Surua, murhetta ja painajaisia

Kovan onnen koirat

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miten jaksan olla niin positiivinen kaikkien koettelemusten keskellä. Yksinkertaisesti ainoa vaihtoehto on porskutella haasteiden läpi eteenpäin, mutta tällä hetkellä minultakin alkaa olemaan vitsit vähissä ja tuntuu, että pienikin tuulen puhallus voi saada kamelin selän katkeamaan.

Onnellinen pentuarki vaihtui silmän räpäyksessä pitkiksi ja piinaaviksi minuuteiksi ja tunneiksi, levottomiksi öiksi ja epävireisen arjen läpi kahlaamiseksi.

Minun on pitänyt kirjoittaa jo lukuisia kertoja, mutta ajatusten puiminen ja pukeminen lauseiksi on tuntunut liian raskaalta. Kaikki vaikeat asiat pyörivät päässäni alati piinaavaa kehää, joten olen mieluummin vain katsonut elokuvia, lenkkeillyt Elnan kanssa ja vältellyt totuutta parhaani mukaan.

Kyse on koirista. Kyse on aina koirista! Ne ovat henkireikäni, henkiolentojani ja mielestäni parasta, mitä maa päällään kantaa.

Sirkuskarhu sairastaa

Into on kantanut viimeisen vuoden – puolentoista vuoden ajan takakoivessaan pientä, pikkurillin pään kokoista pattia. Harmittomalta vaikuttava, sellaisenaan pysyttelevä patti ei ole saanut minua tai eläinlääkäreitä ryhtymään toimenpiteisiin, sillä erilaisia patteja tuntuu aina silloin tällöin tulevan ja menevän, ja vain murto-osa niistä on oikeasti vaarallisia tai aiheuttaa harmia.

Tämä patti ei kuitenkaan loppujen lopuksi tyytynyt vaatimattomaan rooliinsa, vaan otti kesän alkaessa yllättävän kasvuspurtin ja alkoi jo silmin nähden häiritsemään itse koiraakin. Pikkurillin pään kokoinen patti muuttui muutamassa päivässä kokonaisen peukalon kokoiseksi rykelmäksi, ja kesäkuun alussa olimme eläinlääkärin kanssa yhtä mieltä siitä, että siitä olisi hankkiuduttava eroon mahdollisimman nopeasti.

Koska Intolla oli aina silloin tällöin ongelmia selkänsä kanssa ja olin suunnitellut sen selän kuvauttamista jo pitkään, totesimme, että kun koira joka tapauksessa ottaisi nokoset eläinlääkärin pöydällä, samalla sen selkä voitaisiin kuvata.

Sovimme leikkaus- ja selänkuvausajan viikon päähän maanantaille, jotta ehtisin vielä ennen leikkausta desinfiointiaineen avulla hoitamaan patin ympärillä ärtyneen ja tulehtuneen ihoalueen kuntoon.

Sirkuskarhu sairastaa

Leikkaus sujui hyvin. Vein Inton operoitavaksi aamulla ennen töihin lähtöä ja kepo nouti sen iltapäivällä. Kotona sen päähän lyötiin kauluri, eikä se saanut päiväkausiin käydä kunnollisilla lenkeillä. Sen täytyi vain levätä ja parannella rauhassa kasvaimeksi osoittautuneen patin poistosta aiheutunutta kiinni tikattua leikkaushaavaa.

Into lötköttelikin mielellään muutaman päivän kuin mursu rantakalliolla, vaikka tottakai sitä harmitti, kun se ei päässyt lenkeille muiden mukana.

Soittelin Animagiin saadakseni tietoja kuvatusta selästä, mutta puhelimeen vastannut hoitaja ei oikein osannut ottaa asiaan kantaa. Hän sanoi, ettei mitään hälyttävää ollut todennäköisesti löytynyt ja, että kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa.

Pyysin röntgenkuvat sähköpostiini, jotta voisin konsultoida muitakin.

