Identiteetti hukassa

Vaikka pyrinkin nauttimaan tämän hetkisestä tilanteesta, jossa Into voi diagnoosistaan huolimatta hyvin, en voi olla uhraamatta ajatusta tulevaisuudelle.

Mieleeni on yllättäen hiipinyt erikoisia ajatuksia. Olen täysin yllättäen huomannut, miten vahvasti olen vuosien ajan rakentanut identiteettäni eläinpitoisen elämäntyylini ympärille. Jo kouluikäisenä olin se Jenna, joka vietti vapaa-aikansa eläinten parissa. Myöhemmin teini-ikäisenä ja sitä vanhempana se, jonka puoleen saattoi kääntyä kaikissa eläinasioissa. Autoin, neuvoin ja ideoin, oli kyse sitten lemmikin, luonnonvaraisen eläimen tai hevosen hoidossa.

Kun muutin omaan kotiin, en enää työskennellyt eläinsuojeluyhdistyksen sijaiskotivastaavana muutamaa kodinetsijäkoiraa lukuun ottamatta. Pikku hiljaa olin luopunut katraasta, johon kuului koirien lisäksi pieneläimiä aina kesyhiiristä kaneihin.

Vaikka pieneläimet eivät enää värittäneet arkeani, jaoin sen edelleen vahvasti eläinten kanssa. Minulla oli kolme, sittemmin neljä koiraa joilla oli vahva rooli elämässäni. Harrastin ja touhusin koirien kanssa kaiken vapaa-aikani.

Sielunsiskoni Elna

Jaoin yli kahdeksan vuotta elämästäni sekarotuisen Elnan kanssa aina viime kesään saakka. Otin sen nuorena aikuisena ja sen elämän aikana opettelin asumaan yksin ja pärjäämään yksin. Rakastuin, työllistyin, ostin kodin, erosin ja opettelin taas olemaan yksin, ja Elna seurasi minua elämänvaiheesta toiseen. Inton rooli elämäni peruskalliona oli myöskin vahva, sillä otin sen jo asuessani lapsuudenkodissani.

Minusta tuntui, että Elnaan kiteytyi kaikki se, mitä minäkin olin. Se oli temperamenttinen tättähäärä, joka ei malttanut pysyä paikoillaan. Menevästä olemuksestaan huolimatta se oli sielukas ja paljon pohdiskeleva hahmo, joka ei antanut minkään uhmata itselleen tärkeitä asioita. Se rakasti samoilla metsässä omassa rauhassaan, mutta työskenteli erinomaisesti myös sosiaalisissa tilanteissa. Ja sen huumorintaju oli vähintään yhtä erikoinen kuin emäntänsäkin – mikäli sen määrätietoisen ja vakavan olemuksen taakse pystyi näkemään.

Elna oli minulle sielunsisko ja sielunpeili. Kävi miten kävi, kohtasimme kaiken yhdessä sen ja Inton kanssa. Into puolestaan on peruskallion kaltainen luotettava, rauhallinen ja lohduttava hahmo. Siinä missä Elnan kanssa kirosimme maailman vääryyttä yhteen ääneen, Into oli koira, jonka pehmeään turkkiin sitä saattoi itkeä.

Ne vuodet jotka jaoin Elnan kanssa, minut tunnettiin Jennana, jolla oli erikoinen koiraperhe. Ensin laumani koostui cockerspanieli Rompusta, novascotiannoutaja Intosta ja Elnasta, sitten siihen lisättiin kuin kirsikkana kakun päälle silloisen avomieheni mukana tullut jäyhä skotlanninterrieri Remu.

Kun Romppu ja Remu siirtyivät ajasta ikuisuuteen, jäin Inton ja Elnan kanssa. Lopulta joukkkoon liittyi myös erikoislaatuinen whippet Olmi ja yksi hullunkurinen lauma oli taas koossa.

Erityyppiset koirat elämässäni ovat olleet suuri rikkaus. Kahden spanielin jälkeen oli luontevaa pysytellä kasiryhmän koirissa (Into), ja laumaan myöhemmin liittynyt Elna saapui siihen osittain sattumalta. Samaa voidaan sanoa skotlanninterrieristä, joka ei missään vaiheessa ollut sellainen rotu, jonka kanssa olin kuvitellut jakavani kotini. Tutustuttuani pieneen hassuun Remuun huomasin, että silläkin rodulla on ikuinen paikka sydämessäni.

