Paska reissu

Et varmaan edes halua tietää, mitä tapahtuu, kun samalle lenkille päätyy sekä ripulista kärsivä (pienen ponin kokoinen) irlanninsusikoira että kakkatutkijana itseään pitävä whippet.

Maailmassa on jotakuinkin yksi huumorinlaji, mitä en voi sietää ja se on sama huumorinlaji, josta Alpi on erityisen viehättynyt kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Alpia on aina kiinnostanut, mistä kakka tulee ja mihin se menee. Ei ole kerta eikä kaksi, kun sen on täytynyt tutustua tuotoksen suutuntumaan makututkimuksista puhumattakaan. (Kolme hyi -huutoa Alpille! Hyi! Hyi! Hyi!)

Alpilla on ollut aina toinen toistaan älyttömämpiä tempauksia, mutta tämä on ehdottomasti niistä kaikkien aikojen älyttömin ja ällöttävin.

Minua ei yllätä, että lenkkeillessämme se on aina Alpi, joka on sotkeutunut paitsi omaan hihnaansa, myös muiden hihnoihin.

Eikä minua yllätä se, että (ainoastaan) Alpin vaatteet ovat niitä, jotka ovat revenneet ja täynnä reikiä.

Mutta vaikka se on jostain syystä Alpi, jolle aina sattuu ja tapahtuu, jouduin tällä kertaa todella kysymään itseltäni, voiko tämä enää olla edes todellista.

Tällä kertaa lauantaiaamuisen metsälenkin lopputulema ei ollut mitään, millä haluaisi aloittaa sielua hoitavan, rentouttavan viikonlopun.

Olin jälleen koira- ja talovahtina kummityttöni Ciran luona ja siinä missä aina ennen kaikki on vain lipunut eteenpäin sievästi omalla painollaan, tämän viikonlopun teemasta ilmeni sittemmin varsin paskamainen.

Huomasin kakkaonkelman siinä vaiheessa, kun aloin ihmettelemään miten ihmeessä ulkoilutakkiini, remmeihin ja housuihini on ikään kuin pyyhkiytynyt pahalta haisevaa ruskeaa.

Sellaisena hetkenä taskussa ei tietenkään ole ainuttakaan nenäliinaa ja totta puhuakseni sitä samaa ruskeaa oli myös käsissäni. Pelkäänpä, että juuri sinä(kin) tiedät sen tunteen, kun olet vastaavassa, hieman ruskeassa tilanteessa ja lasket 1 + 1 etkä ole enää edes varma, haluatko nuuhkaista vai vaan kiirehtiä mahdollisimman pian lähimmälle käsienpesupaikalle tai suihkuun, jossa voi saippuoida, kiehauttaa ja uudelleen saippuoida miltei pilaantuneelta tuntuvan ihon.

Onneksi olimme ulkona. Paikannettuani ongelman – joka oli karkeasti ilmaistuna Alpin puolinaamaa, vasen korva ja kaulapanta – tiesin vältellä kohdetta koko loppulenkin ajan. Pyrin myös pitämään huolta siitä, ettei kohdehenkilö pyyhkiytyisi kenenkään kolmannen osapuolen välittömään läheisyyteen.

Lopulta pääsimme lenkiltä asunnon pesutiloihin yllättävin vähin henkilövahingoin. Ei mennä siihen, miten hankalaa ripulin peitossa ollut vuotias oli kuljettaa pesutiloihin, sillä sillä on tapana työntää päänsä joka paikkaan (kuten vallitseva tilanne osoitti) ja matkalla talon ulko-ovelta talon pesutiloihin vaarassa olivat eteisen korit, kumisaappat, naulakko, huonekalut ja lopulta vielä kylpyhuoneen irtaimisto.

Kaiken kukkuraksi vuotias ei saanut jakamatonta huomiotani, sillä sen hihnan toiseen päähän oli kiinnitetty irlanninsusikoira. Irlanninsusikoiralla oli aavistus pesuaikeistani, eikä se siksi aikonut liikkua askeltakaan eteenpäin. Se halusi kaikin mahdollisin tavoin välttää kohtalonsa kylpyhuoneessa.

Toisin sanoen, letkamme ei liikkunut kovinkaan tehokkaasti kohti kylpyhuonetta. Aina, kun yritin saada tuittupäisesti paikoilleen jämähtänyttä jättiläistä eteenpäin käytävällä, adhd -taipumuksia osoittava whippet pyrki tökkimään kuonollaan ja uuden värityksen saaneella päällään asunnon jokaista kohtaa.

Siinä olisi voinut käydä hullumminkin.

Onneksi loppujen lopuksi sekä whippet, että irlanninsusikoiran takamus oli pesty ja kuivattu. Ikävä kyllä se ei riittänyt.

Kun olin lenkkiä aiemmin saapunut paikalle hakemaan kummityttöäni asunnosta, jonka omistajat olivat paenneet paikalta jo aamulla, minua vastassa oli suorastaan tyrmäävä, kylpyhuoneesta pahaenteisesti leijaileva haju.

