Sinun ja minun koira

 

Meidän talouteemme kuuluu kolme koiraa. Ostin Inton kesällä 2008 harrastuskaveriksi ja seuraneidin roolin saaneen Elnan helmikuussa 2010. Etälaumalaisena meillä on pian kymmenen vuotta täyttävä Romppu, jonka sain 12-vuotiaana. Romppu muutti vanhempieni luokse eläkepäiviä viettämään heinäkuussa 2011, kun tulimme siihen tulokseen, että pappakoiran on parempi elellä rauhallisemmassa ympäristössä perheen ainoana silmäteränä.

Inton ja Elnan lisäksi talouteemme kuuluu Remu. Se on skotlanninterrieri. Se tuli kaupanpäälisenä, kun löysin miehen, jonka kanssa muutin sittemmin yhteiseen asuntoon.

Olemme eläinrakkaita ihmisiä, eikä meillä ole tapana puhua sinun ja minun koirista, vaan meidän koirista. Kulut jaetaan jokseenkin tasan ja lenkille pääsee useimmiten koko lauma kerralla. Siitä saakka, kun Remu ensimmäistä kertaa astui kotiimme, se on ollut yhtä tärkeä perheenjäsen, kuin muutkin nelijalkaiset.

Silti jokin mättää. Olen pitänyt Remua mielenkiintoisena tuttavuutena ja selaillut skotlanninterriereiden rotuyhdistyksen nettisivuilta niin rotuesittelyä kuin keskustelupalstaakin, enkä silti oikein ota selvää, mikä on tämä kummallinen eevokki. Rodun peruspiirteistä kertova luonnekuvaus selittää jonkin verran. ”Skotti on älykäs koira. Lisäksi se on hyvin itsenäinen ja siitä löytyy paljon temperamenttia. Rodulla on voimakas oma tahto, mikä sen älyn kanssa yhdistettynä voi aiheuttaa vallankaappausyrityksiä.”

Niin. En tiedä, lasketaanko vallankaappausyritykseksi sitä, että kun yritän maanitella koiraa paikasta A paikkaan B, se vaan tuijottaa minua karvaisilla kasvoillaan tekemättä elettäkään. Yleensä aloitan kutsumisen iloisesti ja reippaasti. ”Remu!” Mutta mitään ei tapahdu. Sitten odotan ja hetkisen odotettuani toistan iloisen ja reippaan kutsuhuutoni lisäten siihen vielä kannustavia eleitä. Koska mitään ei edelleenkään tapahdu, siirryn yhä vain vaativampaan käskytykseen ja lopulta uhkaan koiraa perkeleellä ja heti uhkauksen jälkeen annan koiralle taas mahdollisuuden toteuttaa toiveeni, jonka olen ilmaissut jälleen iloisemmalla äänenpainolla.
Vaan koira ei reagoi. Se tuijottaa minua, tai mistä minä tiedän mitä se otsatukkansa alla tuijottaa, mutta ainakin sen nenä osoittaa minuun päin, mutta mitään ei siltikään tapahdu. Kuulossa ei pitäisi olla mitään vikaa ja miestäni se kyllä tottelee. Ainakin useimmiten.

Minun on vaikea kuvailla suhdettani Remuun. Se on kiva pieni koira, jonka mielelläni kutsun aina silloin tällöin sohvalle viereeni katsomaan telkkaria (silloin kyllä kuunnellaan), ja aina kun lähden liikuttamaan ”isoja koiria isojen koirien maastoihin” en kuitenkaan raaski jättää sitä yksin kotiin. Ja sitten kiroan, kun rämmimme ”isojen” kanssa upottavassa hangessa ja joudun koko pitkän lenkin ajan kantamaan Remua sylissäni, koska se ei superpienilläminiatyyrijaloillaan yksinkertaisesti pysty kävelemään tai pomppimaan niin upottavassa hangessa pitkiä matkoja. Ja lisäksi se tutisee koska sen varpaita paleltaa.

