Ja niin minä lahjoitin pokaalit ja ruusukkeet

Kesäisen muuttomme myötä käynnissä on ollut jo pitkään miltei loputtomalta tuntunut tavaroiden läpikäynti. Uusi kotimme on kahdelle ihmiselle ja neljälle koiralle kompaktin kokoinen 67 m2, mikä voi äkkiseltään kuulostaa jopa tympeän ahtaalta porukan koon huomioon ottaen.

Voin paljastaa, ettei se ole: kun tavaran määrä suhteutetaan neliöihin ja saamme onnekkaasti nauttia lisää tilan tuntua tuovasta, poikkeuksellisen korkeasta kattokorkeudesta, kotimme on täydellinen tukikohta kaikkien seikkailujemme välille. Se, mitä pohjapinta-ala ei paljasta on, että kaksi työpistettä nielevä työtilamme, samalla tavalla, kun tuleva joogastudionikin, sijaitsee parvella, joka on rakennettu näppärästi olohuoneen yläpuolelle ilman, että se lasketaan mukaan varsinaisiin asuinneliöihin.

Näihin kompakteihin, hyvin suunniteltuihin käytössämme oleviin asuinneliöihin kuuluu jopa sauna, joten en koe, että jäisimme mistään paitsi. Sen sijaan nautin siitä, että siivoamiseen, kunnossapitotöihin tai muihin omistusasunnon vaatimiin toimenpiteisiin ei juurikaan täydy käyttää kallisarvoista aikaa. Asuntomme saa totta totisesti nyt ja tulevaisuudessa pysyä viihtyisänä paikkana, joka ei huuda tekemättömien kotitöiden perään. Siitä pitää huolen myös viime vuonna hankittu robotti-imuri.

Toivon, että tulevaisuudessa maailmantilanne on sellainen, että me voimme yhdessä koirien kanssa matkustaa, reissata ja seikkailla: elää tätä elämää tasapuolisesti myös asuinneliöidemme ulkopuolella. Toki mainiot ulkoilumaastot ovat jo tällaisena aikana tarjonneet meille parastaan: loputtomia metsäpolkuja kesäisin, sänkipeltoja syksyisin. Järven jääreittejä talvisin ja pururataan tutustumista jälleen keväällä, kun hiihtoladut sieltä ovat sulaneet. Meillä on siitä mainio kotipaikka, että pääsemme tästä helposti monipuolisiin maastoihin, nuotio- ja kotapaikoille, ihmisten ilmoille ohitustilanteisiin ja syviin metsämaastoihin kauaksi kaikesta hälinästä. Olen vieläkin onnellinen siitä, minkälainen tuuri asuntomarkkinoilla kävi.

Jostakin vanhasta pitää luopua, jotta uusi ja omanlainen hyvä voi tulla tilalle

Kun toukokuussa 2020 suunnitelmat juuri tähän kohteeseen muuttamisesta alkoivat konkretisoitumaan, aloin toden teolla katsomaan ympärilleni keräämiäni tavaramassoja. Olen antiikkikauppias-pariskunnan tytär ja koen samanlaista intohimoa erikoisiin, kauniisiin ja puhutteleviin esineisiin, kuin vanhempani, jotka vielä antiikkikauppiasuransa jälkeenkin ovat innostuneet keräämään toinen toistaan erikoisempia ja puhuttelevampia esineitä ja huonekaluja: sellaisia, joilla on arvo. Tavaran arvo voi liikkua rahassa, mutta myös sen herättämässä tunteessa.

Tunnistan itsessäni saman taipumuksen kerätä ympärilleni viehättäviä esineitä ja huonekaluja, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan sitä. En halua enää ympäröidä itseäni kauniilla tavaroilla, vaan haluan täyttää sieluni kauniilla kokemuksilla. Haluan nähdä, kokea ja rikastuttaa elämääni kotini ulkopuolella niin, ettei kotini tehtäväksi jää tarjota juurikaan aistiärsykkeitä: riittää, että minä voin yöpyä kodissani turvassa ja antaa ajatuksieni liikkua.

Näiden havaintojen myötä ensimmäisiä toimenpiteitä oli vinttikoirista eroon hankkiutuminen. Kevään jälkeen kesällä lahjoitin pois hirvittävän määrän ”kaikkea, mitä voin vielä joskus tarvita” kuten tekstiilejä, jotka eivät koskaan päätyneet käyttöön. Sisustustyynyjä, jotka olivat kauniita, mutta eivät istuneet sisustukseen. Puulaatikoita, jotka voisivat kätkeä sisäänsä mitä tahansa – mutta joille ei ollut paikkaa. Lippiksiä, joita en koskaan valinnut, tumppuja, jotka hiihtohansikkaat päihittivät, säärystimiä, mattoja, kasseja, askartelusaksia, kasvoilleni sopimattomia aurinkolaseja sekä huiveja, jotka saivat kasvoni näyttämään värittömiltä.

Tavaraa lähti jätesäkeittäin ja kaikelle löytyi tyytyväinen vastaanottaja. Sisäisesti käymäni muutosprosessi on vielä paljon suurempi, kuin mitä kotinurkistamme tai jätesäkkien määrästä voi koskaan päätellä. Toivon, että suhteeni tavaroihin ja kuluttamiseen muuttui prosessin myötä: on vain harvoja asioita, joita ruuan lisäksi tarvitsen. Yhä harvempia ovat ne, joiden ostaminen uutena on perusteltua.

