En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että olen vielä järjissäni toukokuun lähestyessä loppuaan. Koiranpennun hankinta on ollut alusta asti yhtä jännitysnäytelmää, ja voin kertoa, ettei se helpota loppua kohden. Koiranpentumme kotiutumiseen on kaksi viikkoa aikaa ja minä hyppelen kuin tulisilla hiilillä.

Intokin on huomannut sen. Eilen se ryhtyi sammutuspuuhiin ja kusaisi nilkalleni, ihan varmaankin vain kertoakseen, että perkele nyt nainen. Siinä on kyllä koira, joka aistii kaikki mielialani ja osaa useimmiten aina vastata niihin masentavalla kannanotolla. Ei millään pahalla Into, mutta toisinaan olet ilonpilaaja.

Muutama vuosi sitten meillä oli Elnan kanssa loputon mittelö siitä, kumpi meistä on akka talossa ja kumpi meistä sanoo viimeisen sanan. Nykyisin elämme miellyttävässä symbioosissa, mutta Intolle on jostain syystä tullut tarve muistutella minua aina silloin tällöin siitä, kuka on äijä talossa.

En halua ottaa kantaa johtajuusteoriaan, sen olemassaoloon tai puutteeseen, mutta jostain syystä silloin, kuin kepo on paikalla, Inton pään päällä on havaittavissa pieni sädekehä, mutta silloin, kun olemme koiran kanssa kahden ja minusta on aistittavissa henkistä epätasapainoa, se tuntuu keskittävän energiansa asioihin, kuten ”en voi reagoida kutsuhuutoosi, näethän läpyskät korvakäytävieni päällä” tai esimerkiksi ”hups, en tajunnut, että se oli jalkasi eikä puunrunko” mikä on mielenkiintoinen erehdys eläimeltä, jonka nenässä on satakertainen määrä hajusoluja ihmisen nenään verrattuna ja joka pystyy paitsi havaitsemaan lukemattoman määrän hajuja, myös erottamaan ja muistamaan ne toisistaan. Joten Into, väitän, ettei sokeakaan koira erehtyisi siitä, olenko minä koivu vai en.

Suurimman osan ajasta elämme rakkaan noutajani kanssa hyvässä yhteissävelessä – sellaisessa, mitä seitsemän yhdessä jaettua vuotta mahdollistaakaan, mutta aina silloin tällöin, kun mielentilani tai tasapainoni järkkyy (mihin tahansa suuntaan), huomaan, että ensimmäisenä se vaikuttaa koiriin. Jos joku luuli, että koirat onnistuvat piristämään huonoa päivää, hän todennäköisesti erehtyy. Useimmiten koirat reagoivat huonoon päivään tekemällä siitä vieläkin huonomman – satukirjojen Lassiet on siis täyttä puppua ja niihin on turha nojautua koiran hankinnasta haaveillessa, heh.

Kyllähän koirat useimmiten piristävätkin. Niiden iloinen naama ja heiluva häntä parantaa varmasti mielialaa ihan merkittävästi, mutta lähdepä lenkille tai treeneihin huonon päivän päätteeksi ja huomaat, että koirat harvoin tekevät täydellisiä suorituksia vain sääliessään tai yrittäessään piristää omistajiaan. Useimmiten huono mieliala heijastuu koiraan ja sen käyttäytymiseen, eivätkä ainakaan omat koirani tunne sääliä, jos olen maannut kolme päivää flunssassa ja lähden lenkille kuin zombie. Sillä hetkellä kun naapuruston pahamaineisin räyhänhenki pärähtää näköpiiriin, vaihdan mielummin suuntaa kuin kokeilen, aistivatko koirat oman sen hetkisen heikkouteni ja ottavat ohjat käsiinsä, vai kipittävätkö ne mielummin säälien perässäni voivotellen huonoa terveydentilaani. Toki on olemassa myös sellaisia hetkiä, kun kotiin tullessa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen ja otsa rypyssä aloitettu iltalenkki päättyy ihan täydelliseen onnen tunteeseen, kun koiran kanssa jaettu aika on mitä saumattominta yhteistyötä upean luonnon keskellä. En kiellä!

* * * * *

Yhtä kaikki. Nyt kun on jännitetty rotua, narttua, yhdistelmän toimivuutta, juoksujen alkamista, omaan kalenteriini sopivaa astutus- ja synnytysajankohtaa, astutuksen onnistumista, synnytyksen onnistumista, pentujen lukumäärää ja sukupuolia sekä sitä, riittääkö yksi pennuista meille, luulisi jo olevan jännitetty riittämiin. Inton mielestä ainakin. Vaan ei!

Jännitys ei ole vielä ohi. Tällä hetkellä jännitämme sitä, onko meidän suosikkipennullamme yksi vai kaksi kivestä (tällä hetkellä yksi, mutta toivottavasti pian kaksi) ja sitä, onko sellaisilla ominaisuuksilla loppuviimein ollenkaan väliä koiranpennun valinnan suhteen, jos on sattunut juuri hiljattain pentulaatikossa rakastumaan Suureen Persoonaan.

Olen joskus kuullut puhuttavan siitä, että koirien ikäerona on hyvä pitää arviolta pari vuotta. Nyt olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä ohjenuore viittaa lähinnä mielenterveyden ylläpitoon, eikä niinkään seikkoihin, jotka voisivat vaikuttaa koirien keskinäiseen suhteeseen tai muuhun hölynpölyyn. Voi pentule!