Limbo – välitilassa

Kiitos kaikista kommenteista, myötäelämisestä ja rohkaisuista, joita meille on osoitettu Olmin surkean tilanteen myötä. On ollut liikuttavaa huomata, miten moni on huolissaan meidän omasta hassusta Olmista.

Blogirintamalla on ollut jälleen luvattoman hiljaista, sillä olemme eläneet viime viikot jonkinlaisessa sietämättömän lamauttavassa epävarmuuden täyttämässä välitilassa. Ensin minun piti kirjoittaa, ettei ole mitään kerrottavaa, on vain odotus.

Sillä aika on pysähtynyt. Viisarit liikkuvat, mutta mitään ei tapahdu. Tuntuu, kuin olisin tyhjiössä.

Koiranpentu vilkaisee minua murhaavasti. Sen mielestä olen tyhmä, kun en anna sen mennä.

Noutaja makaa kyljellään ja huokaisee syvään.

Selaan Facebookkia. Juuri uusille omistajilleen muuttaneet luovutusikään tulleet australianpaimenkoiran pentu ja belgianpaimenkoiran pentu painivat keskenään. Meno näyttää lystikkäältä. Molemmat olivat kuulemma sammuneet heti kotiin päästyään.

Pennun elämä on niin huoletonta, he kirjoittavat.

Muutaman viikon ikäiset whippetin pennut ovat saaneet hauskan näköiset kisamanttelit päälleen vieraillessaan ensikertaa Hyvinkään vinttikoiraradalla harjoittelemassa. Ne näyttävät koomisilta mantteleissa, kun niiden jalat ovat vielä lyhyet ja pentumaisen pyöreät. Ulkomailta tuotu upea vaalea pentu meni koppiin kuin vanha tekijä, pinkaisi vieheen perään ja teki lopulta näyttävät tapporavistukset.

Näyttää siltä, että aika on pysähtynyt ainoastaan minun ympäriltäni. Kaikkialla muualla on iloista ja aurinkoista. Minä istun harmaassa pölyisessä huoneessa ja mietin, erottaako meidät näkymätön seinä, minut ja muun maailman. Tuntuu, että tänä kesänä kaikilla on pentu. On minullakin, mutta se on sairaslomalla, liikuntakiellossa.

Koko kesä on ollut minulle henkilökohtaisesti hyvin raskas. Olen kironnut, itkenyt ja pohtinut kaiken tapahtuneen tarkoitusta ja merkitystä. Näytän maailmalle ja maailmankaikkeudelle keskisormea. Kiukkuan, kiukuttelen ja keskitän kaiken energiani negatiivisiin ajatuksiin. Mistään ei kuitenkaan tule mitään.

01072015_0757_960px

Sitten saapuu heinäkuu, jota olen odottanut ikuisuuden. Olmi seisoo jo 7:30 helsinkiläisen eläinsairaalan tutkimushuoneen pöydällä, mikä tarkoittaa sitä, että olemme lähteneet kotoa jo hieman jälkeen aamukuuden. Hoitaja poistaa sitkeästi kiinni tarrautuneen siteen, jonka alta paljastuu laiha ja lihakseton, puristuksissa ollut littukarvainen tassu. Ihan kuin sillä olisi ollut anoreksia. Minä pidän Olmia aloillaan, kun hoitaja aloittaa tikkien poiston. Haava näyttää maallikon silmään hirveältä, mutta hoitajan mielestä se on hyvä. Olmi rimpuilee ja on rauhaton. Pidän koiranpentua aloillani ja tunnen, kuinka veri pakenee päästäni ja korvissani alkaa suhisemaan. Koko kroppaa pistelee ja yhtäkkiä on tosi kuuma, silmissä alkaa hämärtyä. Heti kun tikit on saatu pois, ilmoitan istuvani hetken.

