Miten käy rivitalon naapurisovun, kun neljä koiraa muuttaa seinän taakse?

En ole koskaan haaveillut näin suuresta koiralaumasta, kuin mitä minulla nyt on. Etenkään näihin resursseihin, joiden puitteissa elän.

Ajatus ympärillä pyörivästä koiralaumasta maaseudun rauhassa, kuivilla silmänkantamattomiin ulottuvilla sänkipelloilla on kieltämättä romanttinen ja jokaisen koiratytön unelma, mutta myös käytännössä työläs vaihtoehto, kun ottaa huomioon mm. lauman kulurakenteen, Suomen neljä vuodenaikaa ja tietenkin jokaisen karvakuonon koirakohtaiset tarpeet. Ja sen, että olisihan se kiva, että asunto olisi joskus puhdas ja siisti ja aikaa likenisi muullekin, kuin niille koirille (tai siivoamiselle).

Olen vuodesta 2013 asuttanut koirieni kanssa rivitalojen neliöitä. Sitä ennen asuimme vuokralla pienessä omakotitalossa maaseudun rauhassa ja kuvittelin, että kaupungin reunalta, taajamasta ostettu rivitalokolmio olisi vain nopea välivaihe, josta olisi helppo siirtyä muutamassa vuodessa Omaan Kotiin – jos ei maaseudun rauhaan niin ainakin ison, aidatun tontin ja omakotitalon seinien suojiin.

Elämä ei kuitenkaan useinkaan mene, niin kuin on suunnitellut. Päivätyöksi perustettu osakeyhtiö kiikkui vuosien ajan konkurssin kielekkeellä ja kun lopulta työllistin itseni palkkatyössä, pitkäaikainen parisuhde teki konkurssin.

Vaikka olisin halunnut tarjota itselleni ja koirilleni jo aika päiviä sitten luonnon rauhaa ja oman, suuren tontin, meillä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua olosuhteisiin ja edetä niiden resurssien mukaan, jotka meillä on käytössämme.

Niinpä muutin rivitalokolmiostamme pieneen rivitalokaksioon ja viimeisimmän muuton myötä havahduin siihen, että rivitaloelämää on takana nyt jo viiden vuoden ajalta. Pääosin kolmen koiran kokoonpanolla, mutta viimeisen vuoden ajan neljän koiran kokoonpanolla.

Muuttokaaosta huhti-toukokuun vaihteesta.

Vaikka usein tuntuukin siltä, että olen mestari luomaan ympärilleni surkeita sattumuksia toinen toisensa perään, on matkassani ollut myös roppakaupalla onnea ja hyvää tuuria.

Ymmärsin tämän silloin, kun olimme ensimmäistä kertaa muuttaneet rivitaloon, jonka kauppakirjat oli allekirjoitettu hetkeä aiemmin. Soitin toisen seinänaapurimme ovikelloa, esittäydyin ja kerroin muutostamme sekä siitä, että meillä on kolme koiraa. Samaan hengenvetoon lisäsin, että jos ne pitäisivät ääntä poissaollessamme, kuulisin siitä mielelläni jotta voisin tehdä asialle jotain. Oven avannut mies hymyili pilkettä silmäkulmassaan ja sanoi, että tasoissa ollaan: ”Meillä on kaksi lasta ja niistä lähtee ääniä varmaan enemmän kuin teidän koirista.”

Olo oli kiitollinen ja tuntui mukavalta asua rivitalossa, jonka molemmin puolin seinänaapureina asui kaksi avoimeen keskusteluyhteyteen pystyvää perhettä. (En nyt ota kantaa sittemmin päänvaivaa aiheuttaneeseen Rouva Grumpyyn, joka ei onneksi asunut seinänaapurinamme vaan ainoastaan samassa pihapiirissä.)

Samanlainen tunnelma jatkui seuraavassa rivitalokodissani, jonka vuokrasin parisuhteeni päätyttyä. Uudessa osoitteessa naapurit vaihtuivat tiuhaan, mutta pisimmän ajan asuin koiraperheen ja vuoroviikko(koira)iskän naapurina. Se oli rentoa aikaa ja seinän toisella puolella asuvalla koiraperheellä oli jopa asuntoni vara-avain, koska autoimme vuoroin toisiamme. Sellaisesta inhimillisyydestä ja aidoista kohtaamisista oman kotinsa ympärillä voi todella olla aidosti kiitollinen.

Nykyiseen rivitalokotiimme, minulle entuudestaan vieraaseen kuntaan muutimme huhti-toukokuun vaihteessa, eli olemme nyt asuneet täällä vajaan kuukauden.

