Limbo – välitilassa

Kiitos. Kiitos kaikista kommenteista, myötäelämisestä ja rohkaisuista, joita meille on osoitettu Olmin surkean tilanteen myötä. On ollut liikuttavaa huomata miten moni on huolissaan meidän omasta hassusta Olmista.

Blogirintamalla on ollut jälleen luvattoman hiljaista. Olemme eläneet viime viikot jonkinlaisessa sietämättömän lamauttavassa epävarmuuden täyttämässä välitilassa. Ensin minun piti kirjoittaa, ettei ole mitään kerrottavaa, on vain odotus, sillä siltä minusta tuntuu. Kuin aika olisi pysähtynyt. Viisarit liikkuvat, mutta mitään ei tapahdu. Tuntuu, kuin olisin tyhjiössä.

Koiranpentu vilkaisee minua murhaavasti. Sen mielestä olen tyhmä, kun en anna sen mennä. Noutaja makaa kyljellään ja huokaisee syvään. Viisarit kyllä liikkuvat, mutta mitään ei tapahdu.

Miksi juuri minä, miksi juuri meille?

Selaan Facebookkia. Juuri uusille omistajilleen muuttaneet luovutusikään tulleet australianpaimenkoiranpentu ja belgianpaimenkoiranpentu painivat keskenään. Meno näyttää lystikkäältä. Kuvatekstissä kerrotaan, että molemmat olivat sammuneet heti kotiin päästyään. ”Pennun elämä on niin huoletonta”, he kirjoittavat.

Muutaman viikon ikäiset whippetin pennut ovat saaneet hauskan näköiset kisamanttelit päälleen vieraillessaan ensimmäistä kertaa Hyvinkään vinttikoiraradalla. Ne näyttävät koomisilta mantteleissa, kun niiden jalat ovat vielä lyhyet ja pentumaisen pyöreät.

Ulkomailta tuotu upea ja vaalea pentu meni koppiin kuin vanha tekijä, pinkaisi vieheen perään ja teki lopulta näyttävän tapporavistuksen.

Näyttää siltä, että aika on pysähtynyt ainoastaan minun ympäriltäni. Kaikkialla muualla on iloista ja aurinkoista, eteenpäin vievää. Minä istun harmaassa pölyisessä huoneessa ja mietin, erottaako meidät näkymätön seinä, minut ja muun maailman. Tuntuu, että tänä kesänä kaikilla on pentu. On minullakin, mutta se on sairaslomalla, liikuntakiellossa.

Koko kesä on ollut minulle henkilökohtaisesti hyvin raskas. Olen kironnut, itkenyt ja pohtinut kaiken tapahtuneen tarkoitusta ja merkitystä. Näytän maailmankaikkeudelle keskisormea. Kiukkuan, kiukuttelen ja keskitän kaiken energiani negatiivisiin ajatuksiin. Mistään ei kuitenkaan tule mitään.

01072015_0757_960px

Kun muut saavat minikokoisen kisamanttelin, meillä on vain littukarvainen tassu

Sitten saapuu heinäkuu. Olen odottanut sitä ikuisuuden. Olmi seisoo jo 7:30 helsinkiläisen eläinsairaalan tutkimushuoneen pöydällä. Se tarkoittaa sitä, että olemme lähteneet kotoa jo hieman jälkeen aamukuuden.

Hoitaja poistaa sitkeästi kiinni tarrautuneen siteen. Sen alta paljastuu laiha ja lihakseton, puristuksissa ollut littukarvainen tassu. Ihan kuin sillä olisi anoreksia.

Minä pidän Olmia aloillaan, kun hoitaja aloittaa tikkien poiston. Haava näyttää maallikon silmään hirveältä, mutta hoitajan mielestä se on hyvä. Olmi rimpuilee ja on rauhaton. Tilanne on sille epämukava.

Pidän koiranpentua aloillani ja tunnen, kuinka veri pakenee päästäni ja korvissani alkaa humisemaan. Koko kroppaa pistelee aivan kuin se olisi puutunut ja yhtäkkiä on tosi kuuma, silmissä hämärtyy. Heti kun tikit on saatu pois, ilmoitan istuvani hetkeksi.

