Tänäaamuna lenkkeillessäni Inton kanssa tuttuja autotienreunoja totuttuun tapaan meitä vastaan tuli penkkarirekka. Reilu kolme vuotta sitten muuttaessamme nykyiseen asuinpaikkaamme suurien autojen (ja ohikiitävien junien) ohitukset olivat yhtä tuskaa koiran kanssa, joka halusi tapella kaiken vastaantulevan ja riittävän suuren  kanssa – tähän tarkoitukseen ei siis missään vaiheessa kelvannut seurakoirat ja kylän kissat vaan varteenotettavia tappelukavereita oli nimenomaan roska-autot, linja-autot, rekat ja muut vastaavat. Koska meillä päin ei tunneta käsitettä ”kävelytie” ohitukset olivat aina vähintäänkin mielenkiintoisia nuoren koiran taistellessa autoteiden reunoilla vastaantulevaa liikennettä vastaan.

Sellainen tilanteemme oli kolme vuotta sitten. Koulutuksen ja kuluneiden vuosien myötä koiran suhtautuminen suuriin liikkuviin objektiiveihin on normalisoitunut ja pahat tavat ovat jääneet kokonaan unholaan.

Tänään kohdatessamme tienreunassa peräti kaksi perättäistä penkkarirekkaa lähtötilanne kolmen vuoden takaa palautui sekä minun, että koiran mieleen. Kun koira tajusi hitaasti meitä lähestyvän ”laivueen” joka kantoi mukanaan möykkäävää ihmisjoukkiota se loi epäluuloisen katseen ensiksi rekkaan ja sitten kysyvästi minuun. Tuntui siltä, että koira kysyi kuinka menettelemme tänään tällaisessa tilanteessa.

Katsoin riemuissaan kiljuvia abeja ja totesin koiralle, että homma on ok – kyseessä on vaan teurasautot, jotka kuljettavat kuormaansa, jotta huomennakin kauppoihin saadaan tuoretta koiranruokaa. Into katsoi minuun hyväksyvästi ja jatkoi koiramaista ja huoletonta eloaan kuin sanoen ”jeejee, teurasautoja.”

Kotimatkalla mietin, että harvinaisen vääristynyt huumorintajuni lienee yksi niistä hyvistä syistä, miksi jatkossakin pysyttelen koiranomistajana ja kieltäydyn harkitsemasta jälkikasvun hankkimista. Väitän, että häntäänsä iloisesti heiluttava koira on parempi vaihtoehto, kuin pieni järkyttynyt ihmismieli.

Me palailemme taas, kuun kiireiseltä helmikuulta ennätämme!