Koirat aavistivat, että jotain on tekeillä, sillä lauantaiaamu oli tunnelmaltaan kiireinen ja jännittynyt. Etsin katkenneen nahkaremmin tilalle epätoivoisesti uutta ja kirin aamutoimissa, jotta ehtisimme kymmeneksi ulos. Valokuvaaja oli tulossa ottamaan muutaman kuvan maaliskuussa julkaistavaan juttuun, johon olin antanut haastattelun jo aiemmin.

En ollenkaan tiennyt mitä odottaa. Vaikka kuvausmaailma oli minulle tuttu, en oikein ikinä ollut viihtynyt kameran väärällä puolella. Kun tunnen oloni epämukavaksi kasvoni vääntyvät epäluonnolliseen irvistykseen, mikä ei ainakaan edesauta hyvien kuvien tallentamista. Tuntui siltä, että lähtökohdat suhteellisen suureen lehteen päätyvien kuvien onnistumiselle olivat surkeat.

Joka tapauksessa kuvaustilanne ei itsessään ollutkaan yhtään hullumpi. Kärsivällinen ja ystävällinen valokuvaaja antoi hyviä neuvoja ja ajatuksemme kuvauspaikkojen suhteen tuntuivat kohtaavan hyvin.

Kun kuvat saatiin otettua olin helpottunut ja iloinen. Siitäkin huolimatta, että metsäpolulla kohdalle osunut koirakko oli aiheuttanut Elnassa ja Olmissa tavanomaista voimakkaamman reaktion. Sellaista haukkurähinää ei voi olla pistämättä merkille, mutta sivuutin aiheen omaan jännittyneisyyteni ja Inton luotsaaman energiaan vedoten.

Into oli koko kuvauksien ajan ollut äärimmäisen kiinnostunut kuvaajasta, jonka jalkojen juuressa se kujersi ja vinkui silloinkin, kun sen olisi pitänyt olla poseeraamassa muun lauman kanssa minun luonani.

Aamulenkin lisäksi tunnin kuvauksissa olleet koirat jäivät kuitenkin tyytyväisen oloisina kotiin, kun minä lähdin täyttämään aamupalaa ilman jäänyttä vatsaani brunssille ystävieni kanssa.

Päivä oli kaunis, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilmassa oli kevään tuntua. Viikonloppu oli vasta alussa ja mieli oli korkealla etenkin herkullisen aamiaisen jälkeen.

Kunnes saavuin brunssilta takaisin kotiin.

Olin juuri puhelimessa äitini kanssa kun silmäni osuivat hävityksen kauhistukseen. Siinä hetkessä näky tuntui vievän pohjan koko loistavan alun saaneelta viikonlopulta. Lopetin puhelun ja katselin ympärilleni.

Kaikki muu oli ennallaan, paitsi makuuhuoneen lattialla makaava tuhanteen osaan silputtu vanha ja (ennen niin) näyttävä lohikäärmepuu, lahjaksi saatu pässinkallo (jonka sarvi oli katkennut) sekä sekarotuinen Elna, joka läähätti eikä oikein osannut asetella itseään edessäni avautuvaan näkymään.

Koira vaikutti epänormaalilta, ehkä jopa hysteeriseltä. Se oli niin poissa tolaltaan, ettei mieleeni tullut olla sille edes vihainen. Surkeasta olemuksestaan huolimatta se tarkkaili vahvasti kasvojeni ilmeitä ja kun pyysin sen lähelleni, se painoi otsansa minua vasten ja jäi siihen.

Yritin kysyä siltä, mitä täällä on tapahtunut. Se ei heiluttanut häntäänsä tai yrittänyt lipoa kasvojani – se oli yhtä eleetön ja sanaton, kun minäkin siinä tilanteessa.

Sellainen koira, joka tavanomaisesti on luotettava ja looginen; aurinkoinen, mutta täpäkkä ja toimii arjessa kuin ajatus, on hirvittävää nähdä sellaisessa tilassa. Ennen kaikkea siksi, ettei siltä voi kysyä, mikä on vialla.

Vaikka minua harmitti – suoraan sanottuna itketti – mahtavan traakkipuun ja pässinkallon tuho, päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin huoli koirasta ja suhteesta, jossa olimme aiemmin voineet luottaa toisiimme tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun olin valehtelematta miltein tunnin surrut traakkipuun kohtaloa sen rippeiden äärellä ja istunut makuuuhuoneen sängyllä yrittäen saada vieressäni uupuneena makaavaan Elnaan jonkinlaista telepaattista yhteyttä (ei, ei onnistunut tälläkään kertaa) keräsin itseni ja varasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille ja hyvälle osteopaatille, jonka vastaanotolta olimme saaneet jo kesällä valtavasti tietoa ja apua.

Vaikka mittavien kliinisten tutkimusten ja kehon rakenteellisten ja toiminnallisten häiriö- ja kiputilojen tutkiminen samanaikaisesti olisikin kallista puuhaa koin, että olemme päätyneet tilanteeseen, jossa koiran läpikotainen tutkiminen olisi ainoa vaihtoehto. Sekä koiran kokonaisvaltaisen terveydentilan kartoittamisen, että oman mielenrauhani puolesta.

Elna ei ole sellainen koira, joka muuten vaan nyppisi kasveja systemaattisesti pieneksi silpuksi. Kun toiveikkaana keräsin lohikäärmepuun osia talteen maljakkoon minulle kävi harvinaisen selväksi, että koirasilppuri oli tehnyt niin tarkkaa työtä, ettei pelastettavaa juurikaan jäänyt. Ei, vaikka puu oli alunperin ollut yli metrin mittainen.

Aiemmin vastaavaa tuhoa oli tehty tammikuussa 2015, kun kirjoitin meitä vaivanneesta tuholaisongelmasta postauksessa Asuuko meillä tasmanian tuholainen. Tuolloin Elna asui parantumattomasti sairaan skotlanninterrierivanhuksen kanssa.

Muistan sen hermostuneen läähätyksen ja anelevan katseen aina, kun lähdin kotoa pois. ”Älä jätä meitä nyt” se tuntui sanovan.

Eikä mennyt kuin pari päivää, kun perheemme skotlanninterrierin tila romahti ja se jouduttiin lopettamaan. Meillä kaikilla kesti toipua menetyksestä, mutta sen koommin Elna ei enää oireillut ennen kuin taas helmikuussa 2016 kun Elnan oireilut alkoivat Inton sairastuttua.

Lienee sanomattakin selvää, että jos tämän kevään perusteellisissa tutkimuksissa Elnasta ei löydy mitään, tutkimukset jatkuvat toisiin koiriin. Elna on niin herkkä koira, että tällä historialla ne olisi varmaankin jo pitänyt aloittaa. Mutta kun vaihtoehtoja on kolme, koen loogiseksi aloittaa Elnasta etenkin, kun sillä viime kesänä todettiin migreeniä.

Pitäkäähän peukkuja ystävät. Kyllä tämä tästä, vai mitä?