Ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira aloitti koejakson meillä

Maailma on ihmeellinen paikka. Olin juuri edellisessä artikkelissani kirjoittanut, kuinka nyt keskittyisin nuorien vinttikoirieni kasvun tukemiseen, koska en ainakaan jaksaisi hankkia kolmatta koiraa. Sopivan rodun, kasvattajan, yhdistelmän ja pennun etsiminen, hankkiminen ja kouluttaminen tuntui liian vaivalloiselta projektilta juuri, kun olin reippaan neljän vuoden sisällä kasvattanut kahdesta pennusta kunnollisen koirakansalaisen – ja sitten lyhyen ajan sisällä menettänyt riipivällä tavalla kaksi parhaassa iässä olevaa rakastettua nelijalkaista ystävää.

Vaikka ajatus koiran hankinnasta tuntui luotaantyöntävältä, sydämessäni kaihersi. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan ja metsässä vaeltaessani tunsin, kuinka puiden oksilta roikkui kaipaus.

Kaipasin sitä elämää, jota elin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin. Neljää koiraa, Elnaa ja Intoa. En sitä, että minulla on paljon koiria, hiekkaa lattialla ja krooninen rahapula, vaan sitä, mitä Into ja Elna minulle olivat, mitä ne minulle edustivat.

Elna oli täydellinen, pikkuveljilleen rakastava ja topakka isosisko. Se sai Olmista ja Alpista aina niiden parhaat puolet esille. Into toi laumadynamiikkaan uskomattoman paljon ja luulen, etten tietyllä tapaa tule koskaan toipumaan sen kuolemasta – tai ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Tuntuu, kuin Inton kuoleman myötä Olmi ja Alpi olisivat tippuneet kanssani samaan kuiluun. Lopulta meistä kukaan ei enää tuntunut tietävän, miten löytäisimme uudelleen asiat, joista meillä oli tapana nauttia. Aamukasteen metsässä. Hämähäkin seitit, joilla auringon säteet leikittelivät. Metsän tuoksun ja korkeiden mäntyjen hiljaisen viisauden. Miten orvoksi me jäimmekään Inton kuoleman jälkeen.

Kyllä se siitä

Yritimme totutella tilanteeseen. Tällaista tämä nyt on. Mutta sen sijaan, että olisin päivä päivältä toipunut menetyksestäni, tuntui, että ajelehdin vain kauemmaksi rannasta.

Ihmiset lähelläni koittivat rohkaista, että nyt voin mennä ja tulla whippettien kanssa ja kaikki on paljon helpompaa. Mutta todellisuudessa mikään ei tuntunut helpommalta — ainoastaan orvommalta. Orvommalta siitäkin huolimatta, että yritin täyttää elämäni uusilla asioilla: uusilla ihmisillä ja uusilla harrastuksilla, rutiineilla ja arjella uudella paikkakunnalla. Mikään ei kuitenkaan tuonut takaisin sitä oloa, joka minulla oli silloin, kuin rauhoitumme koko lauman kanssa omaan pesäkotiimme pitkän päivän päätteeksi. Sitä kutsutaan onneksi.

Tilalle jäi vain kaipaus. Kaksi jäljelle jäänyttä nuorta koiraa oli ajanut minut mottiin: ei pentua voisi hankkia nuorukaisten jalkoihin (eikä rikkinäisellä sydämellä koskaan kasvatettaisi koiran versoa).

Kuinkas sitten kävikään?

Selasin puoleen yöhön kotia etsivien aikuisten koirien palstoja, joita tutkiessani tulin vain entistä surullisemmaksi. Lisää hukattuja olentoja vailla päämäärää.

Pakkomielteeni kodittomien koirien palstoja kohtaan oli sammumaton siitäkin huolimatta, etten edes halunnut ajatella uuden laumakokoonpanon rakentamista. Tiesin, etteivät asiat koskaan palaisi ennalleen, eikä mikään toisi Elnaa ja Intoa takaisin. Niiden taakseen jättämät saappaat olivat liian suuret yhdellekään kotia kaipaavalle raasulaiselle.

Vaan erään kerran mekaanisesti puhelimen näyttöä väsymättömänä rullaava peukalo lopetti työnsä ja pysäytti kuvaruudun hyvin jäsennellyn ilmoituksen kohdalle. Se oli merkillistä, koska ruudulla kerrottiin nuoresta ruskeasta valjakkokoirasta, joka oli ikäluokaltaan jotain Olmin ja Alpin välimaastosta – siis ehdoton nou nou.

Seuraavana päivänä toimistolla – työpäivää lopetellessani – etsin ilmoituksen jälleen käsiini. Kirjoitin ilmoituksen jättäneelle valjakkoharrastajalle viestin, jossa kerroin lyhyesti itsestäni, historiastani ja siitä, millaisia toiveita minulla olisi, jos joskus vielä hankkisin koiran. Kerroin, että ilmoituksessa mainittu narttu oli tarpeisiini turhan nuori, mutta jos eteen koskaan sattuisi muita vastaavia, ehkä reilusti vanhempia koiria, minuun voisi ottaa yhteyttä. Ilmoitukseni ei vanhene.