Lepään tuolilla huoneen kulmassa ja yritän tuijottaa kaapin kulmaa. Äänet kaikuu, menevät kauemmaksi. Naurahdan, että minulla on taipumusta pyörtyilyyn. Hoitaja hymähtää ymmärtäväisesti. Vuosia sitten kunnaneläinlääkäri sanoi minulle mehua ojentaessaan, että yllättävän moni pyörtyy jännittävissä tilanteissa tai verta nähdessään. Minuun vaikuttaa selkeästi myös vastaanoton pistävä haju ja tavattoman kirkkaat valot.

Kotimatkalla herätän Olmin kasvattajan soittamalla hänelle heti moottoritielle päästyäni. En edes tajunnut, että kello oli vielä niin vähän.

Kerron, että eläinlääkäri oli pitänyt leikkausta onnistuneena, vaikka siteen alta paljastunut etujalka oli laiha ja ranne hieman vento. Seuraava eläinlääkäriaika olisi viikon päästä, jolloin operoitu tassu olisi ehkä jo riittävän vahva kannattelemaan yksin koko etupään painoa, jolloin toisen rikkinäisen tassun voisi korjata.

01072015_0766_960px

Odottavan aika on pitkä

Jäämme taas odottamaan. Odotamme, että yksi tassu parantuisi kunnolla, jotta toinen tassu saataisiin leikattua. Vaikka liikunta täytyy edelleen pitää maltillisena, on kivaa, kun kotona on viimein neljällä tassulla kulkeva koiranpentu: siis seuraavaan leikkaukseen saakka.

Pennun voi jo viedä varovaisille kävelyille kotipihan ulkopuolelle, mikä tuntuu lottovoitolta. Varmaan siksi ensimmäiseen kävelylenkkiin latautuukin niin paljon odotuksia. Ja kuinka sitten käykään, taas?

Kaikki odotukseni murtuvat samaan aikaan, kun avaan takapihan portin koiranpentuni hihnan päässä. On hölmöä edes ajatella, että esimerkillisen mallikkaasti hihnassa kolme viikkoa sitten kävellyt koiranpentu kävelisi edelleen yhtä loistokkaasti sen jälkeen, kun sitä on pidetty viikkoja neljän seinän sisällä.

Kolme viikkoa sitten harjoiteltut taidot ovat kadonneet savuna ilmaan. Olmin pinkaistessa hihnansa täyteen pituuteen ymmärrän, että minun on aloitettava sen kanssa kaikki alusta. Kaikki.

En voi vaatia mitään koiranpennulta, jonka elämä on koostunut viime aikoina pelkästä vaihtelusta häkin ja sohvan välillä. Tottakai se on unohtanut kaiken. Kolme viikkoa on koiralle ikuisuus. Etenkin, jos se on elänyt tässä maailmassa itsekin vasta 14 viikkoa.

Niinpä Olmi säntäilee hihnassaan ympäriinsä kuin viimeistä päivää. Tai oikeastaan ensimmäistä, jos tarkkoja ollaan. Se on mahdoton.

Yritän hillitä sen menoa parantuvan ja rikkinäisen tassun varjolla, mutta sen silmissä minä näytän paholaiselta, koska aion yhä edelleen ankeuttaa sen elämää. Vielä lisää! Pentu alkaa turhautumaan, koska se on täynnä energiaa.

Minun mielestäni se näyttää paholaiselta, en minä. Yritän varjella tassua liialta rasitukselta, ajattelen vain koiran parasta. Kaikki kieltoni kaikuvat kuuroille korville pennun muuttuessa villieläimeksi, joka haluaisi vain juosta, temmeltää, pomppia ja ilakoida. Mutta ikävä kyllä se ei varsinkaan saa juosta, temmeltää, pomppia tai ilakoida ja sen riemu muuttuu silmänräpäyksessä turhaumaksi. Se ei saa tehdä edelleenkään sellaisia asioita, joita varten koirat, erityisesti koiranpennut, on luotu. Pentu käy ilkikuriseksi ja näykkii kovakouraisesti kaikkialta, mihin yltää, koska se ei saa jo mennä. Se haluaisi jo mennä. Sen täytyy jo mennä!

Kaikki on mennyt – en minä tätä tilannut

Viimeksi, viikkoja sitten siis, tässä kohtaa irrotin uteliaan rauhallisessa mielentilassa olevalta Olmilta remmin. Se kulki loppumatkan ilman hihnaa vierelläni, aivan lähelläni koko matkan. Valppaana ja kuuliaisena, välillä minua kuikuillen, kuten sillä oli tapana. Paitsi nyt.

