Roadtrip Suomessa koirien kanssa, toinen päivä: Ähtäri, Soini ja Tuuri

En tiedä miten yleistä leirintäalueella yöpyessään on herätä keskellä yötä susien ulvontaan, mutta se oli ensikosketukseni leirielämään ja telttailuun sitten vuosien takaisten armeija-aikojen.

Alpi ja Olmi katsoivat teltan ovelle silmät suurina. Ne vilkuilivat vuoroin minua ja vuoroin sikeästi nukkuvaa Intoa susien ulvonnan yltyessä.

Kukaan ei ollut kertonut niille, että satuimme yöpymään aivan eläinpuiston tuntumassa, jonne myös telkien takana olevien susien äänet kantautuivat.

Onneksi whippetit ovat temperamentiltaan melko suotuisia eläimiä. En tiedä mitä sudet sanoivat tai puhuvatko ne ja koirat ylipäätään samaa kieltä, mutta hämmennyksen jälkeen whippetit pysyivät rauhallisina ja jatkoivat uniaan siinä missä minäkin.

Ähtäri Zoo Campingin telttailualue ei ollut hullumpi ensikosketus leirielämään. Telttailualuetta oli runsaasti ja se oli puustorivien avulla jaoteltu siten, ettei koko alue ollut yhtä suurta nurmikenttää. Yksityisyyttä oli helppo saada paitsi puustorivien antaman suojan avulla, myös auton ja teltan sijoittelulla, mikä ei myöhempien kokemuksien myötä ollutkaan niin itsestäänselvää.

Elämä leirintäalueella tuntui mutkattomalta. Käytettävissä olevat vesipisteet, vessat ja suihkutilat sekä rantasauna tekivät kaltaiseni kokemattoman retkeilijän olon mukavaksi.

Myös eritoten koiranomistajan silmin Ähtäri Zoo Camping oli ihanteellinen valinta. Aivan leiriytymisalueen kulmilta alkoi Kierinniemen luontopolku, jonka varrelta löytyivät minua ja Olmia suuresti ilahduttaneet mustikka-apajat sekä Intolle ja Alpille mieluinen ranta-alue, josta pääsi helposti pulahtamaan uimaan.

Toivoin päivän edetessä näkeväni Ähtärin kuuluisat pandat, mutta kuten alusta alkaen, retkemme suunnitelmat elelivät omaa elämäänsä. Siinä missä Yyterin koiraranta ohitettiin sinilevän vuoksi, näytti uhkaavasti siltä, että pandatalonkin saisi unohtaa. Päivästä oli nimittäin kovaa vauhtia muodostumassa niin helteinen, ettei koiria voisi jättää hetkeksikään yhä tukalammaksi käyvään autoon.

Pohdin pitkään mihin koirat voisi sijoittaa turvallisesti ja viihtyisästi siksi aikaa, että pääsisin rauhassa näkemään pandat. Lämpömittarilukemat kohosivat yhä korkeammalle kilpaa auringon kanssa, enkä minä tuntenut vieraalta paikkakunnalta ketään joka voisi auttaa.

Päädyin etsimään netistä lähialueen koirahoitoloita aloittaen samalla epätoivoisen soittokierroksen. Sisimmässäni tiesin, ettei yksikään koirahoitola voisi auttaa parin tunnin varoitusajalla keskellä kuuminta lomasesonkia, mutta toisaalta halusin uskoa ihmeisiin – ja se kannatti.

Lähistöllä sijaitsevasta koirahoitolasta vastattiin myöntävästi. Ranchin Lemmikkihoitola vajaan 50 kilometrin päässä Soinissa lupautui tarjoamaan koirille päivähoitopaikan ulkotarhassa.

Niinpä lähdimme yllättäen Soiniin, yhteen Etelä-Pohjanmaan pienimmistä kunnista, jossa koirat saisivat viettää hellepäivän idyllisessä maalaismiljöössä omenapuiden varjossa. Ei hullumpaa, vai mitä?

Matka Ähtäristä Soiniin kulki mutkittelevien pikkuteiden kautta eikä käynyt aivan käden käänteessä, mutta jos pandatkin olivat saapuneet Ähtäriin Kiinasta, ehkä Soinin kautta Pandatalolle saapuminen ei olisi siihen nähden kovin suuri vaiva.