Lepään tuolilla huoneen kulmassa ja yritän tuijottaa kaapin kulmaa. Äänet kaikuu. Naurahdan, että minulla on taipumusta pyörtyilyyn, ja hoitaja hymähtää ymmärtäväisesti. Vuosia sitten kunnaneläinlääkäri sanoi minulle ojentaessaan mehua, että yllättävän moni asiakas pyörtyy jännittävissä tilanteissa tai verta nähdessään. Minuun vaikuttaa selkeästi myös vastaanotolla haiseva pistävä haju ja tavattoman kirkkaat valot.

Kotimatkalla herätän Olmin kasvattajan soittamalla hänelle heti moottoritielle päästyäni. En edes tajunnut, että kello oli vielä niin vähän. Kerron, että eläinlääkäri oli pitänyt leikkausta onnistuneena, vaikka siteen alta paljastunut etujalka oli laiha ja ranne hieman vento. Seuraava eläinlääkäriaika olisi viikon päästä, jolloin operoitu tassu olisi ehkä jo riittävän vahva kannattelemaan yksin koko etupään painoa, jolloin toisen rikkinäisen tassun voisi korjata.

01072015_0766_960px

Jäämme odottamaan. Odotamme, että yksi tassu parantuisi kunnolla, jotta toinen tassu saataisiin leikattua. Vaikka liikunta täytyy edelleen pitää maltillisena, on kivaa, kun kotona on viimein neljällä tassulla kulkeva koiranpentu. Sen voi jo viedä varovaisille kävelyille kotipihan ulkopuolelle, mikä tuntuu lottovoitolta.

Niinpä ensimmäiseen kävelyyn latautuu valtava määrä odotuksia, jotka murtuvat samaan aikaan, kun avaan takapihan portin hihna kädessäni. On hölmöä ajatella, että esimerkillisen mallikkaasti hihnassa kolme viikkoa sitten kävellyt koiranpentu kävelisi edelleen yhtä loistokkaasti sen jälkeen, kun sitä on pidetty viikkoja neljän seinän sisällä.

Kolme viikkoa sitten harjoiteltut taidot ovat kadonneet savuna ilmaan ja Olmin pinkaistessa hihnansa täyteen pituuteen ymmärrän, että minun on aloitettava sen kanssa kaikki alusta. En voi vaatia edes pientä kunnioituksen siementä koiranpennulta, jonka elämä on koostunut viime aikoina pelkästä vaihtelusta häkin ja sohvan välillä. Tottakai se on unohtanut kaiken. Kolme viikkoa on koiralle ikuisuus. Etenkin, jos se on elänyt tässä maailmassa itsekin vasta 14 viikkoa.

Niinpä Olmi säntäilee hihnassaan ympäriinsä kuin viimeistä päivää. Tai oikeastaan ensimmäistä, jos tarkkoja ollaan. Yritän hillitä sen menoa parantuvan ja rikkinäisen tassun varjolla, mutta sen silmissä minä näytän paholaiselta, koska aion yhä edelleen ankeuttaa sen elämää. Se on ilkikurinen, ja näykkii kovakouraisesti kaikkialta, mihin yltää, koska se ei saa jo mennä. Se haluaisi jo mennä.

Minun mielestäni se näyttää paholaiselta. Kiellot kaikuvat kuuroille korville sen muuttuessa villieläimeksi, joka haluaisi vain juosta, temmeltää, pomppia ja ilakoida. Mutta ikävä kyllä se ei varsinkaan saa juosta, temmeltää, pomppia tai ilakoida. Se ei saa tehdä edelleenkään sellaisia asioita, joita varten koirat, erityisesti koiranpennut, on luotu.

