En kyllä enää valita irtokarvoista!

Elna

Viettämämme hiljaiselo ei suinkaan ole merkki koiraharrastuksen laiminlyömisestä vaan nimenomaan siitä, ettei kaiken menon ja meiningin keskellä kertakaikkiaan ole ehtinyt näpyttelemään tietokoneen ääreen, vaikka se niin monet kerrat onkin jo käynyt mielessä.

Kaikenmoista on ehtinyt tapahtumaan sitten viimeisimmän merkinnän joka näyttäisi olevan joulukuulta. Inton vaurioitunut kynsi lähti paranemaan hyvin ja uutena vuotena olimme koko lauman kera Myllymäen kalliolla katsomassa ja kuuntelemassa uuden vuoden raketteja. Koko poppoo oli mukana autossa, mutta kävelylle kalliolle ja sen ympäristöön ne pääsivät vain yksitellen. Varma ja itseluottamusta täynnä oleva Romppu ei tuntunut edes huomaavan ympärillään rätinää ja räiskettä, kun taas Into vilkuili ympärilleen innostuneena siihen malliin, kuin se olisi kuvitellut pamahduksien lupailevan taivaalta satavia ammuttuja sorsia – vaikka eihän se koskaan ole ollut metsällä tositoimissa. Elna tuijotti raketteja silmät säihkyen ja häntä heiluen ja vaikutti kaikin puolin siltä, että se olisi ollut valmis tekemään sen suunnattoman suuria loikkia kohti taivasta ja nappaamaan raketteja suuhunsa. Myllymäen kalliolla oli paljon ihmisiä keskiyön aikoihin ja koirani keräsivätkin osakseen paljon ihastuneita, järkyttyneitä ja epäileviä katseita. Olen itsekin sitä mieltä, että koirat ja raketit eivät sovi yhteen, mutta koska koko lauma otti uuden vuoden niin lunkisti oli mukavaa viettää sitä yhdessä. Arvostan todella sitä kuinka hyviä koiria kohdalleni onkaan loppupeleissä osunut -ei paukkuarkuutta tai arkea hankaloittavia ongelmia. Osaan kyllä tästäkin kommentista huolimatta listata koiristani kymmeniä ärsyttäviä piirteitä ja tapoja, mutta niiden kaikkien kanssa pystyy kuitenkin elämään normaalia arkea. Omien hermojen puitteissa.. 😉

Elna vietti 1-vuotis syntymäpäiviään joulukuussa, niin kuin jo aiemmassa merkinnässäni mainitsin, mutta valitettavasti olen onnistunut hukkaamaan sen seisotuskuvat kyseiseltä 12 kuukauden merkkipäivältä. Romppu täytti 9 vuotta helmikuun 20. päivä eikä siitä alkuunkaan uskoisi kuinka vuodet ovatkaan vierineet. Ne ovatkin olleet suotuisia vuosia ja Romppu on pysynyt hyvässä kunnossa ilman terveydellisiä ongelmia tai tapaturmia.

Rompun ehdottomasti huonoin puoli on sen irtokarvan määrä. Valkoisia koirankarvoja on kaikkialla rajattomasti – enkä pääse niistä eroon edes hoitamalla sen turkkia säännöllisesti ja imuroimalla lähes päivittäin. Kaikkein raivostuttavinta on, että huomaan kuljettavani valkoisia irtokarvoja kaikkialle minne menen ja jopa työpaikallani siistissä ja puhtaassa toimistossa huomaan kuinka työpisteelleni on salakavalasti muodostunut Romppua muistuttava irtokarvakasa. Julistin kevään myötä irtokarvojen vastaisen sodan alkaneeksi ja ostin sen myötä itselleni uuden aseen, furminaattorin, jonka toivon puoltavan karvattoman kaunista kotiani. Tottakai koiranomistajana siedän irtokarvoja joita on aina kaikkialla, mutta minullakin on rajani. Esimerkiksi Inton tai etenkään Elnan huomaamattomat irtokarvat eivät haittaa minua pätkääkään, koska niitä on vähän ja vain sellaisissa paikoissa jossa voi olettaa niiden olevan – pölyisissä nurkissa, sohvalla siinä kohtaa, missä on koiran muotoinen painautuma ja mustassa villakangastakissa. Eli ei esimerkiksi kaikissa alusvaatteissani, kasvopyyhkeessäni ja tyynylläni, joista takuulla löytää tuhansia Rompun karvoja!