Muistot sydämessäni

Elnan ja Inton menetykset ovat kuuluneet elämäni suurimpiin kriiseihin. Erilaisia kriisejä on mahdotonta laittaa järjestykseen, mutta ne asuvat samassa arkistokaapissa elämän jatkuvuutta järisyttäneiden kokemusten kanssa. Samassa arkistokaapissa yhdessä ihmisystävien ja sukulaisten kuolemien kanssa. Ehkä joku voi tästä pahoittaa mielensä, mutta ne, ketkä ymmärtävät, ettei maailmassa ole ainutlaatuisempaa sidettä, kun sielun puolikkaana toimivaan ja miltei ajatuksia lukevaan koiraan, eivät kyseenalaista summausta.

Elna lopetettiin kesällä 2018, Into tammikuussa 2019. Elettiin maaliskuuta 2021, kun pystyin viimein lahjoittamaan pois Inton autossa-odottelu-fleecen, molempien koirien sadetakit, jotka pelastivat lukuisia kiireisiä aamuja, sekä muita tarvikkeita, jotka kuuluivat rakkaan kaksikkoni elämään. Arkipannat ja hihnat vielä jäivät, yhdet molemmilta.

Inton, Elnan ja näitä edeltäneiden cockerspanielipoikien ruusukkeita ja pokaaleja löytyi tavaramääriä läpikäydessäni kokonainen pahvilaatikollinen. Suurin osa niistä on muistoja nuoruudestani, jolloin kesäviikonloput kuluivat suruitta match show -tapahtumissa yhdessä esiintymistä rakastavan cockerspanielini Rompun tai persoonallisen ulkonäön omaavan Elnan kanssa. Ne olivat huolettomia viikonloppuja täynnä aurinkoa, kavereita ja tuttuja, huoletonta tunnelmaa ja kinkkujuustosämpylöitä.

Samasta pahvilaatikosta paljastui myös Alpin saavuttamia tunnustuksia, joista olen ylpeä, mutta joilla ei ole arjessani minkäänlaista arvoa. Olen muutenkin vähän huono näyttelykoiraihminen, sillä en osaa suhtautua ulkopuolisen ihmisen arvioon koirasta, joka minulle on se kaikkein tärkein. Ymmärrän kyllä näyttelyiden perusperiaatteen ja tarpeellisuuden, mutta vaikka kuinka yritän, en ole juuri koskaan saanut itseäni kannustettua tähän ulkomuotomaailmaan.

Vaikka ruusukkeisiin ja pokaaleihin kietoutuu valtavasti muistoja, en ole halukas säilyttämään näitä muistoesineitä esillä kotonani. Siihen liittyy pokaalien ja ruusukkeiden ulkonäkö, lukumäärä ja se karu fakta, kuinka paljon ne keräävät pölyä – ja kuinka ne minun tapauksessani sulautuisivat vaan ajatukseni sekoittavaan muistojen ja tavaran hälyyn, jota en enää halua vaalia kodissani oikein missään muodossa. Sen sijaan olen valmis antautumaan sille ajatukselle, että kun kesällä ostan huoltoasemalta kinkkujuustosämpylän, voin nurmikolle istuessani sulkea hetkeksi silmäni ja kuulla ajatuksissani sen kehien reunalta tutun hälyn. Voin unelmissani silittää cockerspanielini kiiltävää, silkkistä turkkia vielä kerran tai hivellä paimenkoirani kinuskin värisiä yksityiskohtia. Näissä tapauksissa muistot löytyvät aivan muualta, kuin pölyn kerrostamista pysteistä tai kopertuneista ruusukkeista; makumaailmoista, kesäpäivistä, ohikulkevista cockerspanieleista ja valokuvista, sekä kirjoittamistani blogiartikkeleista.

”Joensuu 1996”

Yhden pystin minä säästin. Se on pieni ja kolhuinen, kiiltonsa aikaa sitten menettänyt pokaali. Oikeastaan se oli nuhjuinen jo, kun sain sen. Pystin reunassa olevassa laatassa lukee ”Joensuu 1996” mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen paikan tai ajan kanssa, kun minä vastaanotin palkinnon.

Vuosi oli todellisuudessa 2002 ja olin 12-vuotiaana tehnyt vauhdikkaan nollaradan agilitykentällä ensimmäisen koirani, Nikin kanssa. Niki oli koira, josta kaikki aikoinaan alkoi ja jonka kanssa moneen koiramaailman kokemukseen liittyi pienen tytön into ja uteliaisuus. Kaikki, mitä yhdessä kohtasimme, oli uutta. Myös se vanha ja nuhjuinen pokaali, jonka joku palkinnoistaan eroon hankkiutunut koiraharrastaja oli seuralle lahjoittanut.

Entä, minne minä lahjoitin laatikollisen pokaaleja ja ruusukkeita? Sille samalle koirakerholle; sinne, mistä matkani koiraurheilun parissa alkoi miltei 20 vuotta sitten.

20

Oppia ikä kaikki

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Rahabalanssi

En olisi uskonut sanovani tätä — etenkään vielä nyt — mutta uupumuksen läpikäynti on ollut yksi opettavaisimmista ajanjaksoista elämässäni.

En väitä, että tilanne olisi ohi, tai välttämättä pitkälle tulevaisuuteen stabiili.

Siitä kai kaikessa onkin kyse: oppia tasapainoilemaan elämän aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

Päivä, joka saapuikin

Pohjan mustuudessa ajattelin, ettei tätä päivää koskaan tulisi. Pinnan alle ei näkynyt valoa, syvyyksissä oli pelkkä pimeys. Kokemus ravisteli koko perusolemusta.