Whippetylivoima

Vielä hetki sitten kodissani oli täydellinen tasapaino: laumaan kuului kaksi aikuista ”käyttökoiraa” ja niiden hyvänä vastapainona kaksi eloisaa, nuorta vinttikoiraa.

Silmän räpäyksessä asetelma kääntyi päälaelleen. Asustankin nyt yhdessä kahden rämäpäisen whippetin ja vanhan noutajan kanssa. Miten tässä näin kävi?

Näin syysaikaan ulkoilemme siten, että vinttikoirat pääsevät sänkipellolle juoksemaan ja noutaja, joka ei välitä sellaisesta, voi nuuskutella ja uiskennella ojanpohjissa.

Vuosien saatossa hidastunut noutajapappa jää kotiin, jos tiedossa on haastava lenkkimaasto tai jos en etukäteen tiedä lenkin pituutta. Tällöin kuljen – ja näyttäydyn whippetjennanaenkä lainkaan tyyppinä, jolla on erikoinen lauma. Tyyppinä, joka huomataan katukuvassa ja joka mennessään herättää kysymyksiä, kuten: onko noi kaikki sun? Miksi niitä täytyy olla noin monta?

Perjantaina saatu diagnoosi tekee ajan rajallisuudesta konkreettista, enkä saa ajatuksiani pysähtymään. Tiedostan hyvin, että elämä on arvaamatonta, eikä yksi diagnoosi määrittele sitä, kuka meistä todellisuudessa lähtee seuraavaksi, sillä elämä on arvaamatonta.

Mutta en silti voi olla miettimättä sitä, että jonain hetkenä minun täytyy hyvästellä vanha ja rakas noutajaystäväni. Sitten jään kotiin, jota ei täytä vanhan koiran syvä ja rauhallinen hengitys tai verkkaisen askelluksen ääni. Kodista puuttuu myös Elnan sinne luoma henki ja lopulta vain minä ja nuoret koirani vellomme omituisessa tilassa, jossa ei ole sellaista hahmoa, joka tuntisi minut ja oikkuni läpikotaisin, tai jonka kanssa pystyisi käymään niitä loistavia sanattomia keskusteluja, joita vanhan koiran kanssa voi käydä metsän hiljaisuudessa.

Lemmikkijennasta koirajennaksi, koirajennasta whippetjennaksi

Ajatus saa oloni levottomaksi. Kun se hetki koittaa ja Into jättää meidät, minusta tulee whippetjenna. En ole enää se Jenna, jonka kotona asustaa joukkio, jollaisen voi vaan arvailla karanneen sirkuksesta. Olen Jenna, joka ei sunnuntaiaamun huvitukseksi ota dameja mukaan metsään ja Jenna, joka ei lähde pitkälle pyörälenkille yhdessä paimenensa kanssa. (Olen kyllä kokeillut sitä whippetin kanssa, mutta tilanne päättyi siihen, että lensin ohjaustangon yli ja linkutin kotiin revenneissä, verisissä vaatteissani.)

Kun Into on jättänyt meidät, onko vielä luontevaa, että autoni keskikonsolissa on Acme -pilli? Onko luontevaa, että takapenkillä on laatikko, jossa on valikoima palloja, patukoita ja target? Onko luontevaa, että kaapissa on noutokapula, jäljestysliina ja juoksu- ja joustovyöt ihan vaan siltä varalta, että jonain hetkenä niille saattaa olla tarvetta?

Ymmärrän, että voin olla juuri sellainen whippetjenna kun haluan. Whippetinkin voi varmaan opettaa pyörän vierelle ja moni harrastaa whippettinsä kanssa jäljestyshommia tai tokoa. On ainoastaan käytännönläheistä, että whippetit toimivat pillikäskystä, joka luoksetulokäskynä kantautuu kauemmas kuin tuuleen häviävä huuto. Silti ajatus tuntuu jotenkin tyhjältä ja kömpelöltä. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtuu liian nopeasti.

Muutoksien vuosi

Ehkä nämä ajatukset tuntuvat erityisen ajankohtaiselta juuri nyt, kun myös työelämäni on täynnä muutoksia. Työpaikkani on toinen sijainti, jossa minulla on erityisen vahva identiteettiin viittaava rooli, mutta siitäkin minun tulee mitä ilmeisimmin luopua.

Aiemmin työni edellytti minulta ratkaisukeskeistä, luovaa ja idearikasta otetta. Nykyisin työtäni viedään yhä vahvemmin suuntaan, jossa toimenkuvani perustuu tutkimustiedolle ja luvuille, joiden pohjalta tehdään ratkaisut, jotka ulkoistan eteenpäin.

