Joskus koiraperheen ihmisjäsenet pyörittelevät silmiään koiriensa tempauksille, mutta viime aikoina meillä koirat ovat pyöritelleet silmiään minun tempauksilleni.

Meidän keskiviikkoilta näytti nimittäin tältä:

Kyseessä on sama tyyppi, joka taannoin innosti meidät takaisin treenikentälle. Sama tyyppi, joka oli syyskuussa meillä hoidossa vajaan viikon ja sama tyyppi, joka sillä samaisella syyskuun viikolla kulki mukanani joka päivä töissä.

Ja erään kerran, kun töissä ollessani jätin tämän saman tyypin työhuoneeseeni suuren ja mehevän puruluun kanssa palaverin ajaksi, se ei tyytynytkään kohtaloonsa, vaan aloitti surkean valituksen kesken asiakaspalaverin. Aluksi, kun surkea vikinä ja vonkuminen alkoi, kukaan ei huomannut mitään ja palaveri jatkui normaalisti. Sitten, kurja valitus ei suinkaan loppunut, vaan yltyi ja koveni entisestään, jolloin minä ja työkaverini vilkaisimme ensin toisiamme ja sitten asiakasta. Asiakas kuunteli seinän toiselta puolen kantautuvaa surkeaa möykkää hämillään, ja ennen kuin hän ehti kommentoimaan mitään kysäisin mietteliäänä työkaveriltani: ”mitähän tuolla seinän takana eläinlääkärissä taas tapahtuu?”

Kun asiakaspalaveri oltiin saatu päätökseen selvisi, että asiakkaana ollut mieshenkilö oli itsekin hyvin koirarakas, ja että hänen kotoaan löytyi myöskin nelijalkainen perheenjäsen. Tästä tiedosta huolimatta pysyin kannassani, eikä asiakas saanut koskaan tietää, että vaikka toimitilojeni päätypuolessa todella sijaitsi eläinlääkäriasema, kurja huuto ei suinkaan kantautunut sieltä, vaan seinän takaa työhuoneestani.

Keskiviikkoiltana koiramaiselta itkulta ja porulta kuitenkin säästyttiin. Nappasimme Inton ja Elnan kanssa lähes naapurissamme asuvan pikku whippetin mukaamme lenkille tienvarresta samalla, kun tämän omistaja hipsi kotipuoleensa valmistautumaan työpäivän jälkeiseen iltaan konsertissa.

Päästyämme kotiin pikkuwhippet tutki jo syyskuussa tutuksi tulleen kotimme reippain ottein ja tepsutteli sitten tyytyväisenä sohvalla tarkkaillen nurkkiinsa vetäytyneitä vanhempia koiria.

Elnan ilmeestä saattoi päätellä, ettei pikkuinen ollut kaikkein odotetuin yllätys, sillä vasta puolitoista viikkoa aiemmin meillä oli yöpynyt toinenkin hoitokoira. Remu sen sijaan ryhdisti olemuksensa koko illan ajaksi ja seurasi uteliaana nuorukaisen liikkeitä. Samanlaisen ryhtiliikkeen Remu teki myös viimekertaisen hoitokoiramme suhteen, joten on kiva huomata, että uudet naamat piristävät paitsi meitä ihmisjäseniä, myös edes osaa perheemme karvaisemmista jäsenistä.