Rentouttava viikonloppu maalla

Tämä tuli todella tarpeeseen. Kaksi päivää huoletonta eloa ja oloa: remmeittä lenkkeilyä, runsasta liikuntaa ja auringon valosta nauttimista niin sisällä kuin ulkonakin.

Kotoa oli kiva paeta etenkin, kun Elna oli aamupäivän aikana paloitellut yhden traakkipuun. Sen takia koko paikka tuntui heti paljon kolkommalta, sillä vaikka koti on siellä, missä koiratkin, niin viherkasvit ne vasta kodin tekevätkin.

Kun olin palautunut pahimmasta traakkipuun tuhon aiheuttamasta shokista, pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdimme jälleen kummityttöni Ciran luokse maalle.

Viime vuonna tuntui, kun Ciran luona aika olisi pysähtynyt, mutta viime kerralla karma kohteli meitä hieman paskamaisemmin. Silloinkin tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta on huomattavasti mukavampaa, että aika pysähtyy rattoisasti sohvalla hiljaisuutta kuunnellen kuin kylpyhuoneen laattoja ripulista pestessä.

Tällä kertaa minulla ei ollut viikonloppua kohtaan minkäänlaisia odotuksia, kun hyppäsin pihan edustalla autostani ja avasin suuren puisen portin, josta sisäänpääsy Ciran kotipihaan kävi.

Ehkäpä juuri sen takia maailmankaikkeus tarjosikin taas parastaan. Meitä suosi paitsi kaunis aurinkoinen talvisää, myös Ciran moitteeton vatsan toiminta. Kun kasassa on jo valmiiksi hyvä porukka, onnistuneeseen viikonloppuun ei tarvita paljoa muuta.

Kaiken kukkuraksi olin pakannut mukaani lumikengät, joita en ollut päässyt käyttämään viime vuosien aikoina ollenkaan vallitsevan (tai vallitsemattoman) lumitilanteen takia.

Lumikengät mahdollistivat tutkimusmatkan jään yli sellaiseen metsäsaarekkeeseen, jonka ympäri olin aiempina kesinä soutanut vanhempieni kesämökiltä.

Olin varma, että kohtaisimme saaressa tuhatsarvisia metsäkauriita ja löytäisimme tiheän puuston takaa avautuvan kristallilaakson, mutta metsäsaareke olikin aivan tavallinen saari, vaikka se olikin aina kesäiltoina ohi soutaessani näyttänyt niin mystiseltä, kun auringon viimeiset säteet loivat siihen taianomaisen valon.

Vaikka saari osoittautuikin melko tavanomaiseksi saareksi, sieltä löytyi ymmärrykseni mukaan ensiluokkaisen herkullisia pupun papanoita, joita Olmi ja Alpi keräsivät kitusiinsa silmät kiiluen. Myös juuret ja multa olivat herkullisia ja maistuivat erityisesti Intolle.

Cira, jonka elämässä pupun papanat ja erilaiset luomuviljelmät ovat arkipäivää, ei ymmärtänyt citykoirien ihastuneita huokauksia edetessämme saarelta toiselle.

Sillä oli toisenlaiset herkkuateriat mielessään. Se lähti vaivihkaa katsomaan, olisiko kaukana rannassa sijaitsevassa suuressa maalaistalossa sille ruokaa, joka aiheuttaisi samanlaista ilon ja onnen tunnetta, kun pupun papanat ja multa sen citykollegoille.

Onneksi huomasin sen aikeet juuri ennen, kuin joukosta livennyt jättiläinen rantautui vieraalle tontille. Huutoni pysäytti sen askelluksen, mutta ei saanut koiraa vielä epäilemään ideansa nerokkuutta. Kävimme minuuttien mittaisen keskustelun (huutaen ja elehtien jään halki) siitä, kannattaako metsän taruolennolta näyttävän jättiläisen ilmaantua yllättäen vieraan talon kynnykselle kyselemään ruokaa.

Minä huusin, viittelöin, hoputin ja kehuin, mutta kaukaisuudessa mietteliäänä seisova irlanninsusikoira katsoi vuoroin päämääräänsä (jonka se oli miltei juuri saavuttanut) ja sitten taas minua. Siitä näki, että se harkitsi tarkoin, kumpaan suuntaan sen olisi kannattavaa lähteä.

Kun se lopulta päätti lähteä takaisin luokseni – kuitenkin edelleen taakseen kaihoisasti vilkuillen – tunsin itseni melkoiseksi koirakuiskaajaksi. Ciraan ei ole kovinkaan helppo vaikuttaa silloin, kun se on päättänyt jotain.

Saavuttuamme takaisin tukikohtaan onnistuneen tutkimusmatkan jälkeen minä ja pari pientä vinttikoiraa nautimme auringon valosta ja lämmöstä paraatipaikalla sohvalla. Se oli selkeästi sijoitettu juuri siten, että auringon viimeiset säteet osuivat siihen täydellisesti lämmittäen mukavasti ikkunankin läpi.

Siinä hetkessä kiireettömässä sunnuntai-iltapäivässä oli kaikki. Tällaista koiranomistamisen pitäisi aina olla, mietin, kun katsoin ympärilläni tyytyväisinä nukkuvia koiria.

17

Vastaa