Siinä voi olla liikaa. Siinä, että luovasta ja boheemista koirajennasta tuleekin hetkessä whippetjenna, joka luovien ratkaisujen sijasta työskenteleekin tilastojen ja lukujen kanssa. Samaan hengenvetoon koti Kanta-Hämeessä vaihtui keväällä kodiksi vieraassa Päijät-Hämeessä. Ei liene ihme, etten juuri nyt tiedä itsekään, mitä olen tai ylipäätään haluan olla.

Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, etten pysy perässä. Vielä hetki sitten oletin, että Elna olisi täällä opastamassa (minua,) Olmia ja Alpia vielä sittenkin, kun minä täytän 30! Yhtäkkiä koko koira onkin pelkkä muisto, enkä minä oikein tiedä kuka olen – ja vauhti sen kuin kiihtyy.

Into tiedäthän, että et voi jättää meitä vielä? Minä en ole valmis luopumaan sinusta, dameista ja siitä, kuka minä olen ja millaisena minut nähdään.

68

16 kommenttia artikkeliin ”Identiteetti hukassa

  1. Hyvää pohdintaa ja kuulostaa tutulta! Olin silloin pari vuotta takaperin tuossa samassa sopassa. Sitten tuntui jo luontevalta, vähän töitä, oma tupa, pari koiraa ja paljon treenejä. Nyt kaikki on ihan toisinpäin, olen ”vain äiti, joka omistaa sekarotuisen”. Kylläpä kuulostaakin typerältä noin muotoiltuna ? En tosin oikein tiedä, oliko aiemmin kaikki ehkä sittenkin niin kuin ”piti”, ei kuten olisin ehkä halunnut. Mutta oppia se on kai ikä kaikki, mutta miksi identiteettikriisistä ei ole yhtä helpottavaa sanontaa?

    • Mietinkin, että kommenttisi aiheeseen olisi kiva lukea! Edustit niin pitkään koira- ja blogijennynä ja sitten kaikki muuttui, pyytämättä. Nyt roolisi on ihan erilainen, mutta onneksi äitiys on varmasti tuonut paljon uutta sisältöä elämääsi, eikä ole täytynyt jäädä ns. tyhjän pantiksi.

      Minä mietin kauhulla, miten saan ajan kulumaan sitten, kun on ”vain” kaksi koiraa, mutta tokihan kahden nuoren koiran kanssa on vaikka mitä puuhattavaa. Eikä mikään estä minua joku päivä hankkimasta pentua, mutta pidin niin paljon asetelmasta, jossa Olmia ja Alpia oli ohjaamassa kaksi älykästä ja viisasta elämää nähnyttä koiraa. En oikein koe, että Olmista ja Alpista olisi vielä oppi-isäksi kenellekään, tämä parivaljakko kun on aika rämäpäinen ja omalaatuinen; pentuja vielä itsekin.

      Ei auta kuin jäädä katsomaan, kuinka tässä käy. Kiitos kun kävit kirjoittelemassa kommentin! ?

  2. Hei!
    Olen aina välillä lueskellut blogiasi, itse whippetistinä on mielenkiintoista nähdä oma rotu sinun näkökulmastasi. Nyt läpikäymäsi mietteet ovat tuttua elämän varrella koettua. Elämä soljuu eteenpäin, tilanteet, työ- ja asuinpaikat, ihmissuhteet ja koirat vaihtuvat. Ja itse muuttuu ja kasvaa vuosien saatossa. Harva analysoi kasvuaan kuten sinä, mikä on lohdullista ja piristävää tässä nykymenossa.
    Itse tämä teksti liippasi hyvin läheltä, koska olen itsekin koiran ja whippetin omistajana nyt yli vuosikymmeneen siinä tilanteessa, että mietin, millaista olisi koiraton elämä. Olen ison leikkauksen jäljiltä pitkällä, kahden kuukauden, sairaslomalla ja koirani ovat tämän ajan hoidossa. Tässä on ollut aikaa mietiskellä omaa elämää, koirien tuomaa elämänsisältöä ja niiden kokonaisvaltaista vaikutusta omaan elämääni. Ja lopputulemana olen saanut omat ajatukseni kirkastumaan: koirat ovat osa elämääni niin kauan, kun pystyn niille kunnollisen elämän tarjoamaan. Ja tiedän omassa työkaveriporukassani koiraihmisiä, jotka ovat iän ja sairauden saapuessa todenneet, että nykyinen koira on sitten se viimeinen. Jossain vaiheessa se tilanne on edessä mutta toivon kohdallani, että siihen on vielä vuosia.
    Kaikkea hyvää sinulle ja koirillesi.