Siitä koirasta, jollaisen olin pennustani muovannut, jollaiseksi olin sitä opastanut, kannustanut ja kasvattanut, ei enää ollut tietoakaan. Pitkän sairasloman aikana kaikki oli valunut hukkaan.

Olmi käyttäytyi kuin vieras elukka. Minusta tuntui, kuin minua olisi huijattu. Minullakin oli odotukseni, ihan vain tätä yhtä pientä iltalenkkiä kohtaan – aivan samoin kuin Olmilla – eivätkä ne kohdanneet lainkaan.

Olmi ei saanut olla koiranpentu, kuten se olisi halunnut ja sen olisi pitänyt saada olla, enkä minä ehtinyt ihastelemaan ilta-auringon luomaa kultaista hetkeä yhdessä pentuni kanssa. Hengähtää hetkeksi ja hymyillä, että me selvittiin tästä.

Ei, en ehtinyt edes vilkaisemaan ympärilleni väistellessäni turhautuneen pennun teräviä hampaita ja vältellessäni hihnan joutumista hankalasti etutassujen väliin koiran pomppiessa juuri siten, miten se ei olisi saanut missään nimessä pomppia.

Katselin koiraa, joka oli unohtanut kaiken, mitä olimme yhdessä sopineet. Nielaisin, kun tajusin, että en halua tuollaista koiraa. En halua tuota elukkaa. Se riuhtoi hihnassa, ja kun yritin toppuutella sitä, se puri, raapi ja murisi kuin henkeään puolustava villieläin. Eläinlääkärin suosittelema rauhallinen hihnaliikunta oli hieman liikaa pyydetty tilanteen huomioon ottaen. Olmi ei ymmärtänyt, miksei se saanut viimein juosta kaikkia viikkokaupalla padottuja energioitaan, vaikka kaikki sen neljä jalkaa jotakuinkin toimivat.

Minua harmitti. Meillä ei ollut enää mitään yhteyttä toisiimme. Enkä minä valinnut olla se tarinan pahis, jota vastaan lemmikkini nyt soti, jota se tuntui pitävän hirviönä.

Ennen etutassujen vahingoittumista olisimme vain nauttineet elämästä ja ihastelleet toisiamme tuntitolkulla. Tarkkaavainen pentu olisi kuunnellut pienimmätkin vihjeeni ja minun olisi ollut helppo rakastaa koiraani. Nyt ilmapiiri tuntui lähinnä syövyttävän myrkylliseltä tihrusilmäisen pirulaisen arvioidessa ja mittaillessa sopivaa iskuvoimaa takareiteeni.

Purin hammastani ja mietin, miten hyvään alkuun olimmekaan saaneet kaiken – minkä nyt olimme ilmiselvästi jo menettäneet. Tilanne tuntui äärettömän epäoikeudenmukaiselta ja väärältä. Kaikki oli hyvin, kunnes juuri meidät suljettiin elämältä.

01072015_0765_960px

Vai tilasinko juuri tätä?

Velloin pitkään surussa ja murheessa. Koko kuvio Inton kasvaimesta Olmin varpaisiin ja menetettyyn koiranpentukesään, tärkeään kasvuvaiheeseen ja rahan- ja ajanhukkaan oli jotain sellaista, jota minun oli vaikea hyväksyä.

Mutta sitten, eräänä iltana, kun koko päivä oli ollut harmaa ja sateinen, ei enää satanutkaan. Sade lakkasi ja ilta-aurinko astui esiin paistaen matalalta. Aurinko kuivasi kaiken ja minä havahduin siihen, miten kaunista ympärilläni oli.

Pohdin kaikkea tapahtunutta ja tein havaintoja itsestäni – yllätyin. En ollut huomannut, miten syviin vesiin olin ajelehtinut huomaamattani. En enää halunnut nähdä ketään enkä käydä missään – enkä ollut ennen kaikkea jaksanutkaan. Kuluttava tilanne teki olostani niin voimattoman, että se oli ollut paitsi henkistä, myös fyysistä. Yhtenä yönä nukuin 16 tuntia ja heräsin vasta, kun oli ihan pakko.