Rantaan uituani (vaikka en edes tiennyt, että myös pienen pienet jalkojen liikkeet vievät pintaa kohti) huomasin, että vaikka minä yhä hytisin veden hyytävästä kylmyydestä, ylläni paistoi aurinko – ja minulle oli kaikesta huolimatta (tai juuri siksi) pehmeä lämmin huopa, johon pystyin kääriytymään. Keräämään voimia.

Suuri osa uupumuksen mukanaan tuomista fyysisistä oireista katosi päivien vaihtuessa viikkoihin. Omalla painollaan, pikkuhiljaa. Huomaamatta.

Se taisi olla joulu-tammikuun tietämillä, kun kehoni viimeksi puutui tai henkeäni olisi ahdistanut niin paljon, että kehoni kävisi elämän ja kuoleman taistelua kysymättä tajunnaltani, täytyykö meidän.

Ajatukseni saattaa kuitenkin edelleen takellella, sanatkin hukkuvat, enkä enää läheskään aina osaa kirjoittaa oikein. Korvissa saakka hakkaava sydämen syke on vielä silloin tällöin riesanani. Saatan herätä siihen jopa keskellä yötä.

Se kertoo, että olen ylittänyt rajani tai asettanut itseni tilanteeseen, jossa minun on hankala olla. Sanotaan, että kaikki hienot asiat tapahtuvat oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta silti suosikkilainaukseni on Svend Brinkmannin näppäimistöltä:

”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole mitään rajoja sille, miten perusteellisesti voit palaa loppuun.”

Mitä sitten

Kun tekevä ja aikaansaava ihminen istutetaan sairaslomalle ajanjaksossa, jossa toisten ihmisten näkeminen tai esimerkiksi elokuvissa käynti ei ole suotavaa, vaihtoehtoja ei juurikaan jää.

En muista sairaslomastani paljoakaan – en tiedä, miten kulutin päiväni. En seikkaillut ympäri Suomea, vaan oleskelin luonnon rauhassa tai kotona. Silitin lakanoita ja pyyhkeitä, järjestelin kaappeja. Siivosimme ulkovaraston ja lopulta koko kodin niin, että nykyisin tiedän, missä jokainen tavara sijaitsee – ja minne jokainen tavara kuuluu (lukuun ottamatta sitä parempaa otsalamppua, joka on edelleen hukassa).

Ne tavarat, jotka eivät löytäneet paikkaansa tai käyttötarkoitustaan juuri tästä elämästä, lahjoitettiin eteenpäin. Näihin tavaroihin lukeutuu myös koirien ylimääräiset varusteet, pokaalit ja ruusukkeet — palaan tähän vielä myöhemmin.

Asioiden järjestäminen kotona – ja turhien asioiden hävittäminen – on ollut uskomattoman puhdistava prosessi. Sitä mukaan kun olen jäsennellyt kotini ja kaappieni sisältöä, myös ajatukseni ovat jäsentyneet. Hitaasti, vähitellen.

Nykyisin vaalin elämässäni tilaa, jossa kotiin ei pääse syntymään kaameaa sekasotkua. Se, että tavaraa on vähemmän ja kaikelle on paikkansa, tuntuu antavan kaipaamaani tilaa myös ajatukselle.

Eteenpäin

Vaikka asioiden järjestely saattaa kuulostaa tekemiseen koukussa olevan ihmisen sijaistoiminnolta, sille uhrattu ajatus ja tekemisen tempo paljastavat, että kyse oli enemmänkin terapiatyöstä. Tarpeellisesta sellaisesta.

Luin tusinan vanhoja, sittemmin paperinkeräykseen päätyneitä kirjeitä ja selasin läpi itse koostettuja puhelinluetteloita, joissa oli lapsuudenystävieni kotipuhelinnumeroita.

Kävin kaikenlaista roskaa läpi välillä nauraen, välillä itkien. Vuosiin on mahtunut hirvittävän paljon. Myös sellaista, joka vaan on jäänyt roikkumaan ja olemaan jollain tasolla läsnä, ja josta on ollut vaikea irrottaa. Mutta kun työn tekee ennen kaikkea itsensä kanssa, se vie eteenpäin.

Hallitsemattomat sotkut

Kun tavarat ja sen myötä ajatukset olivat löytäneet paikkansa, aloin näkemään ympärilläni myös muita hallitsemattomia sotkuja. Päätin, että en enää halua elää yhdessä hallitsemattomien sotkujen kanssa. Epämääräinen komero vanhoine kirjeineen, papereineen ja tavaroineen on konkreettinen ja fyysinen esimerkki hallitsemattomasta sotkusta, mutta tietynlainen elämäntyyli ruokkii hallitsemattomien sotkujen syntymistä muuallekin, kuin vain asuinneliöihin.

Ne voivat löytyä ruokalautaseltamme, tai kuten minun tapauksessani: pinoista avaamattomia laskuja, talouteen liittyvistä epävarmuuden tunteista ja joka kertaisesta kauhusta avata puhelimen verkkopankkisovellus.

En yritä kertoa, että sairaslomani aikana minusta olisi kuoriutunut kontrollifriikki. Päinvastoin uteliaisuuteni heräsi ja minussa nousi halu oppia ymmärtämään minua, valintojani ja valintojeni seurauksia. Aloitin vuodenvaihteen tietämillä rahaterapeutiksi tituleeratun talousvalmentaja Jenna Mattilan valmennuksen ja se on ollut elämäni tärkein matka kohti taloudellista tasapainoa.

