Rouva Grumpy

Samassa rivitalon pihapiirissä kanssamme asustelee vanhempi rouva, josta kerroin jo aiemmassa viestissäni.

Kun rouva, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Rouva Grumpyksi, tapasi meidät ensi kerran hän tiedusteli, miksi koiria täytyy olla niin monta, eivätkä yllättävät kommentit tai reaktiot suinkaan ole päättyneet siihen.

Syksyllä, juuri ennen ensilumen tuloa taloyhtiön pihaan tuotiin suuri roskalava. Kuten muutkin asukkaat, myös minä haravoin ja siivoilin pihaamme ja täytin roskalavaa kuivilla lehdillä ja oksilla siinä missä muutkin.

Olimme juuri aamulla tulleet Inton ja Elnan, sekä kaikkien naapuruston lapsien kanssa valtavan riemastuttavalta aamulenkiltä, ja Remua aktivoidakseni annoin sen touhuta pihatöissä kanssani. Siis Remun, sen hiljaisen ja vaisun ikälopun terrierin, joka on niin kylmähermoinen piimänaama, että tuskin lotkauttaisi korvaansakkaan, vaikka sen nenän edestä juoksisi villiintynyt elefanttilauma tai satapäinen sambakulkue.

Remu touhusi meidän toistaiseksi aitaamattomalla pihallamme kaikkea hyvin remumaista, hyvin remumaisesti täysin omissa maailmoissaan. Se kuopsutteli nurmea, haisteli ilmaa ja söi multaa – ja teki muutenkin juuri niitä asioita, joita Remu aina tekee omaan verkkaiseen tahtiinsa välittämättä tuon taivaallista ympärillä touhuavista ihmisistä.

Se pysytteli kaiken aikaa tarkasti pihallamme, eikä sillä tuntunut olevan pienintäkään aikomusta liittyä yleisellä piha-alueella touhuavien ihmisten seuraan. On vain harvoja asioita, jotka Remua todella kiinnostavat – ja vieraat ihmiset eivät niihin kuulu.

Yhtäkkiä pelästyin aivan valtavasti. Luulin, että vajaan kilometrin päässä olevasta metsästä on juossut karhu, joka on aikeissa pistellä poskeensa leikkipuiston toisella puolella etupihaansa siivoavan Rouva Grumpyn, mutta kyse ei ollutkaan vihaisesta karhusta, vaikka sitä se olisi voinut olla kauhistuneen huudon perusteella. Minulla meni hetki ymmärtää, ennen kuin tajusin, mistä on kysymys: tilanne oli yhtäkkiä niin kaoottinen.

Leikkipuiston tuolla puolen pihaansa siivoava Rouva Grumpy oli alkanut aivan yllättäen huutamaan ja panikoimaan, kiljumaan epätoivoisena. ”Ottakaa tuo koira äkkiä kiinni, minä pelkään koiria, ottakaa se pois, ottakaa se pois, ottakaa se pois!”

Katselin ympärilleni kauhuissani: onko Elna juossut raollaan olevasta ovesta ulos hätyyttelemään naapurin rouvaa? Ei.

Hyppiikö Into ihmismummoaan muistuttavan naishenkilön syliin? Ei.

Onko hetki sitten omassa pihassamme, leikkipuiston tällä puolen 20 metrin päässä rouvasta touhunnut Remu siirtynyt yllättäen yleiselle piha-alueelle? Ei. 

Remu tonki edelleen omalla pihallamme maata selkä meihin päin, omiin maailmoihinsa uppoutuneena. Mutta kun viimein ymmärsin, että Grumpy todella tarkoitti tuolla koiralla 20 metrin päässä itsekseen touhuavaa ikäloppua ja hidasliikkeistä otusta, siis meidän Remua, yllätyin todella.

En ollut uskoa silmiäni, mutta kokosin itseni ja suhtauduin tilanteeseen rauhallisesti. Kerroin Grumpylle, että 20 metrin päässä multaa syövä pikkukoira ei ole aikeissa tulla lähelle. Vakuutin, että se on kaiken aikaa täydessä hallinnassani, eikä sillä ole lupaa poistua omalta pihalta minnekkään.