Muutaman päivän kuluttua Animagista soitettiin. Puhelimen päässä oli eläinlääkäri, joka oli leikannut Inton ja lähettänyt koivesta leikatun patin tutkittavaksi saaden selville, että kyseessä on mastsolukasvain. Hän kertoi, että kasvaimen poisto oli ollut oletettua hankalampaa, sillä se oli kiinnittynyt nahanalaiseen rasvakudokseen.

”Mastsolukasvain on toiseksi yleisin koirilla tavattavista pahanlaatuisista kasvaimista. Suurin osa mastsolukasvaimista lähettää etäpesäkkeitä ensin paikallisiin imusolmukkeisiin ja sieltä edelleen maksaan ja pernaan.”

Vaikka uutiset kuulostivatkin synkiltä, eläinlääkäri kertoi, että Intosta poistettu kasvain oli lajissaan melko hyvälaatuinen, eivätkä tämän tyyppiset kasvaimet yleensä uusiudu paikallisesti täydellisen kirurgisen poiston jälkeen. Lisäksi niihin liittyy alhainen etäpesäkeriski.

Ennuste onnistuneen kirurgisen poiston jälkeen on siis hyvä, vaikkakin koiraa ja mahdollisia ihomuutoksia tuleekin jatkossa seurata suurennuslasin kanssa erittäin kriittisesti.

Into

Sitten eläinlääkäri kertoi Inton selästä. Alimman selkänikaman muutos aiheuttaa raskaan liikunnan jälkeen esiintyvät kivut, eikä parantavaa toimenpidettä ole. Eläinlääkäri kehotti välttämään raskasta liikuntaa. Tarvittaessa myös kipulääkkeet toisivat helpotusta. Eletään nyt päivä kerrallaan.

Kun kuulin, että 7-vuotiaan novascotiannoutajani tulisi vältellä raskasta liikuntaa ja vaikeakulkuista maastoa, meinasin tipahtaa tuoliltani. Novascotiannoutajani rakastaa metsässä haahuilemista ja uusia seikkailuja, ja minun on lähes mahdoton kuvitella sitä eläinlääkärin suosittelemille ”rauhallisille ja helppokulkuisille lenkeille. ” 

En tiennyt mitä sanoa. Enkä tiennyt, mitä ajatella. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta yritin hymyillä, sillä sain uutiset kesken työpäivän.

Ei enää muutaman tunnin päivävaelluksia.

Ei parituntisia seikkailuja metsässä.

Ei vaikeakulkuisia, juurakkoisia tai kivisiä maastoja, jotka nekin aiheuttivat aina silmin nähden kipuja viimeistään seuraavana aamuna. Ei kevätretkiä, ei kesäretkiä, ei syysretkiä, ei talviretkiä, ei lumikenkävaelluksia, ei pitkään unelmissa ollutta Lapin reissua, ei mitään haastavaa.

Jos kyseessä olisi ollut parin kilon seurakoira, olisin voinut huokaista helpotuksesta. Ikävä kyllä kyseessä on melko raskasrakenteinen ja aktiivinen palveluskoira, joka elää aamuauringon säteistä sammaleella, metsän tuoksusta sateen jälkeen ja illan viimeisistä auringonsäteistä rannalla. Se elää ollakseen koira, ja se on koira kaikilla mahdollisilla aisteilla ja tasoilla.

Sen päätä ei ole rakennettu siten, että se makaisi viikkotolkulla sohvan koristeena. Sen päätä ei ole rakennettu siten, että se eläisi tyytyväisenä elämänsä loppuun saakka käyden pari-kolme kertaa päivässä 20-45 minuutin asvalttilenkillä kylän ympäri.

Sitä ei ole tehty koristeeksi.

Kysyin eläinlääkäriltä vaihtoehdoista: entä hieronta, akupunktio tai osteopatia? Hän sanoi, että mitä tahansa voi kokeilla, mutta hän ei myöntänyt uskovansa merkittäviin muutoksiin koiran tilassa.