Tasapainoon -verkkovalmennus

Ennen valmennukseen ryhtymistä en ollut koskaan ajatellut, minkälaisia vaikutuksia lähtökohdillamme, kokemuksillamme ja persoonallamme on omiin, henkilökohtaisiin taloudenhallintakykyihimme. Kaimani Jenna onkin tehnyt verkkokurssillaan hyvää ja perinpohjaista työtä, sillä valmennus ei perustu pelkkiin lukuihin, vaan oman itsemme ymmärtämiseen ja vasta sitten konkreettiseen muutosprosessiin. Kenties hankalaltakin tuntuvat luvut ja budjetointi tulevat kurssimateriaaleissa vasta myöhemmin – minun onnekseni valmiiksi tehdyin ja suunnitelluin, helppokäyttöisin excel -tiedostojen siivittämänä.

Kuukausituloni on aiemmin koostunut markkinoinnin ja viestinnän tehtävistä ansaitulla 3 200 euron bruttopalkasta sekä epäsäännöllisistä sivutyön tuloista. Se kuulostaa äkkiseltään kivalta, mutta huonot autovalinnat ja tapaturma-alttiit koirat ovat pitäneet huolen siitä, ettei säästöjä ole päässyt syntymään. Perisyntini ei koskaan ole olleet take away -kahvit tai lähikaupan tulppaanikimput, vaan keittiön nurkkatasolle kasaantuva avaamattomien laskujen pino, joka kasvaa äkkiä paitsi korkoa, rokottaa tilin saldoa myös muistutusmaksuineen.

Rahabalanssi -yritystään luotsaavan Jenna Mattilan Tasapainoon -verkkovalmennus ei ole laihdutuskuuriin verrattavissa oleva pikadieetti tai kuiva rutistus kohti toivottoman epätodellisia rikkauksia, vaan pohjamutia möyhivä asennemuutokseen pyrkivä valmennus, joka tarjoaa ytimeen porautuvaa, inhimillistä pureskeltavaa. Juuri niistä aivan tavallisista lähtökohdista, ilman häpeilyä tai syyllistämistä. Uskon, että en ole todellakaan ainoa aikuinen, joka opettelee taloudenhallintaa vasta kypsemmällä iällä.

Siksi se, miten matalan kynnyksen valmennuksesta on kyse, tuntuukin tärkeältä. Valmennukseen ei kuulu monimutkaisia, mahtipontisia tai uuvuttavia säästö- ja sijoitussuunnitelmia, vaan konkreettisia työkaluja rahankäyttöön liittyvien ajatusten ja jopa syvempiin tunteisiin liittyvien toimintamallien ymmärtämistä, havainnointia ja uudelleen ohjelmointia. Se on yllättänyt minut täysin: en koskaan ajatellut, kuinka käsi kädessä kokemukset, tunteet ja raha liikkuvatkaan.

Kaiken kaikkiaan valmennuksen lähestymiskulma on lempeä. Miten voisitkaan osata taloudenhallintaa, jos et ole koskaan opetellut? Inhimillisesti rakennetut teoriaosuudet eivät syyllistä tai surkuttele, vaan tarjoavat ajattelut aihetta mielenkiintoa herätellen.

Vakavarainen koiranomistaja

Työskenneltyäni kaimani kanssa valmennuksen ajan intensiivisesti, huomasin, että vaikka meillä on hyvin erilaista osaamista, meillä on silti myös hyvin paljon yhteistä. Yhteisistä ongelmanratkaisuhetkistämme lähtikin ajatus myös yhteisestä kehitysprojektista. Sen seurauksena lanseerasimme työkirjan koirien kulujen hahmottamiseen, listaamiseen ja ennakointiin. Jennan erinomaisten excel -taitojen seurauksena tulokseksi saatiin fiksu ja laadukas dokumentti, joka tekee jopa hätkähdyttäviä summauksia talouden suunnasta.

Jos satut kuulumaan siihen ihmisryhmään (johon minäkin pitkään kuuluin) jonka mielestä termi ”vakavarainen koiranomistaja” kuuluu samaan joukkoon kuin yksisarviset, pääsiäispupu ja joulupukki – tämä työkirja on sinua varten.

Vakavarainen koiranomistaja -työkirja nimittäin mahdollistaa kulurakenteiden hahmottamisen ja seurannan, sekä tulevien kustannusten ennakoinnin. Se auttaa sinua konkreettisten kuukausisäästösuunnitelmien avulla varautumaan tuleviin luustokuvauksiin, kisalisenssimaksuihin sekä muihin odotettavissa oleviin menoeriin.

Kyseessä on ainutlaatuisella tavalla toteutetut, älykkäät taulukot, jotka tekevät laskutoimitukset ja säästösuunnitelmat syöttämiesi lukemien perusteella puolestasi. Kokonaisuudessa yhdistyy ajatukseni perinteisimmistä koiramaailman kustannuksista (terveystarkastukset ja kisalisenssit mainittu!) sekä Jenna Mattilan ainutlaatuinen ammattitaito.

Viikonlopun erikoistarjous (13.3.-14.3.2021)

Kannustan sinua tälle matkalle kanssani. Jos minä pystyn kesyttämään nurkissa väijyneen talousmörön, myös sinä pystyt siihen. Talousmörön voi valjastaa hyötykäyttöön, jolloin se tarjoaa merkityksellisen elämän kokemuksen juuri siten, kun sinä henkilökohtaisesti merkityksellisen elämän koet. Kisamatkoineen, näyttelyreissuineen ja valintoineen ja vaihtoehtoineen sen väliltä ja ulkopuolelta.

