti. Voin kyllä olettaa, että se on kaikin puolin kiltti koira, mutta en tiedä varmaksi.

En missään nimessä halua olla se ”hups, ei se kyllä ennen” -tyyppinen koiranomistaja, joka ei kanna vastuutaan ja ymmärrä velvollisuuksiaan tilanteessa kuin tilanteessa.

En osaa sanoa miten Sumu toimii yllättävissä tilanteissa. Olen pyrkinyt tarjoamaan sellaisia hieman suunnitellusti, mutta jos joku luonani vieraileva tuttava tai tuttavan lapsi saa joskus älyttömän aivopierun, en voi mennä vakuuseen siitä, mistä kokemuspohjasta käsin Sumu toimii.

Onnekseni Sumun menneisyys tarhakoirana on myös ikään kuin suojellut sitä pahimmalta: treeni- ja kisamatkoista mitään tietämättä ja kantaa ottamatta uskon, että lajiharrastamisen puolesta arvokasta koiraa on kohdeltu vain asianmukaisesti, eikä se ole tarhassa, treeneissä tai kisoissa ollessaan ehtinyt saamaan hämmentäviä, jopa pelottavalta tuntuvia kokemuksia.

Sumu on koira, joka nukahdettuaan sänkyyni tyynylleni saa minut mietteliääksi. Voinko vain kellahtaa sen viereen vai onko odotettavissa mahdollista resurssiaggressiota, jonka kannalta parempi vaihtoehto on vain kutsua koira pois konfliktien välttämiseksi.

Whippettien kanssa ei tulisi kysymykseenkään miettiä sellaista, sillä pystyn luottamaan niihin ja ne ovat tottuneet jakamaan kaiken muiden koirien ja minun kanssani – toisin kuin se ensimmäinen koirani, joka olisi varmaankin ollut valmis tappamaan pitääkseen tyynypaikan itsellään. Itkin pikkutyttönä monia öitä, kun oma koirani ei suostunut päästämään minua sänkyyni nukkumaan.

Olmiin ja Alpiin minä luotan. Pystyn ennakoimaan niiden toimet aina, kun olen paikalla. Ne ovat olleet minulla koko ikänsä ja tunnen niiden sielusta jokaisen sopukan, samoin ne minun. Olen ihmistyyppi, joka tutkii ja tutustuu niin kauan, että voi mennä täyteen vakuuteen.

En kuulu siihen ihmisryhmään, joka alleviivaa netin keskustelupalstoilla, että ”eläimeen ei voi koskaan luottaa, sillä se toimii vaistonsa varassa” sillä mielestäni tasapainoiseen ja loogisesti toimivaan eläimeen voi luottaa lähtökohtaisesti aina, toisin kuin erikoisista tarkoitusperistä toimiviin ihmisiin. Siis luottaa aina, kun vaan ensiksi ymmärtää minkälaisesta kokemuspohjasta käsin eläin toimii.

Koiran leimautumiskauteen viittaavissa kappaleissa lähdeteoksena on käytetty Tuire Kaimion teosta Pennun kasvatus. Mikäli olet kiinnostunut koiran kehityksestä, erilaisista ikäkausista ja/tai siitä, miten koiran kasvua voi tukea toivottuun suuntaan, suosittelen teoksen lukemista mahdollisesti jo ennen oman koiran hankintaa.

32