Aivoissani tuntui pelkkää sumua.

Piisamirotat

Myöhemmin pyörittelin aihetta Inton kasvattajan ja sisarusten omistajien kanssa. Vastaavissa tilanteissa olevat sukulaiskoirien omistajat lohduttivat ja kertoivat, että asian kanssa pystyy kyllä elämään, kunhan sopiva tasapaino liikunnan, huollon ja tarvittaessa kipulääkkeiden kanssa löytyisi.

Sanat lohduttivat, mutta totta puhuakseni lähipiirissäni on myös muutamia sellaisia henkilöitä, jotka lenkkeilevät omien koiriensa kanssa minun ja koirieni seurassa lukuisia kertoja viikossa tai kuukaudessa. He myönsivät sen, minkä toin esille: he eivät ole nähneet Inton ottavan spurtteja tai juoksuaskeleita ikinä. Into on aina se koira, joka tulee viimeisenä sopivan etäisyyden päässä muista. Se voi olla ominaisuus sen luonteen pohjalta, mutta se voi olla myös selkeä merkki kivusta tai maastossa etenemisen epämielekkyydestä tai hankaluudesta.

 varpaan koukistajan kannatussiteen repeämä ja ligamenttivaurio

En kuitenkaan ehtinyt kauaa murehtimaan Inton eliniän tai elämänlaadun ennustetta, kun huomasin, että Olmi ontui ja varoi vasenta etutassuaan. Tutkin käpälän lukuisia kertoja perusteellisesti, mutta en löytänyt siitä ainuttakaan haavaa, haavaumaa tai tikkua – kunnes yhtäkkiä huomasin, että yksi varpaista sojotti muihin varpaisiin nähden hyvin epämääräisesti erillään muuten tiiviistä tassusta. Se näytti yksinkertaisesti siltä, kuin varvas olisi ollut sisältä pahasti vahingoittunut – murtunut tai peräti katki.

Luottolääkärillämme kunnallisella puolella ei ollut kuvauskalustoa, joten soitin Animagiin. Heidän kalenterinsa oli kuitenkin jo täyteen buukattu, joten puhelua myöhemmin sain ajan Helmeen.

Kepo sai tehtäväkseen piipahtaa Olmin kanssa Janakkalassa vapaapäivänsä kunniaksi ja paikan päällä Olmin vasen etutassu kuvattiin koiranpennun ollessa hereillä.

Ylhäältä- ja alhaalta otetut kuvat eivät paljastaneet murtumaa tai muutakaan vahinkoa luissa, mutta eläinlääkäriasema Helmen asiantunteva eläinlääkäri myönsi, että jokin tassussa oli pahasti vialla ja suositteli minua kääntymään oitis jonkun oikein ammattitaitoisen ortopedi-eläinlääkärin puoleen.

Sairastupalaiset: Into ja Olmi

Soitin Olmin kasvattajalle ja sain häneltä suosituksia alansa asiantuntijoista, joista joku voisi olla kenties kykeneväinen auttamaan. Asiaa ei luonnollisesti helpottanut se, että olin liikkeellä juhannusviikolla, joka muutenkin oli vajaamittainen – ja asialla luonnollisesti oli kiire. Epämääräisen tassuvaivan ei saanut antaa odottaa lukuisia päiviä juhannuksen yli, sillä silloin pienen pennun tassun pelastaminen ainakin vaikeutuisi, jos ei kävisi kokonaan mahdottomaksi.