Vaan viime viikon keskiviikko pisti asiat taas tärkeysjärjestykseen ja näpäytti minua turhamaisuudestani oikein kunnolla. Kerrataanpa…

Romppu oli tiistain aikana saanut kurkustaan alas lähes kokonaisen peuran- tai muun riistaeläimen luun. En tietenkään tajunnut tätä heti tiistai-iltana vaan kuulin asiasta keskiviikkona leikkaavalta eläinlääkäriltä. Jep! Olimme juuri aloittelemassa tokotreenejä Inton ja Rompun kera Pian ja hänen koiriensa seurassa, kun Romppu jatkoi jo kotipihassa aloittamaansa tuloksetonta ulostamista. Kovasti se yritti saada jotain ulos, mutta ummetus oli niin kova, että mitään ei tapahtunut. Koiraparka valitti, yritti ja yritti ja valitti vähän lisää, mutta mitään ei tapahtunut. Koska Romppu on ennenkin onnistunut hankkimaan itselleen pahaa ummetusta hotkittuaan luita en aluksi ottanut asiaa vakavissani vaan sidoin sen puuhun ja ajattelin ottaa Inton kanssa hiukan seuraamista ja paikallaoloa, mutta ennen kuin sain Intoa edes autosta ulos alkoi Rompun valitus muuttumaan sydäntä särkeväksi ulinaksi ja koko koira alkoi vapisemaan ja oksentelemaan. En vielä tässäkään vaiheessa täysin ymmärtänyt mistä on kyse, mutta onneksi Pia patisti minut soittamaan yhteiselle tutullemme joka on eläinlääkäriasemalla töissä. Puhelimen päässä Merja suositteli eläinlääkäriasemalla käyntiä ja samaa sanoi huolestuneena Romppua rapsutteleva Pia. Pakkasin Rompun takaisin autoon. En ole koskaan elämäni aikana toivonut koiran kakkaavan autooni, mutta siinä vaiheessa kun nostin erittäin huonovointiselta vaikuttavan Rompun auton takaronkkiin toivoin todella, että kotipihaan päästyämme löytäisin koiran sontaa takaluukusta.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Puhuin koko vartin kotimatkan ajan puhelimessa tutun eläinlääkärin kanssa tilanteesta ja sen helpottamisesta. Kuvittelin, että parafiiniöljystä voisi olla apua ensihätään, mutta järkytys kotipihassa oli suuri, kun Rompun vointi olikin vain huonontunut. Kun avasin autoni takaluukun Romppu makasi takaronkin lattialla selin minuun eikä edes reagoinut oven avaukseen, johon se normaalisti reagoi innokkaasti (ja raivostuttavasti) stepaten aloillaan. Voi kuinka toivoinkin, että olisin nähnyt tutun steppiesityksen auton koiraverannan ovella! Nostin Rompun varovasti maahan mukaan tulleen Pian vahdittavaksi samalla kun ryntäsin itse sisälle kotiini läträämään parafiiniöljyn kanssa. Kun tulin takaisin ulos sain todeta, että oma hotkoruhtinaani ei kelpuuttanut kitaansa edes makkaraa ja viimeistään tässä kohti alkoivat pääni sisäiset hälytyskellot soimaan -ja lujaa! Normaalisti Romppu on niin innoissaan saamistaan suupaloista, että on lähellä ettei se puraise ahneuksissaan antavan käden sormistakin puolia kitaansa.
Soitin paikalliselle eläinsairaalalle ja lähdimme Vethausiin siltä seisomalta. Vethaus oli juuri pari päivää aiemmin uudistunut normaalista eläinklinikasta 24/7 auki olevaksi eläinsairaalaksi joka olikin meidän onnemme.