Seutu on ihanaa, hieman keskimääräistä suurempaa maalaiskylää, mutta muutto epäilytti minua silti. Asuntomme etu- ja takapuolella on naapureiden taka- tai etupihat ikkunoineen eikä yksityisyyttä ole sillä tavalla, kuin edellisessä kodissani, jossa takapihan terassia ja nurmialuetta seurasi ylikasvanutta niittymäistä joutomaata. Silloin ikkunan edessä heiluessaan ei tarvinut miettiä, mitä naapuri näki tai voisi nähdä – seuraava taloyhtiö sijaitsi vasta kaukana joutomaan toisella puolen, eikä suinkaan kiven heittämän päässä kuten nykyisessä kodissamme.

Mietin kauhulla, viettäisivätkö koirani päivänsä huutaen ikkunoissa kaikelle liikkuvalle ja saisimmeko murhaavia katseita aina lenkille pihan poikki lähtiessämme tai lenkiltä palatessamme. Valittaisivatko uudet seinänaapurit äänistä tai keksisivätkö he niitä ja muita valituksen aiheita jopa omasta päästään. Kamalinta muutoissa on aina se, ettei voi tietää ketä saa naapureikseen.

Voin kuitenkin pikkuhiljaa huokaista helpotuksesta, koska mitään sellaista ei ole toistaiseksi ilmennyt. Viime viikolla nurmikkoa ajaessani naapurin pihasta pomppasi utelias mummeli, joka avasi keskustelun varovaisesti: ”anteeksi uteliaisuuteni, mutta montako koiraa teillä on? En ole ottanut siitä selvää, mutta toisinaan aidan raosta työntyy luikeron kuono ja pihalla näkyy enemmänkin liikehdintää.”

Naurahdin ja kerroin, että koiria on neljä. Sanoin samaan hengenvetoon, että niiden hyvin käyttäytyminen on minulle tärkeää ja jos ne joskus aiheuttavat ääntä tai mielipahaa, toivoisin, että minulle kerrottaisiin heti.

Laskin ruohonleikkurin käsistäni ja kävin avaamassa takaoven kutsuen koirat sisältä aidatulle takapihalle: ”ne ovat tällaisia tyyppejä.”

Naapurin mummo katsoi koiria ihmeissään ja kehui, miten hienoja ne ovat. Hän kertoi omista kissoistaan ja siitä, miten mukava oli saada naapuriin viimein eloa: asunto oli ollut pitkään tyhjillään ja asuinseutu muistutti kuulemma muutenkin enemmän hautausmaata kuin elinvoimaista kyläyhteisöä. Naureskelin mummelin jutuille, mutta olin samalla tyytyväinen kuulemaani: minä en kaivannut ympärilleni hälinää tai elämää, vaan viihdyin paremmin kuin hyvin vaikka sitten hautausmaaksi tituleeratulla asuinseudulla.

Juttelimme mummelin ja myöhemmin hänen seuraan liittyneen miehensä kanssa pitkään ja minulle jäi kohtaamisestamme hyvä mieli. On helpottavaa tietää, että kukaan ei vartioi jokaista askelta tai pidä kirjaa äänistä, joita seinän takaa kantautuu. Ja vaikka itse sanonkin – koen, että olemme neljän koiran perheeksi yllättävän hiljaista sakkia.

Asuntomme toinen seinänaapuri on minulle vielä täysin mysteeri. Olettamukseni mukaan seinän toisella puolen asuu lapsiperhe, mutta en ole nähnyt heitä vielä kertaakaan, vaikka kuljen heidän etuovensa ohi päivittäin heidän päätypihaansa reunustavaan pikkumetsään ja he kulkevat meidän etuoven sekä kahden ikkunan ohi omaan kotiinsa.

Voidaan kuitenkin sanoa, että ainakin toistaiseksi minulla on ainoastaan hyviä kokemuksia siitä, mitä naapurisovulle käy neljän koiran muuttaessa naapurustoon. Sille ei tarvitse käydä mitenkään ja parhaimmassa tapauksessa neljän koiran omistaja saa tai neljän koiran omistajasta saa reippaan naapurin, jonka apuun voi turvautua muulloinkin kuin lumitöiden tai pihahommien osalta.

Oikeastaan ne asiat, joihin naapurikontakteissa kannattaakin mielestäni panostaa etenkin koiranomistajana on avoin ja reilu ilmapiiri: juttelen rohkeasti muille ihmisille ja pyydän heitä ilmoittamaan mahdollisista häiriöäänistä empimättä minulle. Kannan oman korteni kekoon pitämällä asuntoni ympäristön siistinä, enkä pissata koiria nurkkiin kuten yhteisille piha-alueille tai parkkipaikan tai roskakatoksen kulmille.