Ensimmäiseksi sain ajan ensi kuulle Espoon Univettiin asiantuntevan ortopediaan erikoistuneen eläinlääkärin pakeille. Ikäväkseni puhelimeen vastannut hoitaja ei tuntunut millään tajuavan tilanteen lähtökohtia kysellessään hölmöjä kysymyksiä pennusta, joka oli vielä kolmannellakin kysymällä niin nuori, ettei sillä ollut edes ensimmäisiä rokotuksiaan. Koitin teroittaa, että erityisesti koiran iän ja jatkuvan kehityksen huomioon ottaen ongelma tulisi hoitaa mahdollisimman ripeästi eikä ensi kuussa, mutta hoitaja piti päänsä, eikä suostunut konsultoimaan eläinlääkäriä tai luovuttamaan minulle hänen suoraa numeroaan. Koska hoitaja oli vahvasti sitä mieltä, että 11 viikon ikäinen koiranpentu porskuttelee vaivattomasti kaksi ja puoli viikkoa kolmella jalalla kinkaten, en luovuttanut, vaan tiedustelin aikoja vielä toisaalta.

Olmi ja Elna

Onneksi Helsingissä sijaitsevan Mevetin henkilökunta ymmärsi heti mistä on kysymys. Hoitamattomana pikkupennun tassuongelma heijastuisi varmasti koiran koko tulevaisuuteen. Yllätyin iloisesti kuullessani, että ortopedi-eläinlääkäri järjesti täyteen buukatusta kalenteristaan varta vasten Olmille ajan ylihuomiseksi, ja sai näin ollen suuren kiven vierähtämään sydämeltäni.

Saimme siis ajan Helsinkiin juhannusta edeltävälle torstaille kello 11:45. Päivästä muodostui kiireinen, sillä aamu alkoi Animagissa Inton tikkien poistolla jo kello 8. Tikkien poisto sujui hyvin, mutta leikkaushaavan ympärille oli muodostunut hieman epäilyttävän oloisia turvonneita pahkuroita, joiden osalta hoitajat pyysivät meitä tulemaan vielä seuraavalla viikolla jälkikontrolliin eläinlääkärin läsnäollessa. Siihen saakka sain ohjeeksi huuhtoa koipea lämpimällä vedellä ja irrotella muodostunutta rupea pois, sekä rasvata leikkauskohtaa hunajavoiteella.

Kiirehdin Animagista lounaalle kotiin, vaihdoin autossa istuneen Inton Olmiin ja lähdin ajelemaan kohti Helsinkiä kukkakaupan kautta. Halusin jotenkin muistuttaa ortopedi-eläinlääkäriä siitä, että hänen tekemänsä työ on arvokasta, ja tuoda ilmi sitä, miten kiitollinen olin hänen tavastaan menetellä, vaikka kalenteri oli jo täynnä ja juhannus kolkutteli ovella. Sellainen inhimillisyys merkitsi minulle todella paljon. En usko, että pieni kukkakimppu täysin pystyi kuvastamaan kiitollisuuteni määrää, mutta toivon, että siitä oli edes hieman iloa hektisen oloiseen juhannusviikkoon.

11334661_418020965035810_844985304_n

Paikan päällä eläinlääkäri tutki ja tunnusteli tassua harkitsevaisen näköisenä ja kertoi sitten, että sen avaaminen kirurgisesti olisi välttämätöntä, jotta todellisesta ongelmasta päästäisiin jyvälle. Olin lähettänyt Helmessä otetut röntgenkuvat ja muutaman varpaasta otetun kuvan jo etukäteen eläinlääkärin sähköpostiin, joten lähtökohtaisesti tiesimme, ettei luita oletettavasti ollut rikki. Koska eläinlääkärin päivä oli buukattu äärimmilleen täyteen, hän ilmoitti leikkauksen olevan valmis noin kello 15-16 pintaan. Melkoisesta jonosta päättelin, että kukkien ostaminen oli ihan hyvä idea, ja niinpä luovutin pentuni eläinlääkärin hoteisiin, kiittelin häntä, ojensin kukat ja katselin, miten eläinlääkäri lähti koirapentu sylissään jonnekin pitkälle käytävän pariovien taakse.