Se on silti ihan kiva koira. Onhan se pieni ja vanha, joten haastavissa maastoissa rämpimättömyyden voi antaa sille anteeksi. En siltikään ymmärrä sitä. Tuntuu, ettei sillä ole ilmeitä ja eleitä, ainoastaan otsatukka, parta ja koristekarvat. Tuntuu, etten tähän päivään mennessä ole löytänyt siltä kuin kahta erilaista ilmettä: sellaisen, mikä sillä yleisemmin on ja sellaisen muuten samanlaisen, jossa sillä vain on kieli ulkona kun se läähättää. Sen hännälläkään ei ole ilmeitä, vaan se sojottaa aina suoraan ylöspäin (mikä aluksi aiheutti väärinkäsityksiä toisten perheenjäsenten seurassa) tai sitten suoraan alaspäin. Ilman välimuotoja.

Ja minä kun luulin olevani hyvä lukemaan koiria ja kommunikoimaan niiden kanssa. (Tästä päästään kysymykseen, lukeutuuko Remu ollenkaan Mammalia -luokkaanCarnivora -lahkoonCanidae -heimoon ja Canis -sukuun, eli onko se edes Canis lupus familiaris, yksinkertaisemmin ilmaistuna koira? Wikipediaan tarkemmin tutustuttuani ei se kyllä eevokistakaan mene. Sillä ei ole erityistä taipumusta kantaa saalistamiensa eläinten hampaita, sarvia ja kalloja voitonmerkkeinään, eikä se asu korkealla puusiltojen yhdistämissä puissa.)

Sillä on aina sama naama ja se on aina yhtä ennalta-arvaamaton. Saatan päästää koirat nopealle pihapissalle, jolloin (minun) Into ja Elna käyvät ripeästi asioillaan ja tulevat sitten takaisin ovelle odottamaan sisäänpääsyä. Kun taas (sinun) Remu sen sijaan kipittää superpienilläminiatyyrijaloillaan ympäri pihaa, eikä siitä ota selvää, onko se etsimässä kakkapaikkaa vai jäljestämässä fasaaneja. Se saattaa pyöriä hätäisen näköisenä ympäri pihaa ja sitten vain lopettaa ja tulla ovelle. Tai sitten ei, parhaimmillaan se jatkaa pyörimistään vielä toiset 5, 10 ja 15 minuuttia. Tai sitten, aivan yllättäen, jäädäkkin kakalle.
Tämä on Remun yllättäväisyyksistä suuri inhokkini. Yllätyskakat. Pommitus alkaa yleensä silloin, kun sitä vähiten odottaa ja sellaiseen paikkaan, mihin sitä vähiten toivoisi. Lenkeillä silloin, kun kakkapussit ovat juuri loppuneet ja tarharyhmä kävelee vastaan, tai sitten juuri, kun olemme kahden suojatien välissä liikenteenjakajalla.

Niin kävi tänäänkin, ja siinä seisoskellessani ja odotellessani aamu kahdeksan ruuhkaisella liikenteenjakajalla suojateiden välissä kaikessa rauhassa asioitaan hoitavaa skotlanninterrieriä tulin miettineeksi, että ehkä sittenkin alamme puhumaan sinun ja minun koiristani, jolloin sinä ulkoilutat hävyttömän pienen terrierisi ja minä kaksi suhteellisen järkevää ”isoa.” Ei ainakaan pitäisi sitten tulla eteen tilanteita, jossa seison suojateiden välissä kolmen koiran kanssa, joista tasan jokainen on puettu kirkkaisiin huomioliiveihin ja minunkin kasvoni alkavat olla paloauton väriset. Siinä oli ohi ajavilla autoilijoilla sun muilla varmasti ihmeteltävää, kun keskellä kaistoja seisoi yksi pinkkipaitainen koira, yksi oranssipaitainen koira ja yksi keltapaitainen, kakalla oleva pikkukoira. Tuntui, että se hetki kesti ikuisuuden.
Siinä me sitten seistiin. Isot koirat aloittelikin jo paikoillaan steppailua ja levotonta piipittämistä, kun tassut jäätyy ja yks vaan kakkaa. Kerrottakoon vielä sen verran, että suojatien toisella puolella olisi ollut hevostalli ja syrjäiset maastot, joissa kukaan ei olisi ollut näkemässä, kun pieni keltainen koira kakkaa.