Kannattaa myös huomioida, että usein koirattomat ihmiset eivät ymmärrä mitä eroa on koiran etu- ja takapäällä. Jos koira nuuskuttelee piha-alueen nurmikkoa (kuonollaan), tämä saatetaan nopeasti tulkita ”koiran paskottamiseksi piha-alueella.”

Vaikka asia ei näin olekkaan (ja nokkelimmat huutavat: ei se ennenkään ole nenästään paskonut), ei kannata provosoida naapureita vaan pyrkiä autuaaseen tilaan, jossa on joko neutraali: hajuton ja mauton tyyppi tai sitten kaikkien kaveri. Yhteisien piha-alueiden läpi kannattaakin koirien kanssa harppoa kuin tuli hännän alla tai rennosti, mutta haistelematta köpötellen, jottei tule antaneeksi naapureille vääränlaisia signaaleja.

Toki siitä, että on kaikkien kaveri saattaa olla joskus jotain haittaakin. Toisinaan katras naapuruston lapsia viivyttää lenkille lähtöä silittelemällä ja sylittelemällä hellyydenkipeitä karvakuonoja loputtomiin ja toisinaan sitä saattaa löytää itsensä arki-iltana naapurin terassilta siideritölkki kädessään parantamasta maailmaa – vaikka oikeasti pitäisi olla lenkillä tai vähintäänkin kotona imurin varressa.

20

Tuoretoukokuu – ajatuksia koiran ruokinnasta & ARVONTA

Yhteistyössä Best-In

Pyöreitä kuun alussa täyttäneen tollerin uteliaisuus heräsi, kun kannoin kotiin kassillisen tuoreruokaa. Äkkiseltään ravitsemattomiksi lisäainepötköiksi mielletyt markettituotteet eivät suinkaan vastanneet sitä, mitä kääreet ja purnukat todellisuudessa pitivät sisällään, sillä tämä oli jotain uutta: tai ainakin jotain sellaista, mitä minä en koiranomistajana ollut noteerannut aiemmin.

Koiranruokinta ja -ravitsemusasiat ovat useimmiten sellainen soppa, johon en mielelläni työnnä lusikkaani. Saan säännöllisesti tiedusteluja siitä, mitä koirilleni syötän ja voisinko kirjoittaa ruokinta-aiheisen postauksen, mutta en ole halunnut ottaa asiaa puheeksi, sillä jo taannoinen lisäravinnekampanja oli varsinainen sohaisu ampiaispesään (tosin kaikkialla muualla, kuin blogini kommenttiosiossa).

Ymmärrän mielensä pahoittajia, enkä vähättele huolta. Olen elänyt vaiheen, jossa vertailin koiranruokasäkkejä eläinkaupan hyllyissä ja sen jälkeen vaiheen, jossa pidin koirannappuloita syntisinä. Silloin vietin tuntitolkulla aikaa netissä ja luennoilla imien itseeni tietoa koiran oikeaoppisesta ruokinnasta. Varhain keväällä vietin tuntikausia metsänkulmassa ja niityllä, jotta sain poimittua koirieni ruokavalioon nuorista versoista parhaimmat ravintoarvot.

Sittemmin lähdin armeijaan, jolloin jätinkin koiranhoitajalle säkin koirannappulaa ja armeijan jälkeen olin niin köyhä, että ostin koirilleni vuoroin keskitasoista, vuoroin keskitasoa hiukan halvempaa nappulaa – mutta aina sellaista, joka piti ulosteen kiinteänä eikä sammuttanut iloa ja loistetta koirieni silmistä.

WUFF’S -kuppiteline saatu blogin kautta. www.thinktoday.fi

Nykyisin otteeni koiran ruokintaan – kuten kasvatukseen ja koiran kanssa harrastamiseenkin – on varsin rento. Toisinaan tilaan lihat ja luut kasvis-soseineen pakastimeen, toisinaan ostan säkillisen nappulaa. Toisinaan koirat elävät metsästäjiltä tai kalastajilta saadulla ylijäämälihalla ja toisinaan jollain muulla. Keskiössä on oikeastaan ainoastaan vain se, että koirien vatsat on totutettu pilkkomaan ravintoa kaikissa niissä muodoissa, joissa keksin sitä niille tarjota. Tunnistan faktat, mutten pidä tunkioilta tähteensyöjänä kesyyntyneen lemmikin ruokintaa tähtitieteenä.