    • Kiitos, olipa lohduttava ja lämminhenkinen viesti.

      Keskustelin hiljattain ystäväni kanssa siitä, kuinka koirien elämänkaarista yhdessä meidän ihmisten kanssa tulee taakse päin katsoessa ajanjaksoja. Ajanjaksoja tietyistä elämäntilanteista tai ajanjaksoja kun treeneissä kävi tietty porukka. Olenkin tähän perustuen sanonut, että seuraavaksi hankin 50 vuotta elävän koiran, koska toisinaan näistä symbolisista ajanjaksoista (kuten se, mitä Elna ja Into ovat aina yhdessä edustaneet minulle) on kivuliasta päästää irti.

      Kiitos, kun kirjoitit kommentin ja kaikkea hyvää myös ruudun sille puolen!

  3. Minusta pohdiskelusi kuvaa hyvin nuoren aikuisen ajatuksia. Mikä olen, millaisena muut minut näkevät ja millaisia odotuksia itsellä ja muilla minusta on ollut ja tulee olemaan? Olisitko siirtymässä elämänkaaressa seuraavaan ”vaiheeseen”?

    Wikipediassa elämänkaaresta sanotaan mm. näin ”Ihmisen elämänkaari on ihmiselämään kuuluvien kehitysvaiheiden kokonaisuus. Perimällä, sen ohjaamalla kypsymisellä ja ympäristön virikkeillä on pitkälle ulottuvat vaikutukset psyykkiseen kehitykseen. Elämänkaari jaetaan yleisesti lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen. Koko elämänkaaren tarkastelu valaisee kehityksen vaiheittaisuutta.”

    Tekstistäsi nousee hyvin esille se rikkaus ja merkitys mikä eläimillä elämässämme on. Miten siunattu oletkaan, kun olet saanut noin ihanat kaverit rinnallesi kulkemaan. Elna ja Into ovat tehneet elämäsi merkitykselliseksi ja turvalliseksi, kantaneet sinua vaiheesta toiseen. Nyt he saattavat (ja saattoivat) sinua jälleen uuteen vaiheeseen.

    Tunnistan itsessäni myös tietyt vaiheet. Nuorempana olin se tavoitteellinen hikiliikkuja, ammatinvalintakin nivoutui vahvasti tuohon aiheeseen. Kunnes tuli aika, että sain tuon kaltaisesta liikunnasta tarpeekseni enkä harrastanut liikuntaa vuoteen. Tunsin siitä suunnatonta syyllisyydentuntoa, etenkin, kun muut ihmettelivät miksi en enää liikkunut. Annoin itselleni aikaa löytää liikkumisen ilo uudelleen – missä muodossa se tulisi, en tiennyt. Liikunnan ilo palasi itsekseen, mutta aivan eri muodossa kuin aiemmin. Nyt liikuntani on taitolajipainotteista, luonnossa liikkumista eri tavoin ja edelleen tietyllä tapaa tavoitteellista, mutta kokonaisuus muutti muotoaan. Mitä sitten kävi työlleni tämän myötä? Entinen työni ei enää antanut minulle sitä mitä aiemmin ja koin, että minullakaan ei ollut enää tuohon työhön mitään annettavaa. Elämä ohjasi minua eteenpäin tehtävään, jossa pystyn hyödyntämään koulutuksiani ja työkokemusta mainiosti ja on nyt jälleen mielenkiintoista ja innostavaa.

    Koirieni kanssa olen joutunut opettelemaan myös elämistä kahdesta eri näkökulmasta: elämä koirien kanssa (on aina se ykkönen) ja ilman koiria esim. tietyt lomamatkat eivät onnistu heidän kanssaan (lomat pyritään suunnittelemaan aina niin, että koirat pääsisivät mukaan). Opettelu on ollut erittäin vaikeaa, mutta kasvattavaa. Tekstisi koiralauman kanssa elämisestä ja uupumisesta on tuttua myös omassa elämässä, ”oman ajan ottamista” on joutunut opettelemaan – ja se on kannattanut.

    Uusi ja tuntematon on hämmentävää, mutta Matti Nykästä lainatakseni ”jokainen tsäänssi on mahdollisuus.”