Jäin istumaan hölmistyneenä odotustilaan. Mietin, mitä voisin tehdä Helsingissä kolmen tai neljän tunnin ajan. Kaikki mahdollinen rahavaranto oli säästettävä loppulaskua varten ja totta puhuakseni en tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi vieraassa kaupungissa etenkään siksi, että olin aamulla kiireessä verhoutunut vain lähimpänä oleviin vaatekappaleisiin, kuten intin kurssipuvun huppariin ja likapyykkikoriin joutaviin farkkuihin. Huonosti nukutun yön jälkeen meikittömät kasvoni eivät juurikaan antaneet vaikutelmaa katukuvaan sopivasta tyylistä, mutta onneksi aulasta löytyi mukavaa juttuseuraa ja loppu viimein piipahdin odotellessani myös veljeni luona Espoossa.

Olmi Mevetissä

Palasin klinikalle hyvissä ajoin ja parin tunnin odottelun jälkeen sain syliini sekavan ja väsyneen koiranpennun, jolla oli paketti jalassaan. Olmin diagnoosina oli varpaan koukistajan kannatussiteen repeämä ja ligamenttivaurio. Alempi kannatusside oli voimakkaasti venynyt, lähes poikki. Tämän rippeet ja viereinen sidekudos oli nyt ommeltu tiukaksi jänteen vierestä, minkä lisäksi sidekudokseen tehtiin kiristävä fiberwire tukiommel.

Ennuste jäi avoimeksi, mutta eläinlääkäri myönsi, että leikkauksen jälkeen tilanne vaikutti hyvältä. Paketissa olevaa tassua tuli varoa, minkä puolesta se ei saanut kastua ja koiran tuli olla liikuntakiellossa seuraavaan, 1.7 olevaan tapaamiseen saakka. Käytännössä Olmille suositeltiin pakollisia pihapissatuksia hihnassa ja muuten melko yksitoikkoista häkkielämää. Ja niinpä hieman jälkeen kello 17 kannoin Olmin autoon ja lähdimme ajamaan kohti Hämeenlinnaa kipulääkkeiden ja antibioottien kera.

Kaikki juhannuksen suunnitelmat karisivat pois sen myötä, miten heikolta ja hankalalta Olmin meno vaikutti. Sen lisäksi, että en ehtinyt pitkäksi venähtäneen Helsingin reissun myötä kauppaan (tai edes sinne töihin, minne olin lupautunut tulla viimeistään kello 14), minulla ei Helsingin reissun jälkeen ollut enää juurikaan varaa tai edes aikaa käydä kaupassa.

Kotiin paluutamme hidasti moottoritiellä tapahtunut liikenneonnettomuus yhdistettynä massiivisiin juhannusruuhkiin ja vesisateeseen, joten olin kotona vasta seitsemän jälkeen illalla. Luonnollisesti kotona sohvalle romahtaessani huomasin, että olin maksanut kaulurista, jota en kuitenkaan ollut saanut. Niinpä pitkän päivän päätteeksi lähdin vielä viimeisillä voimillani 24/7 palvelevaan Univettiin ostamaan oikean kokoista, minimaalista pennulle sopivaa kauluria.

Olin väsynyt ja Olmi oli nälissään ja kiukkuinen. Se ei ollut koko päivänä saanut ruokaa, sillä minua oltiin kehotettu olemaan antamatta aamupalaa ennen mahdollista nukutusta, eikä se kotiin tullessaan vaikuttanut riittävän hyväkuntoiselta syödäkseen heti. Lisäksi sekä matka Helsinkiin, kuin myös Helsingistä pois oli varsinaista taistelua luonnon voimia vastaan, sillä rankkasade piiskasi autoni tuulilasia niin, että vaikka pyyhkijät viuhtoivat viimeistä päivää, en meinannut nähdä eteeni ja aloin jo itsekin miettimään, kuka näistä koettelemuksista loppu viimein selviää.