Mikä parasta, saimme paikan päällä Ranchin Lemmikkihoitolassa loistavaa palvelua. Työhönsä vastuuntuntoisesti, mutta samalla tuttavallisen rennosti suhtautuva työntekijä kehoitti nauttimaan päivästä kaikessa rauhassa ja niinpä päivän etappeihin lisättiin vielä Tuurin Kyläkauppa, sillä koirien puolesta kuumottavia aikatauluja ei enää ollut.

Koirilla oli kaikki paremmin kuin hyvin, kun ne saivat jännittävän telttayön jälkeen rentoutua maalla suuren vesikupin ja mukaan ottamiemme puruluiden ääressä. Sinne ne jäivät, omenapuiden varjoon siksi aikaa, kun suuren oranssin chevy vanin moottoriäänet kaikuivat taas pikkuteitä takaisin Ähtäriä kohti.

Ja niinpä näin kuuluisat pandat ja melko kuuluisaksi käyneen kyläkaupankin. En ollut aiemmin käynyt Ähtärin eläinpuistossa ja täytyy kyllä myöntää, että jäin hieman haaveilemaan kokonaan ilman koiria toteutetusta Ähtärin reissusta, jolla saisin rauhassa tarkkailla eritoten minua kiehtovia susia.

Tällä erää aikaa koko eläinpuiston kiertämiselle ei oltu suunniteltu – eikä yhä korkeammalle kirivät lämpöasteet siihen edes houkutelleet.

Kun sekä Ähtärin, että Tuurin nähtävyydet oli koluttu saattoi Soiniin johtavilla pikkuteillä jälleen bongata persoonallisen oranssin kulkupelin, jonka pienimmät matkustajat odottivat kyytiin pääsyään osaltaan eräänlaisessa eläintarhassa.

Koko kokoonpanon matka jatkui Soinista taas yöksi tutuksi käyneelle Ähtärin leirintäalueelle, joka meidän oli tarkoitus jättää taaksemme vasta seuraavana aamuna. Se, mihin me sitten päätyisimme, selviäisi tarkemmin vasta tutun moottorin mörinän myötä.

Huomioi, kun suunnittelet roadtrippiä koirien kanssa

Kun suunnittelet viikon, tai jopa yli viikon mittaista roadtrippiä koirien kanssa, mieti, onko matkan etapeissa tai niiden lähistöllä paikkoja, joissa ehdottomasti haluaisit käydä, mutta jonne koirat eivät ole tervetulleita.

Soita lähialueen eläinhoitolat jo hyvissä ajoin ennen reissuun lähtöä läpi ja varmistu siitä, että lemmikeille on suotuisa ja hyvä paikka, joka antaa loistavan mahdollisuuden tutustua paitsi paikallisiin nähtävyyksiin, käydä myös samalla vaikka kunnon kauppareissulla ilman huolta karvakuonojen pärjäämisestä.

Meitä onnisti, kun saimme Ranchin Lemmikkihoitolasta lyhyellä varoitusajalla paikan, mikä olikin todellinen lottovoitto harvinaisten kovien hellelukemien rikkoessa Suomen lämpöennätyksiä. Kuumilla kesäkeleillä koirien jättäminen autoon edes pieneksi hetkeksi on todella vaarallista ja voi äkkiä käydä kaikin puolin kalliiksi. Siksipä hyvä roadtrip kannattaa suunnitella myös ääriolosuhteet huomioon ottaen.

>> Ranchin Lemmikkihoitola Facebookissa
>> Ranchin Lemmikkihoitola Instagramissa

19

Roadtrip Suomessa koirien kanssa, ensimmäinen päivä: Ruovesi, Virrat ja Ähtäri

Kirjoitin helmikuussa reissu-unelmistani. Siitä, miten haluaisin mahduttaa elämääni muutakin, kuin arkisen koiranomistajan elon ja työnteon.

Reissuelämän kokeileminen koirien kanssa tuntui kutkuttavalta ajatukselta. Kun siihen viimein koitui mahdollisuus, olin niin innoissani, etten juurikaan uskaltanut ilakoida reissusta etukäteen, etteivät suunnitelmat vain muuttuisi.

Nyt kun takana on yli 2 000 kilometriä autolla taitettua reissuelämää ympäri Suomen, voin huokaista onnellisena yhtä kokemusta rikkaampana. Saimme reissuraudaksemme persoonallisen, punkbändin vanhan Chevrolet Chevy Vanin, jonka eläimellinen sisustus aiheutti varsinaisen kommenttivyöryn Insta Stoyissäni Instagramissa.