Minusta tuntui pahalta, kun en ollut voinut tehdä mitään koirieni terveyden eteen. Minun täytyi vain odottaa ja katsoa, mitä tapahtuisi. Mitä maailma meille tarjoaisi. Epätietoisuus oli lamauttavaa, ja yhä pahemmin umpisolmuun päässäni kietoutuvat asiat murskasivat pikku hiljaa kaikki koiriin liittyvät unelmani pirstaloiden samalla myös kaikki odotukseni yhä pienemmiksi paloiksi.

Sellainen tunnemyräkkä on paljon suurempi, mitä olisin voinut koskaan kuvitella. Olin aina tiennyt, että koirat merkitsevät minulle paljon, mutta se, miten paljon, paljastui minulle vasta kesän myötä. Ne käytännössä pyörittävät henkistä tasapainoani, olivat henkinen tasapainoni. Voimaeläimeni. Ja se oli minusta yllättävää.

Ymmärsin, että tämä kokemus on tutkimusmatka sisimpääni. Juuri sellainen opetus, jota minä oikeastaan tarvitsin. En todellakaan kaivannut tai halunnut, mutta tarvitsin.

Siihen liittyy niin paljon asioita, jotka nyt, yllättävällä tavalla loksahtelevat kohdalleen ja tekevät kuvasta selkeämmän. Sitä on vaikeaa selittää, koska en vielä itsekkään täysin ymmärrä sitä.

Minulle kerrottiin keväällä, että Elna on yrittänyt sanoa minulle jotain, mutta se ei ole tiennyt miten. Siitä on tuntunut siltä, kuin välillämme olisi lasiseinä ja minuun olisi mahdotonta saada yhteyttä – en edes ole pysähtynyt kuuntelemaan, vaikka samoilemme melkein päivittäin yhdessä.

Tämä kuulostaa ihan hullulta, ja sitä se kieltämättä onkin. Mutta hän, joka kertoi minulle Elnan viestin kertoi myös monia muita totuuden mukaisia ja yllättäviä asioita – sellaisia, jotka vain minä olen pistänyt merkille ja joita edes blogini pitkäaikaisimmat ja tarkkaavaisimmat lukijat eivät tiedä tai ole saaneet selville. Jostain syystä hän tuntui tietävän kaiken, ja olin ymmälläni.

Kaikkien näiden vastoinkäymisten ja itkujen myötä alan itsekin viimein hahmottamaan, mistä on kysymys. On surkuhupaisaa, miten maailmaani täytyy ravistella, ennen kuin pysähdyn kuuntelemaan ja ymmärtämään. Otin iskun todella suuresta nuijasta suoraan kasvoihini, enkä ole vieläkään varma pysähdynkö pohtimaan omaa käyttäytymistäni vai juoksenko vain kohti seuraavaa etappia, vielä suurempaa nuijaa.

Tietysti tämä kaikki kuulostaa nyt hyvin korkealentoiselta enkä oikein osaa selittää, mitä olen kokenut enkä sitäkään, mihin lopputulokseen olen kokemuksieni myötä tullut. Tämä on varmaan sitä kuuluisaa ”elämän koulua”, jolle aina Facebookissa naureskellaan, mutta joka on oikeasti niitä asioita, jotka vain täytyy kokea itse ymmärtääkseen.

Kiveen hakatut reittivalinnat ja asioiden järjestelmällisesti eteenpäinvienti

Vaikka olen toisaalta tarkkailija, minulta on puuttunut tietynlainen nöyryys ja hetkessä elämisen taito, jota elämässä tarvitaan aina. Olen vasta viime aikaisten tapahtumien myötä huomannut, miten paljon etappeja, vaatimuksia ja odotuksia olen asettanut paitsi oman elämäni, myös sitä kautta koirieni elämän varrelle.

Tottakai odotan pentuani vuosia, jotta voin saada juuri sellaisen, kun haluan. Tottakai minulla on tarkat joustamattomat kriteerit sen suhteen, minkälaiselta ihmiseltä ostan koiranpentuni, minkälainen koiraemo sen kasvattaa ja mihin kuntaan koiranpentuni kasvattaja on kotinsa perustanut (tiedättehän – onhan se ihan mukavaa, että kasvattaja asuu kohtuullisen ajomatkan päässä).