Aihe on sellainen, etten halua liiemmin sukeltaa siihen nytkään. Arvostan jokaista koiraansa ruokkiva koiranomistajaa sillä uskon, että meillä kaikilla on lopulta vain yhteinen tavoite; koiriemme hyvinvointi.

Ole hyvä -ruokakulho saatu blogin kautta. www.kindfordogs.fi

Siis mitä tarkoittaa tuoreruoka?

Vaikka markettien muovikääreisillä pötköillä on perinteisesti ollut arveluttava maine, Best In -tuoreruoka on jotain sellaista, mitä ei noin vain kannata sivuuttaa. Tuoreruuat eivät ole oikeastaan yhtään hullumpi vaihtoehto, sillä niissä ei ole lainkaan säilöntä-, maku- tai väriaineita eikä keinotekoisia raaka-ainemassoja.

Tuotteiden sisältämät lihat ja elimet (aivan, kuten kasviksetkin) ovat ihan oikeita, kotimaisten tuottajien toimittamia laatutuotteita ja esimerkiksi ekonaudan- ja possun padoissa on käytetty vain luomulihaa ja luomukasviksia, mikä on ainakin allekirjoittaneelle tosi kova juttu.

Näissä tuotteissa ei myöskään käytetä jätelihaa, vaan kaikki sian, naudan ja broilerin liha on elintarvikekelpoisista ruhoista.

Kaiken kaikkiaan tuotteiden koostumus ja tuoteselosteet ovat hyvin yksinkertaisia ja selkeitä, eivätkä ne jätä mitään arvailujen varaan. Esimerkiksi kanamurekkeessa on vain kotimaista kanan- ja sianlihaa, elimiä, vettä, riisiä, porkkanaa, papuja, kananmunia, herneitä, kurkumaa sekä vitamiini- ja kivennäisaineita. Tuotteiden lihapitoisuus lukee pakkauksissa tuotetietojen yhteydessä ja esimerkiksi Best-Inin kotisivuilla olevan työkalun avulla voi kartoittaa valikoimaa, josta voi oman mielensä mukaan jättää pois vaikka sianlihaa sisältävät tuotteet.

lihan ja kasvisten Kypsennys parantaa sulavuutta vatsassa – mutta ravintoaineet ovat herkkiä kuumuudelle

Best-In on ratkaissut kypsennyksen ja vitamiinien ristiriidan hauduttamalla tuoreruoat hitaasti alle sadassa asteessa, jolloin ravintoaineet pysyvät tallessa, mutta tuotteet käyvät edelleen esimerkiksi koirille, joilla on vaikeuksia sulattaa täysin raakaa lihaa.

Nämä arjessa nokkelat ja maistuvat ateriat osoittautuivatkin meillä varsinaiseksi hitiksi, sillä siinä missä ne käyvät pääruuaksi ja lisukkeeksi, ne sopivat pakastettuina myös täydellisesti kongien ja aktivointilelujen sisälle tuomaan piristystä ja viilennystä helteisille kesäpäiville.

Koiraraadin tuomio

Kulinaristina ja hiljaisena hallitsijana tunnettu Into tarkkaili kuvaustouhujani etäämmältä. Se murisi hiljalleen aina, kun joku malttamattomista whippeteistä oli asettelemassa itseään näkymättömän jonon ohi kerjuulle.

Täällä ei etuilla, pöydän takaa kuului vaimeasti. Kaikesta pystyi päättelemään, että tuoretuotteet tuoksuivat koirien nenään aivan ihanilta, sillä niin paljon mielenkiintoa ne herättivät ympärilläni uteliaina tarkkailevissa koirissa.

Tuoretoukokuu -kampanja, jonka tarkoituksena on kumota tuoreruokintaan liitettäviä ennakkoluuloja, osui oikein hyvään saumaan. Koko toukokuu on ollut meille varsinainen juhlakuu, sillä Into täytti 10. päivä pyöreät 10 vuotta ja sankaria on sen puolesta hemmoteltu paitsi laatuajalla, uintiretkillä, lelulla ja herkuilla, myös ennen kaikkea Best In -tuoretuotteilla, jotka ovat ainakin Inton mielestä oikein oivallinen vaihtoehto niin juhlaan kuin arkeenkin.

Olen samaa mieltä. Yllätyin siitä, miten hyviä tuotteita päivittäistavarakaupoista nykyisin löytyy. Lisäksi minua ilahdutti pienen paikkakunnan runsas ja monipuolinen Best In -valikoima: ihan jokaista verkossa esiteltyä tuotetta ei löytynyt, mutta sen verran runsas valikoima, että uskon, että tällä kylällä juhlivat niin ruoka-aine allergiset nelijalkaiset kuin myös muuten nirsot kaverit.