Viimeksi tässä kohtaa irrotin Olmilta remmin ja se kulki loppumatkan ilman hihnaa vierelläni. Valppaana ja kuuliaisena, välillä minua kuikuillen, kuten aina. Paitsi nyt. Siitä koirasta, jollaisen olin pennustani muovannut, opastanut, ohjannut, kannustanut ja kasvattanut ei ollut tietoakaan. Olmi käyttäytyi kuin vieras elukka, ja minusta tuntui, kuin minua olisi huijattu. Minullakin oli odotukseni – samoin kuin Olmilla – eivätkä ne kohdanneet. Olmi ei saanut olla koiranpentu, kuten se olisi halunnut ja sen olisi pitänyt saada olla, enkä minä ehtinyt ihastelemaan ilta-auringon luomaa kultaista hetkeä yhdessä kovia kokeneen pentuni kanssa. Hengähtää hetkeksi.
Ei, en ehtinyt edes vilkaisemaan ympärilleni väistellessäni turhautuneen pennun teräviä hampaita ja vältellessäni hihnan joutumista hankalasti etutassujen väliin koiran pomppiessa juuri siten, miten se ei olisi saanut pomppia.

Se oli unohtanut kaiken, mitä olimme yhdessä sopineet. Nielaisin, kun tajusin, että en halua tuollaista koiraa. Se riuhtoi hihnassa, ja kun yritin toppuutella sitä, se puri, raapi ja murisi kuin henkeään puolustava villieläin. Eläinlääkärin suosittelema rauhallinen hihnaliikunta oli hieman liikaa pyydetty tilanteen huomioon ottaen. Olmi ei ymmärtänyt, miksei se saanut viimein juosta kaikkia viikkokaupalla padottuja energioitaan, vaikka kaikki sen neljä jalkaa jotakuinkin toimivat.

Minua harmitti. Meillä ei ollut enää mitään yhteyttä toisiimme. Ennen etutassujen vahingoittumista olisimme vain nauttineet elämästä ja ihastelleet toisiamme tuntitolkulla. Se olisi kuunnellut pienimmätkin vihjeeni ja minä olisin kutsunut sen kanssani päiväunille. Nyt ilmapiiri tuntui lähinnä syövyttävän myrkylliseltä tihrusilmäisen pirulaisen arvioidessa ja mittaillessa sopivaa iskuvoimaa takareiteeni.

Purin hammastani ja mietin, miten hyvään alkuun olimmekaan saaneet kaiken. Tilanne tuntui äärettömän epäoikeudenmukaiselta ja väärältä. Kaikki oli hyvin, kunnes juuri meidät suljettiin elämältä.

01072015_0765_960px

Velloin pitkään surussa ja murheessa. Koko kuvio Inton kasvaimesta Olmin varpaisiin ja menetettyyn koiranpentukesään, tärkeään kasvuvaiheeseen ja rahan- ja ajanhukkaan oli jotain sellaista, jota minun oli vaikea hyväksyä.

Ja sitten, eräänä iltana, ei enää satanutkaan, vaan aurinko paistoi matalalta kuivaten kaiken ja minä havahduin siihen, miten kaunista ympärilläni oli. Pohdin kaikkea tapahtunutta ja tein havaintoja itsestäni – ja yllätyin. En ollut huomannut, miten syviin vesiin olin ajelehtinut huomaamattani. En enää halunnut nähdä ketään enkä käydä missään – enkä ollut ennen kaikkea jaksanutkaan. Kuluttava tilanne teki olostani niin voimattoman, että se oli ollut paitsi henkistä, myös fyysistä. Yhtenä yönä nukuin 16 tuntia ja heräsin vasta, kun oli ihan pakko.

Minusta tuntui pahalta, kun en ollut voinut tehdä mitään koirieni terveyden eteen. Minun täytyi vain odottaa ja katsoa, mitä tapahtuisi. Mitä maailma meille tarjoaisi. Epätietoisuus oli lamauttavaa, ja yhä pahemmin umpisolmuun kietoutuvat asiat murskasivat pikku hiljaa kaikki koiriin liittyvät unelmani pirstaloiden samalla myös kaikki odotukseni yhä pienemmiksi paloiksi.

Sellainen tunnemyräkkä on paljon suurempi, mitä olisin voinut koskaan odottaa. Olin aina tiennyt, että koirat merkitsevät minulle paljon, mutta se, miten paljon, paljastui minulle vasta kesän myötä. Ne käytännössä pyörittävät henkistä tasapainoani. Voimaeläimeni. Ja se oli minusta yllättävää.