    • Kiitos hyvästä kommentista ja kiva kuulla, että olet viihtynyt blogini äärellä ja kirjoitukseni on saanut sinut pohtimaan myös omaa polkuasi. Suhteesi liikuntaan kuulostaa samalta, kuin minun suhteeni koiramaailmaan: on tarvittu irtiotto (ja siitä seuranneet syyllisyyden tunnot), että olen päässyt tilanteeseen, jossa elämä koirien kanssa tuntuu nyt tasapainoiselta ja hyvältä.

      Aikoinaan kun päädyin whippettiin rotuna, pidin myös vahvasti mielessäni sen, miten mukavaa olisi, jos vapaa-aikaani värittäisi muutkin, kun koirankarvat ja pehmeät tassut. Näyttää siltä, että sille on saumaa aiemmin kuin tahdonkaan, mutta tällä hetkellä ajatus tuntuu enemmän ahdistavalta, kuin innostavalta. Mutta kuten sinä (Nykäsen avulla) tiivistit hienosti, jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus. Sitä ei tiedä, mistä itseni seuraavaksi löydän, mutta uskon, että loppujen lopuksi elämä kantaa, eikä tulevaisuudesta kannata olla huolissaan tilanteessa, jossa perusasiat ovat kuitenkin hyvin.

      Kiitos vielä kommentistasi ja ihanaa syksyn aikaa!

  4. Koen paljon samoja tuntemuksia itse. Ensin oli vanha ja viisas, sitten pentu. Sen jälkeen tuli kodinvaihtaja, pentu kasvoi aikuiseksi ja menehtyi nuorena tapaturmaisesti. Tuli taas pentu ja tuli toinen kodinvaihtaja. On vaatinut vähän totuttelua, kun tähän prosessiin on kulunut alle 3 vuotta. Nyt kotona on pari parhaassa iässään olevaa aikuista ja nuorikko, on joutunut vähän etsimään itseään ja ”koiraidentiteettiään”. Olin ennen vahvasti harrastaja, nyt treenaan kunnolla ehkä kerran kahdessa viikossa. Ehkä nämä muutokset tästä kohta tasoittuu, mutta kyllä tässä on monta asiaa joutunut miettimään koirien suhteen uusiksi. Toivon että tässä olisi nyt se lauma joka on mukana vielä pitkään ilman suuria menetyksiä. Tsemppiä teille, whippetkaksikko on varmasti omiaan opettamaan entistä enemmän koirista ja elämästä, ja kuljettamaan sinut uusiin seikkailuihin 🙂

    • Kiitos! Lohduttavaa, että tämä tällä hetkellä elämäni tunnemyrsky tai ehkäpä enemmänkin epävarmuus on samaistuttavaa. Itselleni tämänkaltaiset tunteet tulivat yllätyksenä ja sen myötä on ollut kiva huomata, että en ole tunteideni kanssa yksin.

      Toivon myös, että whippetkaksikolla on paljon annettavaa ja samoin, että sinä saat viettää monta, monta onnellista vuotta nykyisen kokoonpanosi kanssa! Ihanaa syksyn jatkoa!

  5. Todella mielenkiintoinen teksti ? kuulostaa niin hienolta kuinka paljon sinulla on ollut erilaisia koirakavereita vuosien saatossa ? ymmärrän myös tuon kriisin paikan. Suuret muutokset muuttaa ihmistä ja ei auta kuin ottaa aikaa ja luottaa, että se oma paikka vielä löytyy. Ihminen muuttuu ja maailma muuttuu. Kaikki kääntyy vielä parhain päin ❤️

    Itselläni on nyt senioriherra Tumppi. Tumppi on ollut minulla aina, lapsuudesta aina aikuisuuteen. Tumppi oli mukanani rippikoulun, peruskoulun päättämisen, opiskeluvuodet, ekan työpaikan, ekan seurustelun ja siitä ekan yhteisen kodin. Toiselle paikkakunnalle muuton, uuden elämän rakentamisen ja oman itsensä löytämisen. Monesti minulta kysytään, miksi en ottaisi nuorta koiraa Tumpin rinnalle. En vaan yksinkertaisesti halua enkä pysty. Vuosien kuluessa yksi on aina säilynyt ja se on minä ja Tumppi. Jos johku on menty niin aina se on ollut että minun mukanani on myös Tumppi. Jotenkin tuntuu että nuori koira tuo mukanaan niin paljon uutta etten pysty siihen vielä. Haluan ikään kuin viedä tämän matkan loppuun ennen kuin uusi aikakausi alkaa. Enkä usko että koiralle, joka tottunut olemaan yksin, tekee hyvää että tulee pentukoira kuvioihin mukaan. Tiedän että toisilla senioreilla toimii arjen piristäjänä eikä siinä ole mitään väärää. En itseni takia vaan pysty ottamaan uutta. Meillä on ihana ja hyvä arki nyt näin ? sopivasti lenkkeilyä ja ulkoilua, välillä treenailuja ja riittävästi lepoa sekä ravintoa ?