Sen lisäksi, että tuoretuotteilla on hyvät ja selkeät tuoteselosteet, hyvä saatavuus ja koirilta kysyttäessä myös herkullinen haju- ja makumaailma, pidän myös tuotteiden koostumuksesta.

Sekä pienemmät 340 gramman kippotuotteet että kilon pötköt ovat molemmat koostumukseltaan sellaisia, että ne pystyy hyvin paloittelemaan osiin, mutta myös mörssäämään vaivatta muun ruuan sekaan tai sellaisenaan syötettäväksi. Koirillakaan ei tunnu olevan valitettavaa – ne kiertävät vielä vartin ruokinnan jälkeen toistensa ruokakulhoja etsien vielä pienimmätkin muruset talteen.

arvonta: Voita 30 euron Best-In -arvokortti

Mikä parasta, Best-In on mahdollistanut blogini lukijoille arvonnan! Voit voittaa kotimaisia Best-In tuotteita 30 euron edestä suoraan oman lähimarkettisi hyllyiltä! Arpajaispalkinto on sen verran arvokas, että sillä voi hyvin käydä lunastamassa vaikkapa Inton lempisetin: tuoreruokaa, pakasteita ja kananfileitä.

Nyt kun olen avannut yhtä blogihistoriani kysytyintä ja eniten uteliaisuutta herättänyttä aihetta, haluaisin tietää, mikä muu siellä ruudun toisella puolen kiinnostaa. Eli mistä haluaisit lukea – tai minkä aiheen kimppuun lähettäisit tutkivan koirajournalistin? 😉 Kiinnostaako kenties jokin seikka neljän koiran arjessa, rotueroissa tai peräti se, kuka hihnan päässä vaikuttaa?

Kerro vastauksesi tämän postauksen kommenttikentässä. Kaikkien kommentin jättäneiden kesken arvon 30 euron Best-In -arvokortin sunnuntaina, eli viimeinen osallistumispäivä on 26.5. Jätä kommenttisi yhteyteen sähköpostiosoite tai IG-tunnus, jonka kautta tavoitan sinut, mikäli voitto osuu kohdallesi. Hyvää arpaonnea ja herkullista tuoretoukokuuta joka koiralle!

Arvonta on päättynyt! Kiitos kaikille osallistuneille!

Jos haluat pysyä perillä tulevista arvonnoista, ota Purematta Paras seurantaan Instagramissa tai Facebookissa.

32

Mitä kuuluu koiraperheeseen

Into ja minä odotimme toukokuuta innolla. Ja niin odotti muukin lauma: muutimme huhti-toukokuun vaihteessa aivan uusiin maisemiin. Kotiin, joka on hieman edellistä isompi ja kotiin, joka sijaitsee pienen metsäalueen kupeessa, aivan uusien ja erilaisten lenkkimaastojen äärellä.

Huhtikuun loppu meni hujauksessa. Heti Lontoosta palattuani tavanomaisen lennokas arki sai minusta otteen ja juuri ennen varsinaista muuttoa suuri musta belgipoika liittyi hoidokkina lauman jatkoksi.

Koira oli sama, jonka luona vietimme viikon talvella. En muuton vuoksi voinut tällä kertaa lähteä sinne, missä meille olisi ollut tilaa, vaan jouduin olosuhteiden pakosta ottamaan nuoren uroksen meille. Se huolestutti minua etukäteen. Kolme nuorta urosta ja yhteensä viisi koiraa pienessä asunnossa muuttorumban keskellä. Sijainnissa, jota reunustavat lenkkimaastot ovat pääsääntöisesti vilkkaasti liikennöidyt.

Ei mikään kovinkaan herkullinen kombo, mutta jostain syystä kaikki sujui paremmin kuin osasin odottaa. Lenkkeilin taajamassa viiden koiran kanssa ja sisällä koirat lepäsivät sulassa sovussa toistensa lähettyvillä. Tosin tätä harrasti lähinnä nuoriso, sillä Into majaili tavalliseen tapaansa keittiön pöydän alla ja Elna jossain, missä sen vahtiviettiä oli optimaalisinta toteuttaa.

Maaliskuun lopulla kerroin Olmin murheellisista varpaista, jotka turposivat yhden viikonlopun aikana kuin ammattileipurin kohokkaat. En koskaan palannut kertomaan, miten varpaiden kanssa kävi, koska seuraavaksi huomasin jo pakkaavani matkalaukkuja ja sitten löysinkin itseni Lontoosta.