Vaan kuinka ollakkaan, sanat eivät tepsineet. Grumpy oli jo ehtinyt säikähtämään huomatessaan, että meidän pihalla maata tonkii jokin, joka ei ole orava, eikä ainakaan ihminen. Meidän pihalla touhuava hirvitys kuulemma pystyisi hyökkäämään pihaltamme (20 metrin loikan?) minä hetkenä hyvänsä, eikä sellaiselle katastrofille olisi mitään tehtävissä.

Naapuruston tarha- ja alakouluikäiset lapsetkin olivat Grumpyn reaktiosta ensin kauhuissaan, ja sitten huvittuneita. He komppasivat sanojani ja lisäksi kertoivat, että Remu on tosi kiva koira ja täysin vaaraton. Osoittaakseen sanansa he kävivät rapsuttamassa Remua, mikä Grumpyn ilmeestä päätellen oli yhtä järkevää, kuin työntää päänsä vieraan krokotiilin suuhun. Hän oli selkeästi järkyttynyt.

Mikään ei auttanut. Olin niin häkeltynyt, että kävin lopulta pujottamassa Remun kaulaan hihnan jolla kiinnitin sen oveen, jotta rouva voisi rauhoittua ja jatkaa koiramme tuijottamisen sijaan pihansa siivoamista. Hän oli todella pelästynyt huomatessaan, että pihallamme on otus.

Haluan vilpittömästi yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät koiria. Koirapelko on usein peräisin jostain lapsuuden traumasta, mikä taas johtuu jostain aikoinaan ajattelemattomasti toimineesta äidistä tai isästä, joka ei ole kertonut lapselleen, kuinka eläimien (usein vieraiden koirien) kanssa toimitaan.

Joskus vika on ollut koiranomistajassa, mutta joka tapauksessa traumaa on vaikea korjata, ellei siihen aktiivisesti pyritä. Yleensä koiria pelkäävät ihmiset tuntuvat olevan harvinaisen tyytyväisiä elämäänsä ilman lähikontaktia ällöttävän kuolakoneen kanssa, joka pahimmassa tapauksessa vielä puraisee nenästä. Eikä siinä ole mitään väärää.

En tyrkytä koiriani kenellekkään ja haluan antaa tilaa sellaisille ihmisille, jotka kokevat olonsa epämukavaksi koirien seurassa tai eivät halua olla niiden kanssa tekemisissä.

Sen sijaan on todellinen sääli, että ihminen, jolla on takanaan yli 65 vuoden elämänkokemus, ei pysty rauhoittumaan neutraalissa tilanteessa, jossa kaikki muut ihmiset ovat rauhallisia tai lähinnä huvittuneita, ja jossa rauhallisesti puhuva henkilö kertoo selkeällä suomen kielellä, että tilanne on hallinnassa, eikä parinkymmenen metrin päässä multaa syövä alle polvenkorkuinen lemmikki ole vaaraksi kenellekkään. Tiedän, että vähättely ei auta. Ihminen joka todella pelkää koiria, pelkää myös kääpiörotuisia ja pieniä koiria.

Siitä olen hiukan loukkaantunut, että sanoihini ei luoteta. Kun sanon, että tilanne on hallinnassa, myös tarkoitan sitä.

* * *

Tarina ei suinkaan pääty tähän. Muutama viikko sitten, samaan aikaan kun meillä sattui olemaan piha-alueiden huoltoviikko ja taivaalta satoi lunta, keponi lähti Elnan kanssa lumitöihin. Kolaamaan pihaan käytäviä.

Ne ketkä tuntevat Elnan tietävät, että se on melko riehakas ja vallaton persoona. Kotioloissa se on kuitenkin rauhallinen ja vaivaton kaveri ja käskyn alla se seuraa haltijaansa kuin pieni hakattu norppa. Niin myös tälläkin kertaa. Kepo kolasi lumikolalla käytäviä ja hämmentynyt Elna, joka ei koskaan ennen ole ollut lumitöissä (meillä maalla lumityöt hoiti aina traktori) kulki korvat takana ja häntä alhaalla kepon perässä kuin hyi pakotettuna olemaan tylsästi ulkona.

Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kepo ja Elna hoiti lumityöt taloyhtiömme pihapiiristä kunnialla loppuun ja tulivat sitten tyytyväisinä sisälle.

Mutta seuraavan kerran, kun näimme Grumpyn, hän pihisi kiukkuisena ja sanoi, ettei ne koirat näköjään millään pysy hihnassa kiinni. Me olimme tietysti unohtaneet jo koko taannoisen pihatalkooepisodin jo senkin puolesta, että kaikki muut naapurit ovat olleet innoissaan meidän ”hyvin koulutetuista koirista” ja halunneet paitsi päästä rapsuttamaan ja lenkittämään niitä, myös katsomaan niiden osaamia temppuja. Se ainoa pariskunta, joka meidän rivissämme lisäksemme omistaa koiran, on pyytänyt minua heille kouluttamaan heidän hiukan riehakasta terrieriään.

Ja sitten on tämä Grumpy. Emme aluksi ymmärtäneet mistä hän tällä kertaa pihisi, kunnes hiukan hämäläisinä tajusimme, ettei kepo ollut käyttänyt koiralla hihnaa tehdessään lumitöitä sen kanssa. Ei ollut tarvinnut, koska millekkään koiristamme ei ole koskaan tullut mieleenkään uhmata kepon käskyjä. Hän kun osaa olla melko vakuuttava komentaessaan koiria.

Annoimme asian olla, mutta ymmärrämme nyt, että meidän on sopeuduttava uuteen asuinympäristöön ja asennoiduttava eritavalla myös siihen, että koira, joka on yhtälailla hallinnassa hihnalla tai hihnatta, luo turvallisemman vaikutelman pihapiirimme Grumpylle nimenomaan hihna kaulassaan. (Tosin mainittakoon, että jos koira oikeasti olisi vaarallinen, siihen ei auta mikään muutaman metrin narun pätkä.)

Olen hiukan surullinen tästä. Alistun kohtalooni, sillä ymmärrän, ettemme enää asu maalla, mutta aion jatkossakin pitää omia koiriani irti omalla pihallani silloin, kun voin vakuuttaa niiden olevan hallinnassani – oli piha sitten aidattu tai ei. Ja vaikka kuinka asummekin ihmisten ilmoilla, en aio epätoivoisesti koiria pelkäävän naisen rajoittaa elämääni hulluna koiranaisena.

Syy siihen, miksi halusin kertoa teille Grumpystä juuri tänään on se, että luulen, että kuulette hänestä vielä.

Vaikka Grumpyä ei useinkaan näe hänen asuntonsa pihamaalla, hänen kotinsa verhot heiluvat siihen tahtiin, että hän varmasti pysyy kartalla siitä, mitä pihapiirissä kulloinkin tapahtuu.

Ja tänäiltana vasta tapahtuukin. Ihastuttava kummityttöni tulee meille ensikertaa yökylään. En halua vaikuttaa vahingoniloiselta tai ilkeältä, mutta haluaisin nähdä rouva Grumpyn ilmeen, kun kummityttöni hyppää parkkipaikalla autosta. Hän on irlanninsusikoira.

1

6 kommenttia artikkeliin ”Rouva Grumpy

  1. Voin jakaa tämän ihmetyksen kovin vahvasti ja tässä on erittäin hyvä esimerkki kuinka ihmisenaluista tehdään koirapelkoisia: koiramme, joka on pientä rotua, oli vielä pienen pieni pentu, ei meillä kovinkaan kauaa ollut asustanut. Jokainen tietää, että pienten rotujen pennut ovat kooltaan luokkaa lemmikkikani ja näyttävät lähes poikkeuksetta vaarattomilta kaikkine liian suurine korvineen. Eräänä päivänä pikku pentu karkasi takaovesta yleiselle piha-alueelle ja juoksi suoraan naapurin pihalle. Yleensä tuon kokoisen nassikan sai ongelmitta kiinni, mutta tuolloin naapurin nainen alkoi hysteerisesti huutaa ja huiskia pentua harjanvarrella jolloin mieskin tuli apuun hakkaamaan koiraa jollain kättä pidemmällä. Ja syy tähän oli pihalla leikkivät pienet lapset, jotka kuulemma olivat suuressa vaarassa ja pelkäsivät kamalasti, kun tuollainen arvaamaton peto oli irrallaan. Lapset pelästyivät vasta äidin huudettua vähän aikaa. Ja jokainen voi kuvitella kuinka helppoa on yrittää ottaa kiinni pelästynyttä koiranpentua joka villiintyi harjanvarsista… Voimia teille naapurisovun säilyttämiseen, meillä se ei oikein tahtonut tuon jälkeen säilyä!