Tämän viikonlopun ajan saat Tasapainoon -verkkovalmennuksen yhdessä Vakavarainen koiranomistaja -työkirjan kanssa yhteishintaan 49,90 euroa käyttämällä koodia PURPAR. Klikkaamalla tästä (linkki toimii parhaiten muulla kuin mobiililla) pääset tutustumaan tarjoukseen omalla sivullaan. Kyseessä on kombo, joka parhaimmassa tapauksessa muuttaa koko loppuelämäsi.

Uskon, että taloudenhallinnassa on kyse siitä samasta, kuin elämässä ylipäätään. Oppia tasapainoilemaan aallokoissa, hidastamaan ennen reunaa ja samalla, kun kyky ymmärtää ja ennakoida kasvaa: opetella elämään hetkessä. Nauttimaan elämästä.

LINKKI: Tasapainoon -verkkovalmennus & Vakavarainen koiranomistaja -työkirja

10

Kommunikoinnista, koiraongelmista ja ongelmakoirista

”En ole koskaan ymmärtänyt suomalaisessa koirakulttuurissa juuri nyt valloillaan olevaa loputonta nakkimentaliteettia, jossa koiran kanssa kommunikoidaan ainoastaan herkkujen välityksellä. Edes kouluttajien omat koirat eivät toimi ja kiihdyksissä olevat nakinsyöjät aiheuttavat jatkuvia ongelmia ilman, että kukaan ymmärtää miksi. Hännän asento, korvan päät – mikään ei merkitse, sillä kommunikoinnin kulmakivinä on pari tärkeää nakkia, joiden ajoitus on kaikki kaikessa. Se saa minut surulliseksi: koira ei ole niin yksinkertainen eläin. ⠀
Vielä vähemmän ymmärrän koiraan kajoamista väkivallan keinoin. Näin tänään videoita, joita en voinut katsoa loppuun — mutta jotka eivät tulleet minulle yllätyksenä. Kun taito loppuu, väkivalta alkaa. Niin on ollut aina, mutta ei tarvitse olla sivistyneessä tulevaisuuden koirakulttuurissa. ⠀

Kahden ääripään välissä on maailma, jota ohjaa tervehenkinen kommunikointi ja kaksisuuntainen vuorovaikutus, tasapaino, molemminpuolinen syvä luottamus ja hyvä mielentila. Hyväksyntä. Ymmärrys. Kunnioitus. Kyky nähdä, kuulla ja kommunikoida. Kivijalka, jolle koko harrastuksen, elämäntavan tai yhdessä jaetun arjen soisi perustuvan.”

Väkivalta ei ole harrastus

Keskellä kauneinta kevättalvea kirjoitin siitä, mitä en ymmärrä – ja mitä ymmärrän vielä vähemmän. Kannanottoni jälkeen olen käynyt useita hyviä keskusteluja, joissa olen kirkastanut näkökulmaani. Haluan valaista kannanottoani vielä merkkirajoituksitta, sillä osa koirieni hyvinvoinnista huolissaan olleista ihmisistä luki rivien välistä jotain sellaista, mitä siellä ei ollut.

Haluan ensimmäiseksi korostaa, että en hyväksy väkivaltaa: se on mielestäni kaikissa tapauksissa tuomittavaa ja kaikissa tapauksissa väärin.

Olen ylipäätään huolissani ihmisten itsesäätelytaidoista ja niihin liittyvistä tavoista kohdella lemmikkkieläimiä. Olen huolissani siitä, minkälaista kohtelua aivan tavalliset lemmikkieläimet saavat katseilta suojassa impulsiivisilta ihmisiltä, joilla vain sattuu olemaan huono päivä. Yksikään lemmikkieläin ei ole itse valinnut kenen kanssa elää tai harrastaa.

Lajitreenaamisen syövereistä paljastuneista räikeistä väkivaltaisuuksista on käynnistynyt koirakansaa ravisteleva keskustelu, joka on sen mittasuhteisiin kantaa ottamatta mielestäni tarpeellista käydä.

Koiramaailmaa täytyy juuri nyt ravistella, sillä meillä, minulla ja sinulla on yhdessä kyky vaikuttaa koirakulttuurin tulevaisuuteen. Avoimen keskustelun myötä kyky nähdä, kynnys puuttua tai vähintäänkin kyseenalaistaa madaltuu – ja hyvä niin.

Kuten Katriina Tiira kommentoi Iltalehden julkaisemassa Pipsa Parkkisen artikkelissa (Suomalainen koirakulttuuri on kriisissä – nyt on korkea aika hylätä vanha) tarvitsemme juuri nyt dialogia eri tavalla ajattelevien ihmisten välillä. Valistus ja tutkitun tiedon levittäminen ei kuitenkaan onnistu kaivautumalla eri poteroihin. Myöskään vihapuhe ei auta, vaan meidän on löydettävä keskusteluyhteys.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Papukaijatalon lumossa (2019), kuva: Purematta Paras)

Onko kahden ääripään välissä poskivilloista ravisteleva ja kuonolle kopautteleva koiranomistaja?

Julkaisuni aiheuttamissa spekulaatioissa kyseenalaistettiin lopulta tapani olla ja elää koirieni kanssa. Kun näin henkilökohtaisesti minulle suunnatun kommentin, jossa pohdittiin, mahdanko ravistella koiriani poskivilloista tai kopautella niitä kuonoille päätin, että minun on perusteltava kannanottoani tarkemmin ja kerrottava jopa ruohonjuuritasoisesti tavasta, jolla arkeani koirieni kanssa elän.

