Olen saanut kritiikkiä siitä, etteivät blogini lukijat tiedä, ovatko koirani enää hengissä. Viimeksi kitisin skotlanninterrierin mysteerivaivasta ja verta vuotavasta noutajasta, ja sitten vetäydyin arvoitukselliseen, kenties paljon puhuvaan hiljaisuuteen.

No, oikeastihan siinä hiljaisuudessa ei ollut mitään arvoituksellista. Hoidatin koirani kuntoon eläinlääkärillä ja jatkoin loputtomien pitkien työpäivien ja arjen pyörittämisen lumoissa samaan vanhaan tahtiin. Tietysti hirvittävät takaiskut saavat hengityksen salpaantumaan ja sen myötä myös arvostamaan jokaista hyvää hetkeä, mutta sekin unohtuu taas nopeasti, kun joulusiivouksen aikaan rapsuttelee koirien tekemiä kurajälkiä valkoisilta seiniltä.

Skotlanninterrierin vaiva oli mysteerivaiva, sellaisena sitä hoidettiin ja sellaiseksi se jäi. Koira sai hormonipiikin, kuten jotakuinkin tismalleen vuosi sitten samaan aikaan ja kipulääkekuriin lähinnä koipiaan varten, joita sillä on tapana nuolla ja hoitaa aina iltaisin. Tästä ei kuitenkaan päästy eroon kipulääkkeiden avulla, joten ongelma lienee sen suhteen lemmikkimme korvien välissä. Lisäksi se sai antibioottikuurin, joka olikin väärä ja aiheutti runsaasti oksentelua, minkä jälkeen sen antibiootit vaihdettiin ja se söi uusien antibioottien lisäksi myös vatsan limakalvoja suojaavaa valmistetta. Sitten se palautui entiselleen. Ta-daa. 

Inton mysteerihaava ei ollutkaan mysteerihaava, vaan erittäin tarkasti kynnen tyvestä haljennut kannuskynsi. Halkeama oli muuten huomaamaton, mutta tassua tarkemmin kopeloitaessa halkeamasta alkoi luonnollisesti vuotamaan verta. Sitten koitti se maaginen tiistai, kun olin aamulenkillä kokoonpanoni kanssa ja Inton kynnen halkeama repeytyi vielä enemmän. Vasta satanut lumi värjäytyi verestä ja koira konkkasi kolmella jalalla kotiin. Hain lompakkoni (todellisuudessa: kepon rahat), pakkasin poijjaat autoon ja eläinlääkärin pihassa autosta pihalle. Kun pääsimme sisään eläinlääkärin toimenpidehuoneeseen, Into ymmärsi hetkensä koittaneen ja nyppäisi omatoimisesti itse koko kannuskyntensä irti – siis sen koko näkyvän osan. Sen jälkeen tuli todella paljon verta.

Sitten koira pistettiin unille, kynnen tynkä putsattiin, sen ympäristö ajeltiin karvoista ja se tuettiin siteellä. Näkyvä kynnen osa oli poistettu koiran itsensä toimesta niin reippain ottein ja reilusti, ettei sille oikein ollut muuta tehtävissä. 

Sitten alkoi pitkä ja loputtomalta tuntuva parantelukausi ja sairasloma. Paljon antibiootteja ja kipulääkkeitä. Vaikutti siltä, ettei kynsi parane ikinä, mutta muutamien viikkojen tuskailun jälkeen se kuitenkin viimein  parani. Vanhoja treenikuvia selatessani huomasin, että sama kannuskynnen perkele on mennyt aiemminkin – joten sitä jatkossa erityisesti varottakoon.

Näin tylsiä me ollaan, mutta oikeastaan ihan hyvä näin. Kaikki on taas ookoo. Ylempänä oleva kuva on muuten lokakuun lopulta eräältä sunnuntaiaamupäivältä kello kymmenen, kun maa oli jäässä, sänkipelto huurteen peitossa ja taivaalta paistoi keväisen lämmittävä aurinko. Nyt kun näyttää siltä, että Oikeaa Joulua ei ole tulossa, niin toivon vaan, että tulisipa pian vaikka sitten jo se kevät. Oikea Kevät.