  2. Komppailen edellistä. Vanhemmat naisihmiset ovat usein niitä ylidramaattisia, joiden mielestä se täysin rauhallisena laiduntava koira voi yhtäkkiä napsauttaa itsessään petovaihteen päälle ja silloin mummoa viedään. Itsehän oman luonteen tietäen olisin todennäköisesti provonnut rouva Grumpya vieläkin enemmän ja uhmaten hänen pyhän pihansa tarkkailua, jatkanut koirien pitämistä irti. Fiksua tai ei. 🙂

    Omassa talossa on näitä kaksinaismoralisteja. Valitettiin viime vuonna kun muutettiin että koiraa pitää meteliä. Pahoittelin ja kerroin sen loppuvan pariin viikkoon. Sen sijaan heidän HUOM. pienet koirat saavat räksyttää aamusta iltaan, viikonloppuisinkin. Taatusti tietää, koska herrasväki lähtee töihin koska konsertti alkaa saman tien.

    Kyseinen henkilö jaksaa myös vikistä jokaisesta ylimääräisestä äänestä, kolahduksesta, nuotista tai huudahduksesta joka varsinkin lauantaiöisin (u know?) kuuluu kerrostalossa. Mutta ei, hänen koiransa ovat täysin poikkeus. Kuinkas muuten.

    Nykyään en enää muuta kuin naura rouvan valituksille. 😀

  3. Voiei! Tuollaisia Rouva Grumpyja kyllä löytyy, huoh. Voin uskoa, kuinka vaaaaaralliselta tuo musta otuksenne on näyttänytkään teidän omalla pihalla lönkytellessään. 😉

    Meidän talonyhtiössä ollaan onneksi oltu hyvin suopeita koiria kohtaan ja onpa Luna ja Enna juoksennelleet seinänaapurin koiran kanssa pihatalkoissa vapainakin. Onni on kivat naapurit! Kunpa teillekään ei olisi osunut sitä yhtä Rouva Grumpya.

    Kävele kummitytön kanssa oiiiikein läheltä Rouva Grumpyn asuntoa ja kerro, että se on teidän uusi perheenjäsen! 😉

  4. Just joo, sanattomaksi vetää. En edelleenkään halua tuputtaa ”omaa uskontoani” kenellekkään, mutta sen sanon, että on surullista, miten paljon jotkut ihmiset ovatkaan erkaantuneet luonnosta. Täysin uskomatonta!!!

  5. No huhhuh. Ei teilläkään siellä helppoa ole. Kun asuin aikoinaan itse aina silloin tällöin muutamia päiviä eksäni kerrostalokämpässä koirineni, meininki oli toisinaan hyvin samankaltaista. Eniten valituksia koirieni möykkäämisestä tuli juuri silloin, kun asunto oli ollut päiväkausia tyhjä tai en ollut vieraillut siellä viikkokausiin koirieni kanssa. Huoh!

  6. Täytyy kyllä myöntää, että tänäiltana olen kulkenut tuhottoman paljon tuon jättiläisen kanssa ympäri pihaa. Ehkä vähän tahallanikin, mutta tokihan ne roskat ja pahviroskat on joskus vietävä, ja ai niin, autoon unohtui jotain, ja… mikäpä sen mukavempaa, kun mukana voi olla pieni suuri kotiapulainen. 😀

    Meillä oli aiemmin myös maailman ihanimmat naapurit, joiden mielestä ja puolesta koirat saivat aina olla yhteisellä maalaistalon piha-alueella irti. Ikinä ei tullut pahaa sanaa.

    Tällaisen rouva Grumpyn myötä sitä kyllä osaa arvostaa niitä neljää mahtavaa vuotta, jotka sai viettää varsinaisessa paratiisissa koirineen! 🙂

Vastaa