No. Ehkä minä vielä jonain päivänä opin lukemaan Remua ja sen kummallisuuksia. Opin olemaan raahamatta sitä suojatielle kun se tepastelee superpienilläminiatyyrijaloillaan siihen tahtiin, että pian pitää päästä hädälle ja ehkä jonain päivänä tiedän, mitä tarkoittaa, kun sen häntä osoittaa ylös tai kun sen häntä osoittaa alas. Ehkä kaikkein huvittavinta tässä on se, että olen ihan ilman ongelmia pärjännyt jo kuukausia sotakoiraohjaajana ja käsitellyt aggressiivisuutensa puolesta arvaamattomimpiakin yksilöitä, mutta kotona odottava pikku terrieri on minulle täysi mysteeri.

Koska meidän taloudessamme ei siis missään nimessä puhuta ”sinun ja minun koirista” vaan ehdotttomasti vaan meidän koirista, liitettäköön loppuun vielä pitkään koiraihmisten keskuudessa liikkunut kirjoitus siitä, kuinka sinun ja minun koirani todellisuudessa eroavat toisistaan… Myös meidän taloudessa.

Sinun koirasi on laiska
– Minun on rauhallinen.

Sinun koirasi on lihava
-Minun koirani on voimakasrakenteinen.

Sinun koirasi on tyhmä
– Minun vaan oppii hitaasti.

Sinun koirasi on stressaantunut
– Minun on leikkisä.

Sinun koirasi on huonosti kasvatettu
– Minun on itsenäinen.

Sinun koirasi on hemmoteltu
– Minun on perheenjäsen.

Sinun koirasi on itsepäinen
– Minun luottaa itseensä.

Sinun koirasi liikkui huonosti
– Minun liikkui huonolla alustalla.

Sinun koirasi voitti, koska tunnet tuomarin
– minun, koska se oli paras.

Sinun koirasi hävisi, koska tuomari osasi asiansa
– Minun hävisi koska tuomari ei tuntenut rotua.

Sinun koirasi kerjää
– Minun on vain utelias.

Sinun koirasi haukkuu
– Minun vahtii.

Sinun koirasi on arka
– Minun on varovainen.

0

8 kommenttia artikkeliin ”Sinun ja minun koira

  1. Osaan niin samaistua tuohon tunteeseen, mitä käy läpi, kun on kutsunut koiraa ensin nätisti ja sitten lopulta hieman tiukemmin, eikä koiran ilme edes värähdä! Kaverin koira oli sellainen. Se korkeintaan vilkaisi ja näytti siltä, että ehkä kohotti kulmakarvojaan ja se oli siinä. Sen sai aina hakea kaulapannasta/valjaista taluttaen luokseen 😀

  2. Voi, loistava teksti 😀 Tunnistin Mörkön muutamasta kohdasta… Silläkin on välillä ihan oma elämä – se pärjää omasta mielestään ihan mainiosti itsekseen ilman ihmisten kotkotusten kuuntelemista. Kyllä se saattaa katsoa ja näyttää kuuntelevan, mutta totteleminen? Ei kiitos, ainakaan aina. Kaikesta pitää hyötyä tuntuvasti!