Olmin kontrollikäynti Helsinkiin oli aivan oma lukunsa. Vihjasin jo Olmin varpaita koskevassa postauksessa surkeasta tunnelmasta, joka piinasi korvieni väliä, mutta se, miten surkeaksi tilanne lopulta eskaloitui, oli täysin omaa luokkaansa.

Tein Olmin kanssa toimistopäivää työpaikallani Riihimäellä ja suunnittelin jo lähtöä eteenpäin – siis Helsinkiin Mevetissä suoritettavalle kontrollikäynnille – kun kotini seinänaapuri otti yhteyttä.

Hän halusi varmistaa, olenko kotonani tekemässä remonttia. Koko päivän asunnostani oli kuulunut remontin ääniä, mutta autoani ei näkynyt parkkipaikalla.

En usko, että kukaan muu kuin ihmiset, jotka asuvat itsekseen vuokra-asunnossa neljän koiran kanssa, voivat ymmärtää sitä tunnetta, minkä äärelle ihminen pysähtyy kuullessaan tuollaisen lauseen. Ja ollessaan aivan liian kaukana kotoa siihen nähden, että siellä pitäisi jo olla – tai olisi ilmeisesti pitänyt olla jo aamusta alkaen.

Puhelimessa koitti varmasti pitkä hiljainen hetki, kun yritin prosessoida sen, mitä naapuri oli juuri kertonut.

Onneksi naapurillani oli asuntoni vara-avain. Olin antanut sen, koska toisinaan työpäiväni saattoivat venyä ja koirien pihapissattajalle saattoi olla tarvetta. Sovimme, että hän menisi katsomaan mistä oli kyse. Minä jäin odottamaan, mitä asunnostani paljastuisi.

Aloin saman tien tekemään lähtöä työpaikaltani ja ennen kuin ehdin ovesta ulos, naapuri soitti uudelleen. Hän kertoi, että koirat olivat tulleet eteisessä iloisesti vastaan, mutta lattioilla ja seinillä oli veriroiskeita. Kaksi muutamaa päivää aiemmin saamaani syntymäpäiväkukkakimppua oli revitty maljoistaan ja silputtu, mutta ne eivät voineet olla syynä sille, että veritahroja oli kaikkialla.

Loppujen lopuksi naapuri paikansi, miten veritahrat olivat voineet syntyä. Olohuoneen ikkunan pielet oli pureskeltu pieniä muovi- ja metalliosia myöten ja Elna käyttäytyi häiritsevän omituisesti: läähätti ja hyöri, mutta kävi naapurin istuttua lattialle tätä hyvin lähelle, ikään kuin turvaan, ja rauhoittui siihen sitten syvään uneen.

Koirat olivat siis päällisin puolin kunnossa – verta tihutti ainoastaan Elnan suusta.

Olin jo miltei puolimatkassa takaisin kotiin – siis aivan päinvastaiseen suuntaan, missä Olmin tassukontrolli oli – kun lopetimme puhelun. Päässä suhisi ja itketti. Vaikka tottakai kukkien tuho ja kodin turmio sekä sen aiheuttamat kustannukset harmittivat, kaikista eniten harmitti Elna.

Tunsin oloni riittämättömäksi. Ymmärsin, ettei ole mitään väliä, paljonko välitän ja rakastan, kuinka tärkeänä sitä ja sen hyvinvointia pidän ja kuinka paljon maallista mammonaa olen valmis laittamaan siihen, että kaikki olisi taas hyvin. Sen ei ole väliä, koska sellaiset asiat eivät loppujen lopuksi merkitse mitään. Jos asiat ovat huonosti, ne ovat huonosti.

Riittämättömyyden tunne kumpusi myös siitä, etten ymmärtänyt koiran mielenliikkeitä. En, vaikka kuinka halusin. Me emme puhuneet samaa kieltä, vaikka olin opiskellut vuosia, tarkkaillut ja katsellut koirien touhuja objektiivisesti ja tehnyt paljon havaintoja. Luulin tietäväni jotain, mutta aina, kun luulee tietävänsä jotain huomaakin, ettei oikeastaan tiedä mitään.

Kerroin ajatuksistani myös Instagramissa ja sain valtavan paljon kommentteja. Kiitos niistä. Kommentteja tuli niin paljon sekä kuvan yhteyteen, että yksityisviestein ja Facebookissa, että en ole vielä ehtinyt vastaamaan kaikkiin, mutta tulen kyllä vastaamaan.

Kello oli jo liikaa, kun pääsin kotiin. Kiitin naapuria, joka oli siivonnut pahimman sotkun ja lohduttanut Elnaa (kelatkaa mikä tyyppi! <3) ja lastasin kaikki koirat autooni mukaan Helsinkiin. Olmin tassukontrolli oli jo aivan juuri ja minä olin ihan väärällä puolella Etelä-Suomea.