Matkaaminen suurella oranssilla nukettiraketilla, varsinaisella emoaluksella oli oivallista, koska auton tilat mahdollistivat reissutavaroiden kuljettamisen vaivatta takatiloissa samaan aikaan, kun koirat matkustivat väljästi matkustamon puolella, joka yhtyi ohjaamoon niin, että hellyydenkipeimmät (=Olmi) pääsi nauttimaan rapsutuksista ja sylipaikasta jopa kesken matkanteon. Loistavana lisänä matkustamoon hankittiin myös matkajääkaappi, joka piti helteen aikana tuikitarpeellisiksi osoittautuneet virvoitusjuomat ja pikkupurtavat kylminä. Aikamoista luksusta, vai mitä?

Onnistuneen viikon mittaisen roadtripin salaisuus lienee paitsi loistavassa ja toimivassa autovalinnassa, myös suunnittelemattomuudessa. Kun suunnitelmia ei ole, ei ole myöskään odotuksia. Tiedossamme oli ensimmäisen määränpään lisäksi vain lähtöpäivä, jolloin lisäsimme matka-automme varustukseen vielä loput eväät ja muut tarpeet ja sitten hyppäsimme Päijät-Hämeestä matkaan kohti Poria ja Yyterin koirarantaa.

Olin haaveillut huolettomasta piknikistä Yyterin loputtomalla hiekkarannalla, jossa Into saisi uida sydämensä kyllyydestä. Pääsimme kuitenkin heti jutun juoneen kiinni, kun suunnitelmat muuttuivat lennosta kuultuani sinilevästä sekä Porin ruuhkaisuudesta, josta Pori Jazz, Asuntomessut ja SuomiAreena varmasti pitäisivät huolen.

Liikenne- tai parkkikaaoksessa eteneminen leveällä amerikanraudalla auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta ei vaikuttanut kovinkaan houkuttelevalta vaihtoehdolta, joten Yyterin koiraranta yliviivattiin reissusuunnitelmista puolimatkassa ja oranssin chevy vanin nokka suunnattiin kohti uusia seikkailuja matkamme jatkuessa kohti Ähtäriä.

Ensimmäinen päivä: Ruovesi, Virrat ja Ähtäri

Boheemiin reissutunnelmaan oli helppo tempautua. Suunnitelmat vaihtuivat jo miltein heti auton startattua, mutta siitäkin huolimatta retkestä oli helppo nauttia jo ensimmäisenä reissupäivänä.

Pysähdyimme sattumalta jaloittelemaan Ruovedellä sijaitsevalle Ryövärinkuopalle. En muista kuulleeni paikasta aiemmin, vaikka se sijaitseekin aivan Helvetinjärven ulkoilureittien tuntumassa, joista olen kuullut paljon hyvää.

Koirat saivat tällä erää tyytyä vain pikaiseen jaloitteluun parkkialueen tuntumassa, sillä Ryövärinkuopalle halusin laskeutua ilman niitä. Jyrkät portaat veivät kohti pientä ja sievää lampea, joka oli saanut alkunsa majavien tekemistä padoista. Tunnelma vehreässä laaksossa oli miltei taianomainen, sillä lähteen ja puron pinnalle oli muodostunut kasvimatto, jonka ääressä purovesi ja puuston lomasta siivilöityvä auringonvalo leikittelivät.

Vehreän laakson tunnelma, avolähteen viileä raikkaus, puron solina ja luonnon omat taideteokset olivat hyvä vastapaino rohean Chevy Vanin moottorin jyrinälle, joten tunnelmoin paikkaa kaikessa rauhassa puolen kilometrin mittaisella luontopolulla, joka pitkospuiden jälkeen päättyi takaisin ylös vieville rapuille.

Vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Ryövärinkuopalta odottivat Helvetinjärven kansallispuiston maastot, mutta jätimme ne tällä erää odottamaan myöhempiä seikkailuja.

Seuraavana pysähdyspaikkana oli nimittäin Virrat, jossa pääsimme nauttimaan täyttävästä illallisesta tunnelmalliseen rantaravintola Baarpuuriin. Etenkin miljöönsä puolesta viihtyisää Baarpuuria suosittelen lämpimästi kaikille, jotka suunnittelevat kesäretkeään Pirkanmaan suunnille. Kiinnitin huomiota ravintolan koiramyönteisyyteen edellisen asiakkaan tilatessa koiralleen kupillisen vettä sen myös metallikupista saaden. Olin kuitenkin itse jättänyt karvaisen seurueemme lähistölle autoon, jossa lemmikkini odottivat varjoisassa paikassa pulahdettuaan ensin rantavedessä lähistöllä.