Päästyämme paikan päälle odottelimme eläinsairaalan aulassa tovin mutta pääsimme melko ripeästi sisälle. Pia oli mukanani seuraamassa tilannetta. Tutkimuspöydällä Rompulta otettiin hiukan verta tulehdus- ja muiden arvojen mittaamiseksi jonka lisäksi siltä kuunneltiin sydän ja mitattiin kuume. Tämän jälkeen koira vietiin takahuoneeseen kuvattavaksi ja odotettuamme hetkisen eläinlääkäri kutsui minut ja Pian tutkimaan röntgenkuvia joissa selvisi, että Rompun suoli oli aivan tukossa eikä tilanteesta olisi missään nimessä selvitty kotikonstein.
Olimme saapuneet eläinsairaalaan keskiviikkoiltana yhdeksän aikaan, mutta hiukan ennen kymmentä eläinlääkäri totesi, että hän suorittaisi koiralle suolihuuhtelun jonka kesto tulisi olemaan sen verran pitkä, että voisin halutessani mennä kotiin odottamaan. Niinpä jätin Rompun asemalle ja lähdin kotiin odottamaan puhelua, jonka myötä voisin hakea oman pikku keisarini kotiin nukkumaan. Vaan klo 23 aikoihin illalla eläinlääkäri soitti uudelleen ja totesi, että koiran vatsasta ei suinkaan löydy luunpaloja vaan kokonainen luu, jota ei ole mitenkään mahdollista saada ulos suolihuuhtelulla vahingoittamatta suolistoa. Vaikka tunnenkin Rompun hyvin, en voinut uskoa korviani kuullessani kokonaisena ahmitusta luusta. Pudistelin vain päätäni kuunnellessani eläinlääkärin sanoja. Annoin luvan leikkaukseen ja jäin huolestuneena odottamaan lisätietoja, joita leikkaava eläinlääkäri lupasi soitella heti leikkauksen jälkeen. En tarkalleen muista mihin aikaan leikkaus oli valmis. Eläinlääkäri soitti minulle kello yhden ja kahden välillä yöllä ja ilmoitti, että leikkaus on onnistunut hyvin ja että koira jää yöksi sairaalalle tippaan toipumaan. Sairaalalla lääkärit myös seuraisivat sen veriarvoja mahdollisia komplikaatioita silmällä pitäen.

Seuraavana aamuna minun olisi pitänyt lähteä töihin, mutta ilmoitin, että en voi tulla paikalle ja jäin odottamaan eläinlääkärin puhelua joka tulikin yhdeksän aikaan aamulla. Koiran veriarvot olivat pysyneet hyvinä ja Romppu olisi valmis lähtemään sairaalasta kotiin. Eläinsairaalalla minua odotti hirvittävä lasku. Sillä hinnalla, jolla onnistuin pelastamaan vanhan nuhjuisen cockerspanielini hengen, olisin saanut puolitoista uutta cockerspanielia tai yhden kokonaisen novascotiannoutajan muhkean pentupaketin kera. Kun kirpaisevan laskun osamaksusuunnitelma oli saatu neuvoteltua hoitaja toi takahuoneesta velton ja surkealta näyttävän cockerspanielia muistuttavan otuksen joka tuskin oli tässä maailmassa – sillä oli kyljessään kipulaastari ja sen saama lääkitys oli melkoisen tuju. Sillä oli päässään leikkaushaavan nuolemisen estävä tötterö ja sen oikeassa etutassun ranteessa oli sideharso jonka alla oli reikä josta vielä hetki sitten koira oli ollut tipassa. Näky oli hirvittävä. On hirveää nähdä oma koiransa siinä kunnossa. Kaikkein hirveintä oli jälleen näkemisen ilottomuus – Romppu oli niin vahvasti lääkitty että se ei varmaankaan edes ymmärtänyt olevansa taas luonani. Se oli niin nuutuneen oloinen, että ymmärsin nopeasti, että tästä se taistelu vasta alkaa. Koska Romppua oli pidettävä lämpimässä ja vedottomassa paikassa ja äidilläni oli vapaapäivä ajattelin, että jätän koiran vanhemmilleni ja jatkan itse matkaani töihin. Oma kotini on hiukan vetoisa etenkin lattiatasosta ja vanhempieni luona Romppu saisi olla rauhassa nuoremmilta koirilta.

Siinä vaiheessa kun sain laskettua Rompun pedile, jonka äitini oli valmistellut pientä potilasta varten ja katselin nukkuvaa koiraani en voinut ajatella muuta kuin sitä, kuinka lähellä lähtö oli ollut. Eläinlääkäri oli vielä todennut, että luu oli ehtinyt jonkin verran vaurioittamaan koiran suolistoa. Silittelin reppanan cockerspanielini turkkia kiitollisena siitä, että sain vielä jatkaa taivaltani sen kanssa ja päätin, etten valittaisi sen irtokarvoista ainakaan viikkoon. Vietin Rompun vierellä muutamia tunteja kunnes lähdin käymään työpaikallani hoitamassa päivän pakolliset valvollisuudet. Siitä, kuinka Rompun terveydentila junnasi pitkään paikoillaan, mutta kuinka se lopulta alkoi kohenemaan hitaasti kerron lisää seuraavassa merkinnässä!

1

Yksi kommentti artikkeliin ”En kyllä enää valita irtokarvoista!

  1. Paluuviite: Huh hellettä! « nikirox

Vastaa