Hiljaa hyvä tulee

Ooppanen
Viime kerralla etutassun leikkauksessa kesti yli viisi tuntia, joten tällä kertaa olen varautunut hyvin. Otan mukaani koulutehtävät, joiden parissa pystyn takuulla tappamaan aikaa sekä eväät, jotka matkaavat pienessä kylmälaukussa.

Viimeisimmästä kontrollista on kulunut tasan viikko ja leikkauksesta vajaa kolme viikkoa. Olmi on nyt 14 viikkoa vanha. Olemme tälläkin kertaa varhain liikkeellä, sillä pääsemme eläinlääkärin huoneeseen jo 7:45.

Tiedän jo mitä minulla on vastassani. Olen ilmoittanut töihin, etten saavu tänään paikalle ja olen henkisesti valmistautunut kantamaan pienen ja hiljaa vikisevän  pennun autooni iltapäivällä, kun leikkaus on ohi. Sitten on taas liikuntakielto ja koiranpentuni viettää häkkielämää.

En ole vielä vakuuttunut siitä, että kolme viikkoa sitten leikattu vasen etutassu kestää jo yksin pennun etupään painon, mutta se, leikataanko oikea etutassu tänään jää ammattilaisen päätettäväksi.

Olmi

Eläinlääkäri katsoo pentua liikkeessä minun juoksuttaessani sitä käytävällä edestakaisin. Sitten menemme takaisin huoneeseen ja eläinlääkäri tutkii leikattua ja leikkaamatonta tassua, asettelee pennun jalkoja pöydälle ja pohdiskelee vaihtoehtoja. Kerron, että vaikka vasen tassu on parantunut leikkauksesta hyvin, en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että se jo tässä vaiheessa kestäisi yksin koko etupään painon. Pentu varaa painoa leikatulle tassulle, mutta kokeiltaessa se on selkeästi vielä hieman arka.

Päädymme yhteistuumin siihen tulokseen, ettei oikeaa tassua leikata vielä. Sovimme oikean tassun leikkausajan reilun parin viikon päähän perjantaille, ja niinpä minä kerään eväslaukkuni, koulutehtäväni ja pentuni takaisin autoon ja lähden kotimatkalle.

Sellainen reissu tällä kertaa. Olmi ei ole nyt täydellisessä liikuntakiellossa, mutta sen meno on pidettävä rauhallisena, jotta leikattu tassu parantuu hyvin ja leikkaamattoman tassun tilanne ei mene pahemmaksi.
On hyvä, että vielä hieman arka vasen tassu sai lisäaikaa parantuakseen, mutta samalla harmittaa loputtomalta tuntuvan hiljaiselon vietto, kun koiralla olisi purettavaa energiaa vaikka muille jakaa. Jos tassu olisi leikattu jo nyt, pentu olisi päässyt jo loppukesästä viettämään melko normaalia elämää – sillä olettamuksella, että kaikki olisi sujunut hyvin.

Ajan koko kotimatkan mietteliäänä, mutta olen tyytyväinen siitä, että tunnearvoltaan huikean tärkeä Rompun vanha nahkahihna löysi viimein tiensä takaisin luokseni. Se hävisi eläinlääkärissä ensimmäisen leikkauksen  myötä, mutta nyt sain sen mukaani enkä aio hävittää sitä enää koskaan. Se onkin nähnyt jo kaikenlaista.

Koiran hihna

Kaikki järjestyy. Vaikka meno Olmin kanssa on pidettävä edelleen rauhallisena, kaksi viikkoa neljällä tassulla kulkevan koiranpennun kanssa kuluu kuin silmänräpäyksessä. Kävelen joka ilta sen kanssa asteittain pidempiä hihnalenkkejä ja palautan sen mieleen tärkeitä taitoja. Se tuntuu oivaltavan nopeasti mistä on kyse, vaikka hihnalenkit kolmen koiran vahvuudella eivät juurikaan vielä suju Olmin kiihtyessä toisten koirien läsnäolosta liikaa. Hiljaa hyvä tulee.

Samalla muistutan varovaisesti itselleni, millaista sen pitää olla koiranpennun kanssa. Kuljen sen kanssa myöhään illalla usvaisilla niityillä ja opettelen tuntemaan sen uusien elinviikkojen mukanaan tuomat oikut. Seuraavana päivänä otan sen mukaan treenikentälle, jossa tutut treenikaverit pääsevät varovaisesti tutustumaan pentuuni ja sen loistavaan taistelutahtoon ensikertaa, ja jo seuraavalla viikolla se pääsee mukaani 13 koiran laumalenkille metsään. Rauhallisella hihnalenkillä sopivan pehmeäpohjaisessa metsämaastossa Olmi pääsee kehittämään ja kokeilemaan varovasti ja turvallisesti leikatun tassun kestävyyttä.

Muiden koirien läsnäolo kiihdyttää sitä edelleen myös laumalenkillä, vaikka se oli neljä viikkoa sitten jo ihailtavan rento laumakoira. Siitä huolimatta, että tilanne vaikuttaa minulle epämieluisalta ja ensimmäiset 80 minuuttia laumassa etenemisestä menee ”eipäs-juupas” -tunnelmissa, pidän sitkeästi mielessäni sen, mihin Olmi kuitenkin parhaimmillaan pystyy ja mitä yhteiselomme lopulta, jonain päivänä on.

Ja kärsivällisyys palkitaan. Laumalenkin viimeiset pari kilometriä Olmi kulkee jo ihailtavan mallikkaasti, eikä sen tassuissakaan ilmene väsymisen merkkejä tai turvotusta. Vaikka pentu on kulkenut osan matkasta sylissä, on metsässä taivallettu matka silti pisin, mitä se on päässyt kulkemaan viimeiseen neljään viikkoon.

Ja kun kävelen metsätietä autoani kohti yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa olen taas aistivani entistäkin voimakkaamman yhteyden minun ja juuri sen koirapennun kanssa, jonka jo hetken pelkäsin ajelehtineen liian kauas. Asiat ovat hyvällä mallilla. Ja tulevat olemaan vieläkin paremmin.

posse

0

Vastaa