Matkalla tiputin Alpin hoitoon. Vihani kohdistui siihen, koska olin jo aiemmin pitänyt sitä syypäänä laumamme alati horjuvaan tasapainoon. Olin koko kevään miettinyt, olinko tehnyt virheen ottaessani sen luokseni. Se oli pääpiirteittäin ominaisuuksiltaan hieno koira ja sen hermorakenne oli ihailtavan hyvä, mutta laumakoirana se ei loistanut taidoillaan.

Kun Elna oli aiemmin keväällä tullut kaksi kertaa juuri nukutuksesta heränneenä kotiin, Alpi oli pyrkinyt härkkimään sitä koko illan. Se ei uskonut, kun minä kielsin sitä ja sen mielestä oli lähinnä hassua, kun lopulta Elnakin – kaiken sen nukutustahmeuden keskeltä – joutui myös kieltämään sitä. Otin sen illaksi hihnaan, jotta minun olisi helpompi ohjailla sen käytöstä, mutta hihnassakaan se ei saanut silmiään irti hassusti käyttäytyvästä Elnasta, joka oli vain hetkeä aiemmin herätetty nukutuksesta.

Kun sinä iltana olimme lähdössä iltalenkille, Alpi hyppäsi Elnan selkään kuin astuakseen tätä. Kahdeksanvuotiasta narttua, laumamme kiistatonta kuningatarta. Ennen kuin minä ehdin sanomaan mitään, Elna ärähti, jolloin Alpi nappasi sen niskanahasta kiinni ja ravisti.

Sen jälkeen Alpi sai minulta sellaista palautetta, että jopa Into ja Olmi pidättelivät hengitystään. Elna seisoi aloillaan yhä hieman pöllyissä. Alpin olemus ei sen sijaan muuttunut: se seisoi vielä palautteenannon jälkeenkin ryhdikkäänä ja katsoi minua sitten huvittuneena silmiin kuin sanoen: ”hei hermanni, joko mennään sinne lenkille?”

Sen kumartelemattomassa teinipoika-asenteessa on piirteitä, joita en voi sietää. Toisinaan ihailen sen järkkymätöntä olemusta, mutta arjessa ja laumassa se voi olla hyvinkin haasteellinen. En ole mikään suuri johtajuusteorian kannattaja, mutta koen, että on asioita, joita koiran on hyvä kunnioittaa. Samalla tavalla, kuin me ihmiset kunnioitamme kuumaa hellaa tai tien varressa nopeuksia mittaavaa poliisiautoa.

Uskon, että vanhemmiten Alpi puhkeaa kukkaan, mutta ensimmäisessä kolmessa vuodessa voi olla kestämistä. Minua ei ole helppo provosoida, mutta jos minun laumaani kohtaa uhka tai kiusanteko – tuli se sitten ulkopuolelta tai lauman sisältä – en epäile puuttua tilanteeseen. Minun Elnaani ei kosketa noin, ei etenkään silloin, kun se ei itse pysty puolustautumaan.

Oli kaikkien kannalta hyvä, että minulla oli paikka, minne pystyin Alpin tiputtamaan. Ennen kaikkea minä kaipasin lomaa koirasta, joka kaiken aikaa käänsi kaiken mahdollisen huomion itseensä.

Sen lisäksi, että mietin Helsinkiin ajaessani sitä, kuinka paljon me muut kärsimme tilanteesta Alpin kanssa, mietin myös sitä, kuinka paljon Alpi itse kärsi. Siitä, ettei se ollut jatkuvasti jakamattoman huomion keskipisteenä (mitä se tuntui niin kovasti tavoittelevan) ja siitä, että jouduin jatkuvasti puuttumaan sen toimiin.

Kevät Alpin kanssa tuntui siltä, että jouduin koko ajan pyytämään sitä lopettamaan sen, minkä se oli juuri keksinyt ja pyytämään sitä kiinnittämään huomionsa johonkin muuhun juttuun – mikä ei sen mielestä tietenkään ollut yhtään niin mahtavaa. Rennossa ja rauhallisessa mielentilassa lenkkeily tuntui olevan Alpille kirosana, sillä Alpi halusi vain mennä täysiä – siitäkin huolimatta, että ulkoilin sen kanssa myös kahdestaan ja yritin purkaa sen energiaa villeihin frisbee -leikkeihin ja jalkapallo-otteluihin.