    • Kiitos ihanasta kommentista. Minulla toden totta on ollut monta erilaista, hienoa koirakaveria ja ne ovat jokainen opettaneet minulle paljon – ja tottahan toki tilanteet itsessään, kuten tämä, jonka äärellä nyt olen.

      Suhteesi Tumppiin kuulostaa hienolta ja olette kyllä ollut pitkään melkoinen parivaljakko. On myös hienoa, että tunnet itsesi ja Tumpin niin hyvin, että olet pitäytynyt päätöksessäsi, etkä ole ottanut pentua hätiköidyin perustein. Se on oikein. Jokaisella meillä on omanlaisensa polku, jota on hyvä kunnioittaa sellaisenaan. Uskon, että nämä polut muodostuvat juuri sellaisiksi, kuin on tarkoitettukin.

  6. Moni selvästi samaistuu sun pohdintoihin vahvasti, niin minäkin. Menetin loppukesästä ensimmäisen koirani jonka kanssa olin kasvanut teinistä aikuiseksi 13 vuoden ajan. Entisestä koirahulluudesta harrastuksineen ollaan siirrytty tavalliseen kotikoiran elämään nuoremman koiran kanssa, sekin jo veteraani-iässä. Nyt elellään näin, ehkä joskus on aika uusille identiteettiä muovaaville tekijöille. Muistoihin ja menneeseenkään ei kai pitäisi jäädä märehtimään, mutta vielä ei ole ollut jaksamista paljon muuhun.

    Kiitos rehellisestä blogistasi ja tsemppiä muutosten keskellä!

    • Osanottoni menetyksestäsi. Koirat todella tekevät erilaisten ajanjaksojen päättymisestä konkreettista, mutta kuten sanoit, menneeseenkään ei pitäisi jäädä. Ota oma aika surullesi ja katso sitten, mihin tiesi vie – oman kokemukseni mukaan kun oikein muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Tsemppiä sinnekin ja kiitos, kun jaoit tilanteesi kanssani. <3

  7. Herätti omiakin ajatuksia tää sun teksti. Mulla on nyt kaksi koiraa, vanhempi on vetänyt mut ylös masennuksesta, muuttanut kolmen paikkakunnan läpi ja vihdoin omaan kotiin. Hiton vaikea koira, herkkä erikoisella tavalla. Itsenäinen mutta samalla rakastaa isosti omaa lähipiiriä.

    Kesän olivat kuumuuden vuoksi maalla nautiskelemassa ja nyt on ollut vaikea ja pelottavaa katsoa kuinka toinen oikeasti vanhenee. Siitä kokoisekseen pitkiä lenkkejä vetävästä onkin tullut sylikoira.
    Ei jaksa pitkiä lenkkejä ja hengästyy. Jossain lähitulevaisuudessa tulee se eläinlääkärireissu eteen ja kysyttävä onko tämä vain koiran vanhenemista vai sydämen vajaatoimintaa tmv.

    Toinen koira on nuorempi, täysi uuno. Rakastaa kaikkia ja kaikkea. Huomiota ei voi antaa liikaa. Mielettömän rakas, mutta täysin eri tavalla. Oma elämä oli kunnossa kun hankin sen. Kaikki oli helppoa. Siihen on luonut täysin eri suhteen, sen rakkautta ei ikinä tarvinnut ansaita.
    Vanhempi (tuli aikuisena mulle) makasi kolme päivää angsteissaan patjalla ilman juuri mitään suuria tunteita mua kohtaan. Kukaan ei tajua miksi edes hankin koiran, joka myytiin noin vaikeana mulle. Haluan uskoa, että sille oli tarkoituksensa.

    Pelottaa jo valmiiksi kun tietää että joskus pitää kummastakin pienestä suuresta koirasta luopua. Samalla, ajan rajallisuuden tietäen, sitä haluaa antaa niille kaiken mahdollisen hyvän.

Vastaa