Vaikka koirat olivat keskeisessä roolissa yhdessä toteutetulla matkalla, minulle oli tärkeää päästä nauttimaan kesälomastani myös ilman niitä. Niinpä matkamme varrelta löytyi paikkoja, jonne suuntasin ilman koiria, mutta myös paljon sellaisia paikkoja, joissa viihdyin koirien kanssa ja niiden ehdoilla. Jälkikäteen koenkin reissumme olleen täydellisessä tasapainossa, sillä siltä löytyi meistä jokaiselle jotakin.

Virroilla tapahtuneen ruokapainotteisen pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa kohti ensimmäisen päivän päätepysäkkiä Ähtäriä, jossa seurueemme saisi ensikosketuksensa leirielämään. Seuraavaksi kerronkin, kuinka ensimmäinen telttayö kolmen koiran kanssa ilman etukäteisharjoittelua sujui ja kuinka aamun valjetessa alkanut paahteinen helle oli jälleen vähällä muuttaa reissumme kulkua.

19

Mitä seuraavaksi?

Hain Elnan tuhkat viime viikolla. Kuvastosta sumein silmin valittu Viikinkiuurna oli kaunis valinta omalle soturiprinsessalleni, vaikkakin messinkiseen muistolaattaan olikin tullut väärä syntymäaika. Uusi muistolaatta on kuitenkin jo tulossa.

Koiran ruumiinavausraportti ei ole vielä tullut. Samassa tekstiviestissä, jossa kerrottiin ”näytteen” saapuneen perille ja tutkimusten alkaneen, kerrottiin myös, että lausunto valmistuu 1-3 kuukauden kuluessa. Jos joskus harkitset oman koirasi toimittamista ruumiinavaukseen, ota huomioon, että seuraavat 1-3 kuukautta avaat postilaatikkosi joka kerta henkeäsi pidätellen.

Jo ennen Elnan kuolemaa minulta kysyttiin, minkä rotuinen koira laumaan on liittymässä seuraavaksi. Pyörittelin tuolloin leikkisästi ajatuksia hyvin erityyppisten roturyhmien edustajista, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että en tule hankkimaan uutta koiraa enää koskaan.

Minulle riittää Inton, Olmin ja Alpin päiviini tarjoama sisältö, vaikkakin elämä tuntuu edelleen orvolta. Elnan tuhkien kotiuttaminen ei yllättäen ollenkaan helpottanut sisimmästäni kumpuavaa tunnetta siitä, että Elna pitäisi hakea jostain takaisin kotiin. Tuntuu, kuin se olisi hoidossa tai muuten väliaikaisesti poissa, vaikka sen ruokakuppi ja hihna on jo viikkoja sitten siivottu pois arkisesta kuvasta.

Suru ja orpo tunne voisi olla helppo hukuttaa muuttamalla arkea radikaalisti vaikkapa sitten koiranpennun muodossa, mutta tuntuu, että minulla ei ole mitään annettavaa. Sen lisäksi, että takki ja pankkitili on tyhjä, myös inspiraationi blogin suhteen on poissa.

Se ei tarkoita sitä, etteikö Into, Olmi ja erityisesti hullunkurinen Alpi kehittäisi riittävästi ohjelmaa ja raportoitavaa jokaiseen päivään. Päinvastoin – kerrottavaa olisi vaikka kuinka, mutta jostain syystä kaikki yritykseni päätyvät koskaan julkaisemattomiksi luonnoksiksi.

Niinpä olen vain hengittänyt syvään. Pyrkinyt hyväksymään hetken sellaisena kuin se on, nauttinut niistä asioista jotka ovat hyvin ja luottanut siihen, mikä on vielä tulossa.

Kesä on nyt parhaimmillaan ja kolmella muskettisoturilla on edessään vielä lukuisia hauskoja ja ikimuistoisia seikkailuja, joihin tempaudun mielelläni. Palaan kertomaan niistä heti, kun taas pystyn, mutta sitä odotellessa nautin kesästä, enkä anna minkään tulla minun ja sotureideni välille.

Jutun kuvituksena hellepäivässä poseerasi ainutlaatuinen Olmi Hilarius Nahkamaha, joka on heinäkuun kääntyessä loppuunsa ryhdistäytynyt haaveilemaan pupu- ja oravapaistista entistäkin tarmokkaammin.

27