Olmi raukka

Lisäksi Mevetissä katosi tunnearvoltaan tärkeä nahkahihna, jonka Olmi oli perinyt rakkaista rakkaimmalta Rompulta. Kun Mevetistä lähtiessämme sain käsiini Rompun hihnan sijasta massiivisen ja painavan sakemannikokoisen nahkahihnan, olin jo valmiina luhistumaan lattialle kuin lautaselta tipahtanut perunamuusi tai vähintäänkin pieni kiukutteleva lapsi. Huonot yöunet, kesäkuun tapahtumat, peruttu juhannus, epätietoisuus, odotus, huoli ja suru tekivät olotilasta ylitsepääsemättömän. Kurkkua kuristi ja tuntui, että oksennan. Silmät olivat väsyneet vesisateessa ajamisesta, enkä ollut syönyt aamu kymmenen jälkeen muuta, kuin kaksi proteiinipatukkaa ja Batteryn. En edes tiennyt riittäisikö Helsingissä Teboilille uhrattu 15 euroa kattamaan koko kotimatkan bensat, vai tyssäisikö matkamme puolivälissä tai peräti jo Helsingin päässä.

Ja niin se sitten alkoi, huolettoman ja onnellisen pentuelämän täydellinen vastakohta. Tarkasti kontrolloitu arki lääkkeineen ja liikuntakieltoineen. Ei koiranpennuille ominaisia iltahepuleita, riekkumisia tai loikkia. Ei lenkkejä, ylimääräistä liikettä tai liikuntaa. Olmilla oli lupa piipahtaa tarpeillaan ainoastaan takapihalla, ainoastaan hihnassa. Muuhun oleiluun suositeltiin häkkiä, mutta koska olen varsin häkkivastainen, se on pääasiassa saanut kulkea rauhallisesti ollessaan vapaasti asunnossa ja poissa ollessamme se on eristetty lapsiportin taakse makuuhuoneeseen, jottei mellastaminen Elnan kanssa käy liian houkuttelevaksi.

Hengen vetoon ei jäänyt sijaa. Into tarvitsi antibioottinsa kahdesti päivässä, samoin Olmi, kuin myös kipulääkkeensä. Pelkäsin Elnan romahtavan kuten joulukuussa, joten pyrin tarjoamaan sille mielekkäitä lenkkejä jos en päivittäin, niin ainakin riittävästi. Huomaan itse kaipaavani jatkuvasti pidempiä yöunia, mutta saan hyvien elokuvien avulla ajatukseni muualle ja arkea on helpompi tarpoa, kun ei mieti liikaa sitä, mitä tulevaisuus tuo tai ei tuo mukanaan.

Liikuntakiellossa oleva päivä päivältä yhä turhautuneempi koiranpentu käy yhä mahdottomammaksi, eikä keksi muuta tapaa purkaa loputonta energiaansa, kuin purra (ihan helvetin lujaa), haukkua ja murista sekä toisinaan saada niin mahdottoman raivokkaita hermoromahduksia, että sitä on hankala hillitä tai saada rauhoittumaan. Mietin jatkuvasti, miten saan Olmin taas nukahtamaan ja lepuuttamaan tassuaan, ja olen jatkuvasti huolissani siitä, miten huolettomasti ja varomattomasti Olmi saattaa viipottaa ympäriinsä liikuntakieltoaan uhmaten. Häkissäänkin se mieluiten pomppii ja meuhuaa tyynyjen kanssa, koska se on niin täynnä räjähtävää energiaa, ettei mikään tunnu enää pitelevän sitä.

Olmi matkustaa

Teen parhaani sen rauhoittamiseksi. Tarjoan sen aivoille pohdittavaa kuljettamalla sitä kesäkassissa tai käsilaukussa mukanani niin, ettei se joudu kävelemään tai käyttämään tassujaan. Näytän sille erilaisia paikkoja ja ihmisiä, ja toisinaan tarjoan sille ruuat jäljestettyinä etupihalta.