Tuntuu nurinkuriselta tulla leimatuksi koiriaan kaltoin kohtelevana koiranomistajana. Kommentointi kävi kiivaana, mikä ei ole ihme – julkisuudessa olleet videot koirien väkivaltaisesta kohtelusta saavat kenet tahansa tunnekuohujen valtaan.

Voin paljastaa, että poskivilloista ravistelu tai kuonoille kopauttelu eivät kuulu toimintamalleihini. Ne eivät ole lähelläkään sitä kultaista keskitietä, jota julkaisullani tarkoitin. Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen jälleen: en hyväksy väkivaltaa. Väkivallaksi lasketaan myös sellainen väkivalta, joka tapahtuu suojassa ulkopuolisten katseilta.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Eroon vinttikoirista (2020), kuva: Purematta Paras)

Koiralähtöistä koulutusta

Tulen tässä julkaisussa kertomaan havaintojani niiden vuosien varrelta, joina olen työskennellyt niin omien koirieni kanssa, kuin myös erilaisten kodinvaihtajakoirien ja ns. ongelmakoirien parissa.

Keskustelen näkemyksistäni mielelläni, mutta en lähde vastaamaan palautteeseen, jossa sanojani väännellään, tai joiden kirjoittajan en koe olevan vastaanottavaisessa tilassa.

Koiramaailman termistöt aiheuttavat keskustelulle omanlaisensa raamit. Nykypäivän koirakulttuurille ominaista on, että puurot ja vellit menevät sekaisin samalla, kun yksi puhuu aidasta, ja toinen aidan seipäästä.

Puhutaan koiralähtöisestä koulutuksesta, mutta samaan aikaan unohdetaan, etteivät vapaana kulkevat kyläkoirat tai oman onnensa nojaan hylätyt kotikoirat kouluta toisiaan makupaloilla tai kommunikoi toistensa kanssa herkkukäsi taskun kautta kulkien. Sen sijaan koirat kommunikoivat hienovaraisin elein ja signaalein, joita valtaosa ihmisolennoista ei tunnu edes rekisteröivän.

Niin kauan, kun erilaiset tapamme elää ja olla koiriemme kanssa kulkevat eläinsuojelulainsäädännön ja hyvän maun raameissa, pyritään muistamaan, että olemme kaikki samalla puolella. Rakastamme koiria, haluamme niille vain parasta ja kukin meistä on huolissaan koirien kohtelusta ja hyvinvoinnista. Mielestäni se on paljon, ja arvokasta muistaa.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Kesäretki Kymenlaaksossa + Valkmusan kansallispuisto (2019), kuva: Purematta Paras)

Nakittaminen best

Koiran kouluttaminen nakkien, tai minkä tahansa muun herkkupalan avulla on erinomainen tapa opettaa koiralle uusia temppuja. En tässä artikkelissa lähde sen syvemmin kertaamaan erilaisia tapoja vahvistaa koiran toimintamalleja, mutta tiedän, uskon ja ymmärrän, että toivotun käytöksen vahvistaminen nimenomaan ruokapalkalla on hyvä ja usein erittäin toimiva keino kouluttaa koiraa.

Se, mitä kritisoin alkuperäisessä julkaisussani, on nimenomaan tapa, josta on tullut viime vuosien aikana valtavan yleistä. Ruokapalkkaa käytetään koiran kanssa kommunikointiin myös arjessa siten, että kaikki koiran luontainen kommunikointi sivuutetaan kokonaan, eikä vaakakupissa enää painakaan koiran lähettämät viestit ja signaalit. Korvien asento, kehon kieli, energia.

On tässä kohti ensisijaisen tärkeää huomioida, että olen kahdessa edeltävässä kappaleessa maininnut sekä koiran kouluttamisen ja sitten koiran kanssa kommunikoinnin.

On kunkin oman tulkinnan varassa, mitä halutaan pitää koulutustilanteena ja mitä arkisena elämänä ja kommunikaationa. Koirat lähettävät meille valtavan määrän viestejä hereillä ollessaan ja minun suurin huolenaiheeni on, ettei niitä rekisteröidä. Että ihmiset rakentavat oman lasiseinänsä ja keskustelevat koiriensa kanssa vasta omasta tarpeestaan käsin, käsi taskun kautta. Kuulematta omaa koiraansa silloin, kun jääkaapin ovi on kiinni ja todellinen keskusteluyhteys on auki.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Vinttikoirien vaatteet, osa 1 (2017), kuva: Purematta Paras)

Suoritusmentaliteetti

Kun koiran loputtomaan energiaan vastataan ohjaamalla koiran mielenkiintoa jatkuvasti toisaalle uusien temppujen, tai uusien tehtävien pariin, syntyy valtavan suorituskeskeisiä ja kiihtyneitä koiria.

Olen tavannut koiria, jotka turhautuessaan purevat, napsivat ja repivät ihmisiä vaatteista ollen jopa vaarallisia. Tämän päivän koirakulttuurissa näin kiihtyneestä koirasta käytetään vaarallisen sijasta aina ensisijaisesti termejä innokas, villi tai energinen.

Kukin meistä asettaa omat kriteerinsä sille, minkälaista arkea haluaa nelijalkaisten ystäviensä kanssa elää. Minä en ole mikään kommentoimaan sitä, minkälaista elämän koirien kanssa pitäisi olla, tai mitä jonkun muun pitäisi haluta koiranomistajuudeltaan. Meillä kaikilla on omat mielipiteemme ja tapamme toimia.