01072015_0802_960px

Olen ollut tinkimätön sen suhteen, mikä on minun, ”ainut ja oikea” tapa elää ja olla, miten kasvatan koirani ja käyttäydyn niiden kanssa. Tottakai panostan pentuni hihnakäyttäytymiseen joka päivä, harjoittelen luoksetuloa ja aloillaan seisomista lukuisia kertoja päivittäin ja vien pentuni jo sen ensimmäisenä kesänä vinttikoiraradalle, jotta siitä tulee isona juoksija isolla J:llä, koska sellainen minun vinttikoirani on tai siitä täytyy tulla. Jos se ei kivesvikansa vuoksi pärjää näyttelyissä, se pärjää kaikissa muissa elämän osa-alueissa 110%. Siitä tulee paitsi mainio seuralainen, myös täydellinen koira, tietysti.

Pelottavaa, oikeastaan, vai mitä? Ei hyvää koiraa niin voi määritellä. Eikä hyvää elämää pelkästään kiireessä tavoitettujen etappien myötä.

Maailmaa kulkee painollaan

Odotusten, vaatimusten ja erilaisten etappien mustavalkoinen lista on ollut loputon. Niin Olmin kohdalla, kuin kaikkien muidenkin asioiden kohdalla. Ei ehkä julkisesti, mutta syvällä alitajunnassani. Niin syvällä, etten itsekään ollut tiedostanut sitä aiemmin.

Ja se, mitä olen nyt ymmärtänyt, on, että maailma kulkee omalla painollaan. Olen kyllä sanonut niin aiemminkin, mutta en ole koskaan täysin ymmärtänyt sitä, että vaikka ponnistelisin kuinka paljon ja tekisin mitä tahansa, maailma kulkee lopulta vain omalla painollaan.

Nyt ymmärrän saman lauseen vielä syvemmin, yksityiskohtaisemmin. On ihan turha tehdä loputtomia listoja tai odotuksia siitä, miten elämänsä – tai jonkun muun elämän – elää, sillä maailmaa kulkee aivan omalla painollaan. Jopa vastoin kaikkia odotuksia, halusit tai et. Asioihin ei voi vaikuttaa määräänsä enempää ja Olmi opetti sen jo pelkästään valikoituessaan meille. Olin nimittäin itse olettanut kaiken aikaa, että meille tulee vaalea tai laikullinen pentu, tottakai. Olin tiennyt sen jatkuvasti, joten en osannut edes odottaa, että jokin raidallisista olisikin meidän – niin kuin sitten olikin.

Ja vaikka en aluksi meinannut ymmärtää sitä, ymmärrän sen nyt. Raidallinen pentu tuli elämääni opettaakseen nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea hetkessä elämisen taitoa. Ja tiedättekö mitä. Minun on nyt paljon helpompi hengittää.

Käännyn katsomaan häkissään pakollista lepotaukoaan viettävää, puruluutaan jyrsivää pentua. Juuri tuon koiran minä haluan, juuri tuon koiran minä tarvitsen.

4

2 kommenttia artikkeliin ”Limbo – välitilassa

  1. Olipa hyvä kuulla teistä! En osannut kommentoida edelliseen kirjoitukseesi, vaikka tuntui todella pahalta lukea vastoinkäymisistänne. En vain löytänyt sanoja. Tämänkertainen postaus oli rohkea ja avoin, jälleen erittäin hyvin kirjoitettu. Tämmöistä blogia kannattaisi koiraa harkitsevan lukea, niin saisi aika autenttisen kuvan koiranomistajuudesta. Siitä kuinka ihanaa se on, ja toisaalta taas välillä vähemmän kivaa. Koiranpennun konnankoukkuihin menee ainakin meikäläiseltä hermot melko helposti, joten kokemasi turhautuminen tuollaisessa tilanteessa on enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta tekemäsi pohjatyö ei ole varmasti mennyt hukkaan. En taaskaan osaa pukea sanoiksi mitä kaikkea päässäni liikkui kirjoitustasi lukiessa, paljon hienoja ajatuksia kuitenkin herätit.
    Toivon koko laumallenne enemmän auringonpaistetta tulevaisuuteen!

    • Kiitos näistä sanoista. Jotkut kirjoituksistani ovat hyvin henkilökohtaisia, ja kun sellaiseen henkilökohtaiseen, suoraan sydämestä kirjoitettuun artikkeliin saa tällaisen vastauksen, sitä mykistyy aivan itsekin. Kiitos auringonpaisteesta, säteet lämmittävät jo niin minun kuin pienen whippetinkin ihoa!

Vastaa