Kassissa läheisyyttä rakastava Olmi viihtyy odottamattoman hyvin siihen nähden, minkälaisia hepuleita se on kotona lorviessaan saanut purkaessaan patoutunutta energiaansa. Kassissa se ei vinkuroi, valita tai pure, sillä se tuntee olonsa ilmeisen hyväksi tukevassa kassissa kainalossani matkustaessaan.

On erittäin harmillista ja erittäin hankalaa pitää pieni koiranpentu liikuntakiellossa. Erityisesti juuri siinä kriittisessä vaiheessa, kun pentu on varttumassa pikkupennusta nuorukaiseksi, ja sen teini-iän ensimmäiset kiukkupuuskat puskevat esiin. Tässä iässä koiranpennut ovat useimmiten varsin meneväisiä ja kokeilunhaluisia, ja kyseenalaistavat mieluusti tiukatkin kiellot. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö ne turhautuisi nököttäessään päiväkausia kotona tekemättä käytännössä mitään. Olen joka ilta nukkumaan mennessäni kiittänyt maailmankaikkeutta taas yhdestä takana olevasta päivästä pentuhirviön kanssa ja taputtanut itseäni olalle kärsivällisesti hoidetusta työstä, joka ei tällä hetkellä tunnu kovinkaan palkitsevalta pieniä auringon pilkahduksia lukuun ottamatta.

11376529_883931521681045_1641712006_n

Etenkään nyt, uusimman käänteen myötä. Seuraavaan Helsingin reissuun on nyt tätä lauantaina kirjoittaessani neljä täyttä päivää, ja Olmia toissapäivänä tarkasteltuani huomasin, että paketoidun vasemman etutassun vieressä, oikeassa etutassussa on nyt samanlainen roikkuva varvas, kun vasemmassa, nyt jo operoidussa tassussa oli. Tunnelma alkaa käymään epätodelliseksi.

Onko varvas vahingoittunut suhteellisen maltillisessa menossa kotioloissa? Miten on mahdollista, että huippunopeuksiin jalostettu koira rikkoo itsensä kotona ylittäessään kynnystä tai kompuroidessaan pedissään? Onko toisenkin varpaan rikkoutuminen samanaikaisesti ja käytännössä levon aikana vain surkea sattumus, vai onko pennulla todellisuudessa jokin vakavampi terveydellinen ongelma? Ja ennen kaikkea, miten ikinä selviämme toisesta yhtä pitkästä sairaslomasta?

11225074_10207088166312066_3480794559404858570_n

Vastoinkäymisten määrä ei enää ole turhauttavaa. Olen ainoastaan väsynyt ja niin kovin peloissani, sillä rehellisesti sanottuna en tällä hetkellä näe rakkaan pentuni tulevaisuutta kovin valoisana. Tiedämme keskiviikon myötä enemmän, hoitajia ja eläinlääkäreitä on nyt informoitu toisessakin tassussa ilmenneestä ongelmasta.

Eilen Into oli leikkaushaavan jälkikontrollissa Animagissa, ja haava oli parantunut hyvin. Muhkurat sen ympärillä eivät ole hälyttäviä vaan kuuluvat asiaan, ja saattavat jossain vaiheessa sylkeä ihon hylkimiä objekteja ihon läpi ulos. Olmi oli samalla klinikkakäynnillä ensirokotuksillaan, ja Animagin eläinlääkäri ilmaisi huolensa tähän tahtiin rikki menneestä pennusta. Hän ehdotti verikokeita, joihin luulen hoitohenkilökunnan keskiviikkona Helsingissä päätyvän. Tämä ei enää ole normaalia.