Olen tietoisesti jättänyt tämänkaltaiset teemat sisältöjeni ulkopuolelle. Keskityn jatkossakin mieluusti vain oman elämäntapani esille tuomiseen tavalla, jolla en painosta ketään tekemään tietynlaisia valintoja.

Pumpulimaisen pehmeä koirankoulutusmentaliteetti maalaa ikäväkseen virheellistä mielikuvaa siitä, että koiran kieltäminen ja koiralle luopumisen opettaminen, sen vaatiminen ja sitä kautta rajojen asettaminen on väärin.

Koen, että demonisoimalla osan peruskasvatuksen kulmakivistä tulemme ennen kaikkea laiminlyömään vastuutamme koiranomistajina tuhoisin seurauksin.

Se, että koira osaa pyydettäessä luopua toiminnasta, jonka se on jo aloittanut tai aikeissa aloittaa, ei todellisuudessa ole väkivaltaa, tai millään muotoa väärin, jos luopuminen on opetettu koiralle niin, että se tietää, mitä se tarkoittaa.

Kielto tai luopumisen opettaminen turvaa koiralle parhaimmillaan tilan, jossa se voi rauhoittua, levätä ja koota voimiaan seuraavaan suoritteeseen, johon sen on hyvä valjastaa sen kaikki käytössä oleva potentiaali.

Koiraa voi siis kieltää, kun sille on opetettu, mitä kieltosana merkitsee. Se, että koiran sanallisesti kieltäminen on demonisoitu väkivallan keinoksi, ei tee siitä väkivaltaa.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Rentouttava viikonloppu maalla (2018), kuva: Purematta Paras)

Kiihtyneessä mielentilassa on vaikea oppia

Koiran koulutus ja arkielämä koirien kanssa ilman harrastuksellisia tavoitteita, ovat kaksi eri asiaa. Niihin liittyy kuitenkin paljon keskenään hyödynnettävissä olevia samankaltaisuuksia.

Korkealla stressitasolla oleva koira on liian kiihtynyt ja pystyy omaksumaan ja oppimaan asioita huonosti sijaitsipa se sitten fyysisesti koulutuskentällä, tai kotioloissa odottamassa vieraiden taloon sisälle saapumista.

Jotta pystymme työskentelemään mahdollisimman toimintakykyisen koiran kanssa meidän on huolehdittava siitä, että koiran tunnetila on kunnossa ja koiran energiaa saadaan kohdennettua oikein.

Kerroin aiemmin artikkelissani suoritusmentaliteetista, jossa koiraa ohjataan tehtävästä toiseen. Keskiössä on makupalalla palkkaus, jolloin koiran kanssa elämisestä tulee jono erilaisia tehtävänantoja ja arkea värittää suoritusmentaliteetti. Se voi äkkiseltään tuntua energisen koiran kanssa tuiki tarpeelliselta, mutta ei ole sitä. Myös energisen koiran voi opettaa luopumaan ja rauhoittumaan. Kiinnittämällä huomiota koirien tunnetiloihin, myös koiran energiaa saadaan kohdennettua ja valjastettua oikein.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Tarhakoirasta kotikoiraksi (2019), kuva: Purematta Paras)

Kivijalkana koiranlukutaito

Oikeanlaisen tunnetilan tunnistamisessa edesauttaa koiranlukutaito, jota jokaisen koiranomistajan on mahdollista kehittää. Se tapahtuu yksinkertaisimmillaan tutkimalla koirakirjoista elekielestä kertovia havainnekuvia, etsimällä tietoa netistä ja tarkkailemalla omia tai vaikkapa koirapuistossa olevia koiria ajatuksen kanssa. Mitä juuri tapahtui? Miksi koirat toimivat, kuten toimivat? Mikä oli ärsyke, joka johti tilanteeseen? Entä vallitseva energia?

Energioista puhuminen voi äkkiseltään kuulostaa huuhaalta, mutta luotan siihen, että jokainen koiranomistaja on vähintäänkin kerran elämässään kokenut tilanteen, jossa on saanut käyskennellä koiransa kanssa esimerkiksi lempeässä kesäillassa rennosti, syvästä rauhasta ja luottamuksesta nauttien.

Sellaiset hetket puhuvat puolestaan ja painuvat muistoihimme ikuisesti. Näitä muistoja värittää vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Kiintymys, onni, tyytyväisyys. Kenties ripaus ylpeyttäkin.

Voimme kokea samanlaisia tuntemuksia myös päivittäisessä arjessa koiriemme kanssa, kunhan olemme ensin ryhtyneet havainnoimaan, mitä koiramme meille kussakin tilanteessa viestittää.

Kun korreloimme koiriemme ilmeiden, eleiden ja mielentilojen kanssa, pystymme jopa lisäämään koiran itsehillintää, vähentämään koiran stressiä sekä edesauttamaan koiran palautumista sekä toimimaan koiran tukena hankalissa tilanteissa.

(Kuvituskuva julkaistu ensikertaa artikkelissa: Koirabingoa Lontoossa (2018), kuva: Purematta Paras)

Käytännön esimerkkejä tilanteista, joissa koiranlukutaitoa voi kehittää

Uskoakseni jokainen pidempään koirien kanssa tekemisissä ollut koiranomistaja on joskus päässyt todistamaan tilannetta, jossa koirat kommunikoivat keskenään rauhanomaisesti.

Koira saattaa esimerkiksi määrätietoisella ja hillityllä olemuksellaan vallata lelun, herkun tai sohvan parhaimman paikan toisen tai muiden koirien nenän edestä.