  3. Sarianne, kiva kuulla, että muutkin on törmännyt vastaaviin tapauksiin! Oon repinyt hiuksia päästäni ja miettinyt, onko kyse auktoriteetin puutteesta vai koiran kouluttamattomuudesta. Mutta ehkä sellaisia koiria vain on!
    Myös Elna on äärimmäisen itsenäinen tapaus, mutta se sentään lukee harvinaisen hyvin äänenpainoja ja eleitä, ja tietää, mitä tarkoittaa viimeinen pisara ja vika tikki. 😉

    Sirkku, taitaa olla noi pikkukoirat, joissa piilee harvinaisen paljon oman arvon tuntoa, ripaus itsepäisyyttä ja itsenääisyyttä. Pahinta näissä kuitenkin on, että täytyisi kaikesta huolimatta pysyä itse viileänä kuin viilipytty ja johdonmukaisena siitäkin huolimatta, että koira on kuin toiselta planeetalta!

  4. Ne on ne perhanan terrierit! Vanhempien Rölli ei usko mitään, jos Rölliä ei satu huvittamaan. Ongelman muodostaa myös allergiat ja dieetit, joiden takia herkuilla palkkaaminen on no-no. Näin ollen myös totteleminen on no-no. Paitsi jos isäntä käskee tietyllä äänellä, josta kuuluu ilmeisesti että ihan justaansa tulee sellanen palaute että oksat pois ja puoli latvaa 😀
    Miehillä taitaa vaan olla auktoriteetimpi ääni kuin naisilla. Myös kiltti pieni bretonipoika Miska tottelee miehiä paremmin kuin meitä emäntiä. Sillä vain silmät suurenee suurenemistaan kun sitä komentaa. Joku päivä ne vielä tippuu siltä päästä… Sitä odotellessa!

  5. Mulla on kans outo fiilis koirista, joilla on pitkät naamakarvat. Tuntuu ettei niillä ole ilmeitä ja sen takia niitä on vaikea ymmärtää. Ei edes tiedä, katsooko ne kohti vai jonnekin ihan muualle. Mun äidin silmättömästä brassistakin huomaa paljon selkeämmin, milloin se ”katsoo” kohti!

  6. Ihana lauma sulla! Ja tuo skotti erityisesti herättää jotakin kummallista viehätystä minussa. En tiedä miksi, mutta haaveilen tuollaisesta mustasta jääräpäisestä pikku partasuusta. Ei siitä nyt varmaan oikein harrastuskoiraksi olisi, mutta jostain syystä tunnen suurta viehätystä kyseistä rotua kohtaan :).

  7. Karo, joo, terrierit on kylla itsepaisia otuksia! Se yhdistettyna itsenaisyyteen on toisinaan hiukan hermoja koetteleva yhdistelma… Ja oiva kuvailu Miskasta, se on kylla ilmeikas koira!

    Emma, silmat kylla kertoo koirastakin ihan aarettoman paljon. Olisi kylla mielenkiintoista tavata silmaton koira jonka paan eleet muuten olisivat suht helposti luettavissa. Siita varmaan oppisi paljon, olisi mielenkiintoista ymmartaa kuinka paljon koiranomistajana reagoi jo pelkastaan niihin silmien ilmeisiin!

    Riikkis, mieheni rotuvalinta olisi voinut kylla olla huonompikin! 😉 Ei ehka oma ykkosvalintani, mutta erilaisia koiria on aina mielenkiintoista tavata. Olen ymmartanyt etta majailemme samalla paikkakunnalla – siispa tule joku paiva ihmeessa tutustumaan meidan skotteihin. Meilla on yleensa muutaman kerran kuussa hoidossa myos Remun velipoika Toto, joten naita jaarapaita pyorii jaloissa yleensa kerralla tuplat. Ehka samalla voitaisiin selvittaa, mitapa esimerkiksi punaiset toisistaan tuumaisivat! 🙂

  8. Paluuviite: Mikä tekee skotista skotin? | Snookin pentublogi

Vastaa