25062015_0555_960x960px

Olen parin päivän ajan tuntenut kurkkuni ympärillä puristavan ja tukalan tunteen. Se on sekoitus umpikujamaisen tilanteen mukanaan tuomaa oksetusta ja sellaista tunnetta, kuin näkymättömät kädet kuristaisivat minua. Perjantaina ensirokotuksilla Animagissa hoitaja luovutti minulle ja Olmille pentupaketin, johon kuului kansio, johon voin kerätä tärkeitä papereita, muistoja ja tietoja koiran elämän varrelta. Hoitajan esitellessä välilehtiä koiran eri ikävaiheista kuristava tunne ainoastaan lisääntyi ja tuntui, kuin en olisi saanut enää henkeä. Mistä se voi tietää, elääkö Olmi eri ikävaiheita?

4

10 kommenttia artikkeliin ”Surua, murhetta ja painajaisia

  1. Rivien välistä oon sieltä ja täältä lukenut näistä vastoinkäymisistä (joita vaan tulee ja tulee..) Kesän alussa kaverini apinapinseriltä (puolivuotiaalta) katkesi molemmat etujalat ja se vietti koko alkukesänsä etupää paketissa ja pienessä kevythäkissä selällään maaten. Nyt siltä on kuitenkin poistettu metallit jaloista ja koira kulkee neljällä jalalla kuten muutkin, ei ilmeisesti pysyvää vauriota tai haittaa elämälle. Ja parin viikon sisällä nettitutun luovutusikäinen kääkkäpentu jäi vauhdissa riisenin alle ja katkaisi etujalasta molemmat luut. Puhumattakaan facebookin uutisvirrassa vastaantulleista terveystuloksista ym ym.. tavallaan odotan itsekin, että koska Kaskon kanssa rupeaa vastustamaan. Kammottaa ajatuskin ja pelottaa että jos se vaikka menee nurin pihalla ja rikkoo itsensä. Kaikenkaikkiaan koirallisten ihmis-tuttujeni saralla tämä on ollut varsin epäonninen vuosi.

    Miljoonasti tsemppiä Olmille ja taustajoukoille! <3

    • Kiitos! Nyt on ollut kyllä niin kökkö koiravuosi, että maailmankaikkeus on varmaankin saanut jo riittämiin, ja Kasko elelee ikivanhaksi koirapapparaiseksi terveenä kuin pukki. <3

  2. Hei mitä teille kuuluu? Käyn päivittäin kurkkaamassa, että onko tullut lisää tietoa koirien voinnista. Toivottavasti kaikki on niin hyvin kuin vain suinkin voi olla.

    • Hei Johanna, kiitos kysymästä ja pahoitteluni hiljaiselosta. En ole viime aikoina ehtinyt istumaan alas ja kirjoittamaan, vaikka asiaa kyllä olisi. Toivottavasti saan seuraavan artikkelin julkaistua alkuviikosta!

      Olmin toinen etutassu leikattiin tällä viikolla ja nyt se on sairaslomalla parantelemassa sitä. Kerron pian lisää!

  3. Pala nousi kurkkuun tätä lukiessa. Oot kyllä joutunut kahlaamaan syvissä vesissä. Hatunnostot sille miten hyvin olet selvinnyt! Olet kärsivällinen, neuvokas ja rakastava, mitä enempää voi koira omistajaltaan toivoa!

    Voi Olmi-pientä. En ole ikuna kuullut moisesta varvasoirehdinnasta. Kyllä whipukoilla (yleensä aikuisilla) mm. maastoissa joskus on tullut varvasmurtumia, mutta se on asia erikseen. Jotenkin nyt kannan kovasti huolta Olmin voinnista, on se vaan niin kaunis ja ihastuttava pieni.
    Hyvä, että Inton tilanne on sentään parempi!

    Kaikkea hyvää sinne! Toivon niin, että teidän onni kääntyisi parempaan <3

    • Kiitos ihanista sanoista! Kanssaeläjien lämpimät viestit ovat tuoneet valtavasti valoa ja väriä harmaan sävyissä elettyyn arkeen. <3

Vastaa