Tai ehkä olet päässyt todistamaan tilannetta, jossa koira löytää metsästä oivallisen kepin, ja esittelee sitä sitten suurella ylpeydellä muille mukana oleville koirille kuitenkin siten, ettei se välttämättä salli muiden koirien ollenkaan koskettaa tai lähestyä keppiä.

Tällaisissa tapauksissa koirien katse ja vuorovaikutuksessa olevan toisen koiran vastareaktio ohjaa sitä, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Jos pääset todistamaan vastaavia tilanteita, kiinnitä huomiota siihen, ovatko koirien kehot rentoja vai jännittyneitä. Liikkuuko häntä huolettomasti puolelta toiselle vai hakeeko se paikkaansa selkälinjan yläpuolelta, ja mitä koiran huulet, silmät, korvat ja häntä kertovat. Jos toisen koiran keho jännittyy, miten vuorovaikutuksessa oleva toinen koira reagoi siihen?

Entä oletko joskus koiria autoon lastatessasi huomannut, että yksi koirista seisoo auton takaluukulla poikittain siten, etteivät muut koirat halua hypätä sen ohi auton kyytiin?

Kyse on kaikkineen samasta asiasta. Kommunikoinnista ja tavasta, jolla koirat käyttävät kehoaan ja keskustelevat toistensa kanssa.

Tilanteissa, joissa koirien aito keskusteluyhteys on auki (eikä niihin liity esimerkiksi herkkupalojen luotsaamaa kiihkeyttä tai resursseja) on aina neuvotteluvaraa, eikä tilanteet lähtökohtaisesti päädy koirien keskinäisiin väkivaltaisuuksiin, sillä terve ja tasapainoinen koira pyrkii lähtökohtaisesti aina rauhaan.

Rauha on perusedellytys koiran hengissä säilymisen ja selviytymisen kannalta, sillä kaikki perustoiminnot (ruokailu, lepo ja lisääntyminen) vaativat aivan ensimmäiseksi rauhan.

Kun tutkimme koiriemme eleitä, ilmeitä ja tapaa keskustella toistensa kanssa, voimme oppia koirista valtavan paljon. Samalla voimme halutessamme käyttää esimerkiksi samanlaista elekieltä, kuin vaikkapa sohvan parhaan paikan päättäväisesti valtaava koira muita koiria kohtaan käyttää. Se edellyttää paitsi kykyä ymmärtää koiria, myös omien, henkilökohtaisten mielentilojen ja tahtotilojen tiedostamista ja valjastamista. Energiaa ennen puhetta.

Kun ymmärrät, mitä koirat kehoillaan viestivät, pystyt jopa karkottamaan turvallisesti lenkillä vastaan tulevan irtokoiran ilman, että omat koirasi ovat vaarassa loukkaantua ulkopuolisen hyökkäyksessä.

Mikä on minun tapani elää ja olla koirieni kanssa

Koko koiraharrastukseni on saanut alkunsa vuonna 2001, kun tulin odottamattani hankkineeksi aggressiivisesti käyttäytyvän ensikoiran.

Tuoreena koiranomistajana en nähnyt lemmikkini raivokkaissa hyökkäyksissä selkeää logiikkaa, mutta opin vuosien saatossa tarkkailemaan kaikkia koiran signaaleja ja pienimpiäkin muutoksia sen elekielessä ja katseessa. Energioissa.

Tärkein oppi onkin, että koirat viestivät jatkuvasti ja, että koirat ovat myös äärettömän herkkiä ihmisten elekielelle ja katseelle. Jopa niin herkkiä, että elekieli, katse ja energiat jopa päihittävät sanallisen viestinnän. Hyödynnän sellaista tapaa elää ja olla koirieni kanssa yhä tänäkin päivänä.

Kuten moni meistä on saanut huomata, ja kuten historiankirjat ja erilaiset tiedejulkaisutkin todistavat, koirista on mukautunut äärettömän taitavia tunnetilojen tulkkeja. On todistettu, että koirat osaavat tulkita hymyilevän, vihaisen ja neutraalin ihmisen kasvojen ilmeitä, eikä ihme.

Tutkimuksessa Interspecies transmission of emotional information via chemosignals: from humans to dogs (lähde: Pipa Pärssinen, artikkelissaan ”Tunteiden siirtyminen koiran ja ihmisen välillä kemosignaalien kautta”) on havaittu, että esimerkiksi koirien sydämen syke on korkeampi silloin, kun tutkimustilassa on pelokkaan ihmisen hajua.

Siksi sillä, mitä tunnemme – eli omalla mielentilallamme ja sen hallinnalla – on myös valtava merkitys toimiessamme koirien kanssa.

Ei ole tarua, että eläin haistaa pelon, ja että pelkäävän ihmisen on vaikea huijata koiraa omalla toiminnallaan. Toisaalta täytyy myös huomioida, että koira osaa tulkita myös rennon ja iloisen ihmisen jo pelkästään hajuviestien perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että omalla toiminnallaan voi hyvin edesauttaa esimerkiksi jännittävää koiraa.

Jotta pystymme kommunikoimaan koiriemme kanssa niin arkisissa tilanteissa, kuin myös koulutustilanteissa, meidän on kyettävä tulkitsemaan koiran eleitä ja ilmeitä.

Ensimmäinen askel on tiedostaa, nähdä ja rekisteröidä ne, sitten analysoida ja vastata niihin. Se, miten tärkeänä kukin koiran mielialaa, mielentiloja, tunteita, ilmeitä ja eleitä pitää, on jokaisen koiranomistajan henkilökohtainen asia.

Minä kirjoitin tämän artikkelin ainoastaan kertoakseni, miten minä koirieni kanssa toimin.

23