Kummityttö

Perjantai-iltana kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa yökylään. En tiedä teistä muista, mutta minun kummitytölläni on karkea turkki, lempeä kuono ja sielukas katse.
Yhdistin vajaa puolitoista vuotta sitten erään kotia etsivän koiran ja erään tutun pariskunnan, joka oli pitkään haaveillut irlanninsusikoiran hankkimisesta. Kuten hyvissä tarinoissa aina, se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja niinpä tutun pariskunnan perhe kasvoi kertaheitolla – ja aika paljonkin, oikeastaan. Ja samassa rytinässä minusta tuli kummitäti.
Tuo lempeä jättiläinen on ihan mainio. Tasaisempaa ja mutkattomampaa kaveria saa hakea. Olenkin ihan pulassa, kun yritän nyt selittää kepolle, miksi meille ei tule seuraavaksi irlanninsusikoiraa. Hän on nimittäin aivan myyty.

 

 

Kummityttöni yökyläily sujui hyvin, vaikka se saapuikin meille tunnin etuajassa – juuri silloin, kun olin ennen vieraan tuloa lähdössä liikuttamaan Intolta ja Elnalta pahimmat höyryt pois läheiselle pellolle ystäväni, ja hänen espanjanvesikoiransa, portugalinvesikoiransa, suursnautserinsa ja sekarotuisen pentunsa kanssa.
Mietin hetken, uskallanko lähteä koko työpäivän ajan energiaansa padonneiden koirieni ja niille entuudestaan tuntemattoman, pienen ponin kokoisen koiran kanssa tuosta noin vain remmilenkille, joka hyvin nopeasti tultaisiin yhdistämään vielä neljän muun koiran voimin suureksi laumalenkiksi – mutta jos pieni meksikolainen mies pystyy rullaluistelemaan 20 ongelmakoiran kanssa, niin kyllä minäkin saan aisoihini pari paviaania ja irlanninsusikoiran. Eikä ongelmia todella tullutkaan.

 

 

Onneksi pääsimme nopeasti koukkaamaan liukkaalta ja jäiseltä kävelytieltä pellon puolelle. Minulla oli mukanani kummitytön lisäksi vain Into ja Elna, sillä etanan vauhtia perässä haluttomana raahautuva Remu olisi todennäköisesti ollut piste i:n päälle, se kuuluisa ”liikaa liikkuvia osia.”

Lenkkeilimme seitsemän koiran kokoonpanolla tunnin (laumamme oli niin sekalainen, että ihmiset varmaan luulivat, että meillä oli mukanamme kaikki naapuruston koirat), jonka jälkeen meillä; minulla, Intolla, Elnalla ja kummitytölläni oli vielä toiset lenkkitreffit. Illan ensimmäinen laumalenkki oli nimenomaan tarkoitettu Inton ja Elnan höyryjen päästelyyn, mutta aikataulujen vaihduttua myös kummityttö päätyi isomman porukan laumalenkille. Ja siitä sitten jatkettiin sujuvasti vielä toiselle tunnin pyrähdykselle ystäväni ja hänen shetlanninlammaskoiransa sekä hoidossa olevan novascotiannoutajansa kanssa. Melkoisia kokoonpanoja siis – todellinen sääli, että talvi-ilta oli jo niin pimeä, ettei ollut toivoakaan onnistuneiden kuvien saamiseksi kummastakaan illan hullunkurisesta lenkkikokoonpanosta. Ehkäpä saadaan sama porukka kasaan uudelleen kesällä, kenties. Kepo ainakin sanoi, että tämä supersuloinen kummityttö on koska tahansa tervetullut uudelleen!

 

1

5 kommenttia artikkeliin ”Kummityttö

  1. Teillä on kyl ollu hulinaa ja vilskettä!
    Irlanninsusikoira on mun mielestä sen näköinen koira, et ekana se näyttää varsin rumalle mut mitä pidempään sitä katsoo (ja kun silmä tottuu), sen kauniimmaksi se muuttuu! 😀 Mut onhan se Iso!

    Mua aina alkaa hymyilyttää, kun kirjoitat Remusta. Remu kuulostaa mun mielestä niin… Symppikseltä. <3 Ja edellisen postauksen tapaus sai kovastikin nauramaan. Saatoin vain mielessäni kuvitella tilanteen koomisuuden! 😉

  2. Olen kuullut monen sanovan samaa irliksistä, mutta voisin melkein vakuuttaa, että siinä vaiheessa, kun tuollaisen lempeän jättiläisen touhuja seuraa parikin tuntia, sitä alkaa pitämään pelkästään sympaattisena otuksena! (Poikkeuksena mahdolliset grumpyt.) Lempeä ja hötkyilemätön olemus kruunaa koko komeuden. En tiedä irliksistä muuten, mutta kummityttöni on kova puskemaan. Se hiipii lähelle kuin kissa ja painaa sitten päätään ihmistä vasten koko painonsa voimalla. Lisäksi tämä kaveri olisi halunnut koko ajan tulla syliin, jos se huomasi toimettomana istuvan ihmisen. Miten liikuttava tapaus!

  3. Paluuviite: Suuri hurja | Into & Elna

  4. Paluuviite: Taivaassa maalla - tunnelmia viikonlopulta

  5. Paluuviite: Paska reissu

Vastaa