Ymmärsin, että tämä kokemus on tutkimusmatka sisimpääni. Juuri sellainen opetus, jota minä tarvitsin. En todellakaan kaivannut tai halunnut, mutta tarvitsin.

Siihen liittyy niin paljon asioita, jotka nyt, yllättävällä tavalla loksahtelevat kohdalleen ja tekevät kuvasta selkeämmän. Sitä on vaikeaa selittää, koska en vielä itsekkään täysin ymmärrä sitä.

Minulle kerrottiin keväällä, että Elna on yrittänyt sanoa minulle jotain, mutta se ei ole tiennyt miten. Siitä on tuntunut siltä, kuin välillämme olisi lasiseinä ja minuun olisi mahdotonta saada yhteyttä – en edes ole pysähtynyt kuuntelemaan, vaikka samoilemme melkein päivittäin yhdessä.

Tämä kuulostaa ihan hullulta, ja sitä se kieltämättä onkin. Mutta hän, joka kertoi minulle Elnan viestin kertoi myös monia muita totuuden mukaisia ja yllättäviä asioita – sellaisia, jotka vain minä olen pistänyt merkille ja joita edes blogini pitkäaikaisimmat ja tarkkaavaisimmat lukijat eivät tiedä tai ole saaneet selville. Jostain syystä hän tuntui tietävän kaiken, ja olin ymmälläni.

Kaikkien näiden vastoinkäymisten ja itkujen myötä alan itsekin viimein hahmottamaan, mistä on kysymys. On surkuhupaisaa, miten maailmaani täytyy ravistella, ennen kuin pysähdyn kuuntelemaan ja ymmärtämään. Otin iskun todella suuresta nuijasta suoraan kasvoihini, enkä ole vieläkään varma pysähdynkö pohtimaan omaa käyttäytymistäni vai juoksenko vain kohti seuraavaa etappia, vielä isompaa nuijaa.

Tietysti tämä kuulostaa nyt hyvin korkealentoiselta enkä oikein osaa selittää, mitä olen kokenut enkä sitäkään, mihin lopputulokseen olen kokemuksieni myötä tullut. Tämä on varmaan sitä kuuluisaa ”elämän koulua”, jolle aina Facebookissa naureskellaan, mutta joka on oikeasti niitä asioita, jotka vain täytyy kokea itse ymmärtääkseen.

Vaikka olen toisaalta tarkkailija, minulta on puuttunut tietynlainen nöyryys ja hetkessä elämisen taito, jota elämässä tarvitaan aina. Olen vasta viime aikaisten tapahtumien myötä huomannut, miten paljon etappeja, eli vaatimuksia ja odotuksia olen asettanut paitsi oman elämäni, myös sitä kautta koirieni elämän varrelle. Tottakai odotan pentuani vuosia, jotta voin saada juuri sellaisen, kun haluan. Tottakai minulla on tarkat joustamattomat kriteerit sen suhteen, minkälaiselta ihmiseltä ostan koiranpentuni, minkälainen koiraemo sen kasvattaa ja mihin kuntaan koiranpentuni kasvattaja on tehnyt vuokrasopimuksensa tai talokauppansa (tiedättehän – onhan se ihan mukavaa, että kasvattaja asuu kohtuullisen ajomatkan päässä).

01072015_0802_960px

Olen ollut tinkimätön sen suhteen, mikä on minun, ”ainut ja oikea” tapa elää ja miten kasvatan koirani ja käyttäydyn niiden kanssa. Tottakai panostan pentuni hihnakäyttäytymiseen joka päivä, harjoittelen luoksetuloa ja aloillaan seisomista lukuisia kertoja päivittäin ja vien pentuni jo sen ensimmäisenä kesänä vinttikoiraradalle, jotta siitä tulee isona juoksija isolla J:llä, koska sellainen minun vinttikoirani on tai siitä täytyy tulla. Jos se ei kivesvikansa vuoksi pärjää näyttelyissä, se pärjää kaikissa muissa elämän osa-alueissa 110% – siitä tulee paitsi mainio seuralainen, myös täydellinen koira.

