Suuri hurja

Varhain lauantaiaamuna hipsin Elnan kanssa autolle. Siinä on tunnelmaa, kun starttaa autoa aamuhämärässä koko muun kaupungin (ja kepon) vielä nukkuessa. Tämä oli yksi niistä aamuista, kun ennen muita herääminen tuntui etuoikeudelta.

Ajelimme pitkin metsä- ja peltoteitä päätyen lopulta maalaistalon pihaan, jossa muhkeaturkkinen lapinkoira otti meidät vastaan auton ympäri tohkeissaan jolkotellen. Se seurasi autoani innoissaan vielä seuraavaankin pihaan, johon parkkeerasin autoni. Hyppäsin autosta, tervehdin pörröturkkia ja kävin avaamassa kummitytölleni oven.

Ovesta astui ulos suuri irlanninsusikoira.

16112014_7255_800px

Se, Elna ja naapurista poikennut lapinkoira juoksivat tanner tömisten ympäri pihaa, ja hullunkurisen piharallin jälkeen aloin pelaamaan koiratetristä: kuinka saada yksi sekarotuinen ja yksi irlanninsusikoira mahtumaan pikkuruiseen kaksi paikkaiseen Ford Fiestaan.

Yllätyksekseni ongelma kääntyi pian päälaelleen, kun uudeksi ongelmaksi muodostui kuinka erotella lapinkoira pois autoon kuuluvista koirista. Lapparia minun ei nimittäin ollut tarkoitus ottaa mukaani, ja lopulta koirasta päästiinkin hienovaraisesti eroon – vaikka tuntuikin pahalta kaasuttaa paikalta lapinkoiran jäädessä yksin pihaan.

Meidän viikonloppu näytti paitsi harmaalta, myös suloiselta ja omalaatuiselta. Kummityttöni on ollut meillä ennenkin yökylässä, ja kaikki sujui taas hyvin siitäkin huolimatta, että lenkeillä kanssani kulki yli 100 kiloa koiraa. Tuollaisen lauman kanssa lenkkeily voisi äkkiseltään hirvittää, mutta tämänkertainen kokoonpano oli kaikin puolin niin luotettava, ettei minun (tai kenenkään muunkaan) täytynyt todellakaan olla huolissaan.

16112014_7244_800px

Vaan kaikki eivät tienneet sitä. On hauskaa, miten normaalisti juoksijat ja pyöräilijät ohittavat meidät niin läheltä, että minua ihan hirvittää miten kukaan uskaltaa ohittaa vieraita koiria niin läheltä. Koirista kun ei koskaan tiedä – hyvin käyttäytyvä koirakin voi haukata säikähtäessään tai lumoutuessaan viettiensä varaan.

Vaan nyt, kun lenkkikokoonpanoon kuului myös vaatimaton hoitokoiramme (joka on rotunsa edustajaksi kuulemma suhteellisen pieni), ohi juoskevat aamuvirkut kiersivät meidät jopa autotien kautta poiketen – eikä kukaan halunnut ohittaa meitä alle kahden metrin etäisyydeltä.

Eikä yksikään pikkukoiran ulkoiluttaja ollut viikonlopun aikana halukas tekemään lähempää tuttavuutta. Ilta-aikaan kaljojensa kanssa liikkeellä olleet miehet eivät innostuneet kyselemään, voisinko myydä yhden koiristani tai haluaisinko lenkkiapua.

Siinä, missä minä näin lempeän jättiläisen, herkän kaunosielun ja oman painoni verran puhdasta kultaa, muut tuntuivat näkevän vain pelottavan jättiläisen. Minä pidän siitä, että minulle ja koirilleni annetaan hiukan tilaa ja pelivaraa, mutta pistää silti miettimään, miten koiria tuomitaan ulkonäkönsä perusteella, ja minkälaisia signaaleja vieraat ihmiset kustakin koirasta saavat.

Muistan ikuisesti, kuinka edellisessä kodissamme asuessamme naapurin autokorjaaja sanoi, että Remu ja Toto, meidän skotlanninterrierit, näyttävät niin pelottavilta juostessaan suoraa kohti.

Siis ne nilkan korkuiset mustat mopit, töpöttäessään niillä viiden sentin tappijaloillaan. Jopa yksijalkainen kana juoksee nopeampaa (ja näyttää pelottavammalta), kuin kaksi vanhaa ja takkuista skotlanninterrieriä.

Kukin tyylillään. Minkälaisia reaktioita tai ennakkoluuloja sinun lenkkitoverisi on kanssaihmisissä herättänyt?

3

2 kommenttia artikkeliin ”Suuri hurja

Vastaa