Se oli sitä itseään, mutta onneksi irlanninsusikoiran kokoinen lemmikki oli täydessä ymmärryksessään toteuttanut tuotoksensa ainoastaan kylpyhuoneeseen. Se oli helppo huuhdella jo ennen lenkkiä, mutta asiaa tarkemmin pohdittuani tulin miettineeksi, oliko koiran sotkeutunut takamus aiheuttanut kenties sotkua jo muuallakin asunnossa.

Ajatus ei tietenkään jättänyt minua rauhaan. Koska asunnon tyyliin kuului kaiken kirjavat itämaiset matot ja värikkäät käytävämatot, ei asiaa pystynyt todentamaan äkkiseltään paljaalla silmällä.

Sen lisäksi, että viikonloppu oli alkanut varsin paskamaisesti, se myös jatkui sillä, että lenkin ja pesuhetken jälkeen konttasin asunnon mattoja läpi painellen niitä paperilla, jolla toivoin pystyväni todentamaan mattojen todellisen puhtauden.

Ja puhtaitahan niistä jokainen sitten olikin, joten pääsin lopulta viimein jauhamaan kahvia ja istumaan alas – siis heti sen jälkeen, kun olin hakenut autoon evakuoidut puhtaat koirat yöpymiskamppeideni kanssa sisälle.

Kaikki tämä oli vasta alkusoittoa. Sittemmin siivosin uuden ruskean sävyn saaneen kylpyhuoneen toisen, kolmannen ja neljännen kerran. Vähintään.

Koko päivän, illan ja yön päästin ikävästä vaivasta kärsivää surkeaa ja levotonta koiraa pihalle, mutta aina sekään ei riittänyt. Onneksi pörröinen ystäväni oli niin neuvokas, että aina tarvittaessa se hyödynsi ongelmaansa nimenomaan helposti huuhdeltavaa kylpyhuonetta. Ja minähän huuhtelin. Kerta toisensa jälkeen.

Viime kerralla sielua hoitanut kyläilyreissu ei tällä kertaa antanut parastaan. Koska olin edellisenä viikonloppuna ollut myös hieman paskamaisia käänteitä saaneella koiranhoitojaksolla toisen ystäväni kotona, aloin olemaan jo melkoisen väsynyt viettämään elämääni viiden koiran kanssa ikuisen kakan varjossa.

En edes muista, milloin viimeksi olen voinut antaa näin konkreettisesti kuvaavan vastauksen sellaisille ystävilleni, jotka ovat kysyneet miten minulla on mennyt. ”Aika paskaa” on luonnollinen vastaus, kun otetaan huomioon viikonlopusta toiseen jatkuva kakkarumba.

Mutta sellaista se toisinaan on. Ciran omistajapariskunta on kuitenkin äärettömän reilua väkeä ja kuultuaan erikoislaatuisesta viikonlopun ohjelmanumerosta, he totesivat oitis, että likaisen työn lisää on ehdottomasti luvassa.

Minä hyödynsin tilanteen tietysti heti kotiin päin ja seuraavana viikonloppuna toimitin heille oman näkemykseni likaisen työn korvauksesta. Tihrusilmäinen ja tuhmakorvainen Alpi vietti viikonloppunsa Ciran ja tämän perheen luona tasaamassa tilejä samalla, kun minä nautin hiukan rauhallisemmasta viikonlopusta, jossa kukaan ei sotkeutunut hihnoihin tai tehnyt surullisen kuuluisia kakkatutkimuksiaan minun silmieni edessä.

 

33

4 kommenttia artikkeliin ”Paska reissu

  1. Hauskasti kirjoitettu vaikka kurjaahan tuollainen ripulisirkus on! Jälkeenpäin voi ehkä jo naurattaa.

    Itsekin viime yönä pesin lattioita, vähän seinää ja mattoakin kun erään koirani pylly päätti räjähtää sillä aikaa kun olin sikeässä unessa. Mukava herätys.

    • Voi ei! Onneksi kärsivällisyydellä ja huumorilla ohittaa melkein tilanteen kuin tilanteen, vaikka kurjiahan nämä tällaiset ovat – eikä vähiten varmasti sille koiralle!

  2. Onpa jotenkin helpottavaa kuulla, että joku muukin omistaa kakkatutkijan. Välillä on nimittäin hieman jo huolestuttanut tuo minun nuoren bortsuherran ehtymätön kiinnostus paskaan sen kaikissa eri olomuodoissa. Tuoreessa ripulissa on mukavaa kieriskellä, jäisiä pökäleitä on mukava salakuljettaa vaivihkaa sisätiloihin jne.. Ei ikinä ennen kukaan koirista oo harrastanut mitään yhtä oksettavaa 😀

    • Apua, pitääkö meidän perustaa kakkaholistien koirien tukiryhmä?! Tai täällä päässä ainakin erityisesti koiranomistaja kaipaisi mentaaliapua, sen itse ongelman ratkaisun lisäksi!

Vastaa