Alle tunnin kuluttua minulla oli vastaus. ”Kyllä täältä sinulle koira löytyy. Vähennän koiramäärää tänä keväänä, sinun lienee parasta tulla itse katsomaan. Sovittelen pareja sitten, kun tapaan ihmiset ja heidän koiransa.”

Tarhakoirasta kotikoiraksi — kannattaako tähän edes ryhtyä?

En joutunut elämään jännityksessä kauaakaan, sillä perjantaisessa viestinvaihdossamme sovimme tapaamisen jo sunnuntaille.

Olin paikalla sovittuna ajankohtana sovittuun aikaan ja koiratarhat – sekä valjakolliset koiria tavattuani – lähdimme yhdessä lenkille; minä, koirani sekä 6-vuotias eurohoundnarttu kasvattajansa kanssa.

Pienellä kolmen kilometrin kävelyllä minulle aukeni kokonaan uusi maailma, sillä valjakkourheilu oli minulle entuudestaan vieras, mutta hyvinkin kiehtova laji. Riitta kertoi, että näennäisesti risteytyskoirina syntyvät valjakkokoirat ovat kuitenkin huolella suunnitelluista yhdistelmistä, joista pentue kasvatetaan aikuisiksi ennen varsinaista koirien valikointia tai karsimista. Näissä yhdistelmissä jalostustavoitteiden pääpainona ovat aina suorituskyky ja sitä tukeva terveys, rakenne ja luonne.

Sumu, jota Riitta minulle kaavaili, oli juossut kuuden koiran sprinttivaljakon johtajana. Se oli Riitan ohjastaessa johdattanut valjakon onnistuneesti hakemaan EM-kultaa Norjasta, PM-kultaa Ruotsista, MM-hopeaa Saksasta, World-cupin voiton Venäjältä ja jokusen Suomen mestaruuden.

Sain kuulla, että johtajakoiralta vaaditaan paitsi itseluottamusta, myös kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja nopeiden ratkaisujen tekemiseen. Näillä koirilla toiminta- ja ratkaisukyky tulee jo syvältä perimästä, eikä sitä puuttunut myöskään menestyksekkään uran taakseen jättäneeltä Sumulta, jonka oli tarkoitus aloittaa hyvin ansaitut eläkepäivänsä. ”Ansioikkaan uran jälkeen muutto kotikoiriksi ja huomion keskipisteeksi on parasta, mitä voin antaa entisille kisakoirilleni. Ne ovat sen ansainneet.” Riitta summasi.

Lenkin ja kiinnostavan kahvituokion jälkeen olin kenties enemmän hämmennyksissä kuin paria tuntia aiemmin koiratarhoille saavuttuani. Olin kuvitellut, että pystyisin helposti sulkemaan valjakossa juosseet tarhakoirat mielestäni nopean pikapiipahduksen jälkeen, mutta sen sijaan näin iloisessa ja reippaassa Sumussa valtavasti potentiaalia.

Mutkaton, mutta riittävän ohjaajapehmeä Sumu teki ensivaikutelmallaan ja ominaisuuksillaan minuun suuren vaikutuksen. Vaan päätöksen edessä painoi silti vielä muutakin: aikuisen koiran kohdalla myös koiran menneisyydellä ja kokemuspohjalla on suuri merkitys sen suhteen, miltä tulevaisuus koiran kanssa näyttäisi ja siksi suhtauduin vieraaseen tarhakoiraan sitoutumiseen äärettömän skeptisesti.

Sumu ei ollut koskaan viettänyt tavanomaista kotikoiran elämää, vaan se oli elänyt ikänsä ulkona tarhassa muiden koirien kanssa. En osannut ollenkaan arvella, voisiko tällaisista lähtökohdista rakentaa hienosti vuorovaikutteisen koiran ja ihmisen välisen luottamussuhteen siten, että tulevaisuudessa me molemmat voisimme olla onnellisia.

Koska olin samaan aikaan hyvin vaikuttunut koiran ominaisuuksista, mutta myös epäilevällä kannalla sen historian vuoksi, päädyimme ratkaisuun, jonka myötä Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle. Uskon, että sinä aikana näen, miten koira lähtee vastaanottamaan sille tarjottua elämäntapaa, jossa on valtava kontrasti eloon tarhassa valjakkokoirien kanssa.Toivottakaa meille onnea!

39

2 kommenttia artikkeliin ”Ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira aloitti koejakson meillä

  1. Uskon että saat tehtyä Sumusta hyvän kotikoiran. Minun kotonani on kaksi vanhaa valjakko koiraa, joiden molempien koti oli ennen Riitan luona. Toinen on oikeastaan Sumun sisko Siru.

    • Kiitos kannustavasta palautteesta ja IHANA kuulla, että sieltä ruudun takaa löytyy myös Riitalta lähtöisin olevia koiria! Rapsutukset molemmille!

Vastaa