Puin tunnin ajomatkalla puhelimessa myös Elnan tilannetta ensin ystäväni kanssa ja sitten sellaisen koiramiehen kanssa, joka oli palveluskoirapiireissä nimekäs ja jonka kanssa olin vaihtanut pari sanaa joskus vuosia sitten poliisikoiralaitoksella.

Hänenkin mielestään Elnan oireilu oli kummallista, mutta hän otti puhelun aikana esille ajatuksina mm. epilepsian sekä ääniarkuuden, mikä joillekin koirille ilmaantuu iän karttuessa kuin yöstä.

Keskustelimme pitkään siihen nähden, että emme entuudestaan tuntenut toisiamme. Sitten kiitin häntäkin avusta ja parkkeerasin autoni Mevetin parkkihalliin. Emme olleet vielä myöhässä, mikä oli suoranainen ihme iltapäivän tapahtumarikkauteen nähden.

Pahin turvotus Olmin tassusta oltiin saatu hillittyä antibioottikuurilla ennen kontrollikäyntiä ja nyt tassua oli helpompi tutkia. Eläinlääkäri päätyi kurkkaamaan kirurgisesti turvonneen kohdan sisälle ja tunteja myöhemmin hän kertoi, että tassussa sisällä oli orgaaniseen aineeseen viittaavia löydöksiä: eli mitä todennäköisesti ärhäkän reaktion ja tulehduksen oli aiheuttanut jokin tassun sisälle työntynyt tikku tai muu vastaava.

Olin tämän kuullessani suunnattoman helpottunut, sillä pelkäsin, että tassuihin aiemmin tehdyt keinotekoiset ligamentit olisivat aiheuttaneet ongelmia ja jouduttaisiin poistamaan mittavassa projektissa. Näin ei kuitenkaan onneksi ollut: nyt meidän piti enää vain huuhtoa ja puhdistaa leikkauskohtaa hyvin ja pitää tassusankari levossa, niin koira palautuisi ennalleen ja edessä olisi ihan tavallinen kesä, jonka aikana voisimme nauttia liikunnasta, uimisesta ja aurinkoisista päivistä.

Ja niin Olmi parantui. Tassut voivat nyt hyvin ja Alpillekin kuuluu hyvää. Se palautui laumaamme oltuaan pari viikkoa poissa.

Sen loma muualla teki hyvää meille kaikille, ennen kaikkea omalle henkiselle jaksamiselleni. Se on nyt hieman rauhoittunut, mutta on se edelleenkin Alpi. Viime viikolla se kakkasi Inton päähän ja arki-iltaisin se kantaa suussaan tyhjiä ruokakuppeja, joiden kolistelu on sen mielipuuhaa. Sitten kun taas on ruokinta-aika, ruokakuppeja saa etsiä ympäri asuntoa. Toisinaan niitä löytyy sohvalta tai sängyltä, välillä kylpyhuoneesta.

Hyvästelin sen yhtenä perjantai-iltana rautatieasemalla, kun se lähti omien kavereidensa kanssa Tampereelle ja seuraavana sunnuntai-iltana se tuli samaan paikkaan takaisin. Se oli viikonlopun kisaamassa Siirin kanssa junior handler -kehissä ja reissunsa jälkeen se nukkui kolme päivää liikauttamatta eväänsäkkään. Reissusta toivuttuaan se on taas jatkanut omaa alpimaista eloaan.

Huomaan, että tällä hetkellä asenteeni sitä kohtaan on reilu ja avoin ja arki sen kanssa on taas ihan mukavaa. Alpi on vain niin suuri persoona, että se on välillä yksinkertaisesti liikaa, eikä tarvita montaakaan vastoinkäymistä yhdistettynä sen ilkikuriseen hymyyn, kun minä olen jo oman jaksamiseni äärirajoilla.

Onneksi se on sentään perinteisin mittarein helppo koira: se kulkee hihnassa pääpiirteittäin hyvin, ei huuda toisille koirille ja ulkoillessakin sen luoksetulo on varma (paitsi jos se innostuu juoksuttamaan malia). Se ei ymmärrä mitään rusakkojen päälle ja kotona sisällä se on läheisyyttä rakastava kainaloinen – aina, kun ei ole liian kiireinen touhutessaan jotain muuta. Kyllä siitä tulee vielä hieno ja upea koira, jonka vuoksi tulen vuodattamaan kyyneleitä. Onhan se sitä jo nyt. Se vain tarvitsee tilaa ja aikaa ja minun täytyy tulla pois sellaisesta maailmasta, jollaisessa olen koirieni kanssa tottunut olemaan.

Sellainenhan jokainen koira on. Omanlaisensa polku aivan uudenlaisiin maisemiin.

16