Pelottavaa, oikeastaan. Ei hyvää koiraa niin voi määritellä. Eikä hyvää elämää pelkästään kiireessä tavoitettujen etappien myötä. Odotusten, vaatimusten ja erilaisten etappien mustavalkoinen lista on ollut loputon. Niin Olmin kohdalla, kuin kaikkien muidenkin koirieni kohdalla. Ei ehkä julkisesti, mutta syvällä alitajunnassani. Niin syvällä, etten itsekään ollut tiedostanut sitä aiemmin.

Ja se, mitä olen nyt ymmärtänyt, on, että maailma kulkee oikeastaan omalla painollaan. Olen sanonut niin aiemminkin, esimerkiksi silloin, kun päästin Olmin hiekkatiellä irti hihnasta ja joku kysyi, eikö minua pelota, että se karkaa ja katoaa. ”Eiköhän se lähettyvillä pysy”, sanoin huolettomasti hymyillen ja ajattelin, kuinka maailma on aina ennenkin kulkenut omalla painollaan.

Nyt ymmärrän saman lauseen vielä syvemmin, entistäkin yksityiskohtaisemmin. On ihan turha tehdä turhanpäiväisiä listoja tai odotuksia siitä, miten elämänsä – tai jonkun muun elämän – elää, sillä maailmaa kulkee aivan omalla painollaan. Jopa vastoin kaikkia odotuksia. Olmi opetti sen jo pelkästään valikoituessaan meille, sillä itse olin odottanut kaiken aikaa, että meille tulee vaalea tai laikullinen pentu. Olin tiennyt sen jatkuvasti, joten en osannut edes odottaa, että jokin raidallisista olisikin meidän.

Käännyn ja katson häkissään puruluutaan jyrsivää pentua. Juuri tuon koiran minä haluan. Sellaisenaan, varpailla tai ilman. Ja samassa ymmärrän sen, miksi juuri tämä pentu valikoitui meille, aktiiviseen ja paljon puuhaavaan kotiin. Se tuli tänne opettaakseen nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea (hetkessä) elämisen taitoa. Ja tiedättekö mitä. Minun on nyt paljon helpompi hengittää.  

1

2 kommenttia artikkeliin ”Limbo – välitilassa

  1. Olipa hyvä kuulla teistä! En osannut kommentoida edelliseen kirjoitukseesi, vaikka tuntui todella pahalta lukea vastoinkäymisistänne. En vain löytänyt sanoja. Tämänkertainen postaus oli rohkea ja avoin, jälleen erittäin hyvin kirjoitettu. Tämmöistä blogia kannattaisi koiraa harkitsevan lukea, niin saisi aika autenttisen kuvan koiranomistajuudesta. Siitä kuinka ihanaa se on, ja toisaalta taas välillä vähemmän kivaa. Koiranpennun konnankoukkuihin menee ainakin meikäläiseltä hermot melko helposti, joten kokemasi turhautuminen tuollaisessa tilanteessa on enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta tekemäsi pohjatyö ei ole varmasti mennyt hukkaan. En taaskaan osaa pukea sanoiksi mitä kaikkea päässäni liikkui kirjoitustasi lukiessa, paljon hienoja ajatuksia kuitenkin herätit.
    Toivon koko laumallenne enemmän auringonpaistetta tulevaisuuteen!

    • Kiitos näistä sanoista. Jotkut kirjoituksistani ovat hyvin henkilökohtaisia, ja kun sellaiseen henkilökohtaiseen, suoraan sydämestä kirjoitettuun artikkeliin saa tällaisen vastauksen, sitä mykistyy aivan itsekin. Kiitos auringonpaisteesta, säteet lämmittävät jo niin minun kuin pienen whippetinkin ihoa!

Vastaa