Tarhakoirasta kotikoiraksi – valjakkokoira Sumun ensimmäinen viikko lemmikkinä

Valjakkokoirana hienon uran tehnyt, sittemmin eläkkeelle vetäytynyt 6-vuotias Sumu on asunut kanssani viikon. Koko elämänsä ulkotarhassa muiden koirien kanssa viettänyt narttu on nyt ensimmäistä kertaa elämässään totutellut tavanomaiseen sisällä asuvan kotikoiran elämään.

Olen onnellinen siitä, että tiemme kohtasivat. Sumu on tyypiltään ja taustoiltaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin päässyt kohtaamaan. En ole ikinä käsitellyt vastaavista oloista tullutta koiraa tai tarjonnut kotia aikuiselle kodinvaihtajalle, joten matka Sumun kanssa tuntuu äärimmäisen mielenkiintoiselta. Uskon, että voimme oppia toisiltamme paljon.

Tyhjä taulu

Aikuiselle koiralle erilaisten toimintamallien rakentamisessa on paljon samaa kuin koiranpennun kouluttamisessa. Myös kodinvaihtajakoiran kohdalla lähdetään aivan perusteista, jos sen olemassa olevat toimintamallit kaipaavat hienosäätöä – tai niitä ei ole.

Sumu on hieno ja itsevarma koira, jolla on omalla pelikentällään melko monipuolinenkin kokemuspohja: se on asunut muiden koirien kanssa, ollut tiiviisti vuorovaikutuksessa niiden ja sen valjakkourheiluun liittyvän henkilöstön kanssa, se on kohdannut erilaisia sääilmiöitä ja maita, mutta kun puhutaan sen kokemuspohjasta nimenomaan lemmikin ominaisuudessa, lähtökohdat ovat olemattomat ja siksi hyvinkin mielenkiintoiset. Huomasin jo ensimmäisenä päivänä Sumun kanssa toimiessani, että sillä on tavaton halu oppia ymmärtämään sitä maailmaa, johon se nyt on päätynyt, mutta jossa se toistaiseksi toimii vielä oman mukavuusalueensa ulkopuolella.

Kaikista Sumun reaktioista huomaa, että sitä on aina kohdeltu hyvin. Se ei ole joutunut kohtaamaan epäoikeudenmukaisuutta, mikä helpottaa kaikenlaisten uusien asioiden kohtaamista valtavan paljon. Sumun reaktioista ei paista menneisyydestä kumpuava pelko, vaan kaikki sen reaktiot uusia asioita kohtaan kumpuavat kokemuksen puutteesta. Siitä, että se ei voi yhdistää kohtaamaansa mihinkään, mitä se olisi kokenut joskus aiemmin.

Aikuisessa kodinvaihtajakoirassa on riskinsä

Kuten aiemmin kerroin, Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle, sillä en lyhyen tapaamisen perusteella halunnut sitoutua vieraaseen aikuiseen koiraan ilman parempaa kokemusta sen toimintamalleista ja tyypistä. En yhtään osannut odottaa, miten tarhakoirana varttunut valjakkokoira lähtisi vastaamaan uuteen elämäntyyliin lemmikkinä, joten odotin itsekin tapahtumien kulkua suurella mielenkiinnolla.

Pahin pelkoni oli, että koira ei millään rauhoittuisi. Se pissaisi kaikille mahdollisille ja mahdottomille kodintekstiileille ja ulkoillessaan poukkoilisi sekopäisesti hihnassa. Yksin kotiin jäädessään se mutustelisi sohvaa ja ruokapöydän jalkoja, minkä jälkeen välipalaksi kelpaisi sohvatyynyt tai maton kulma.

Tämän kerrottuani tuntuu aika epäreilulta mainita, että Sumun koejaksossa erikoisinta oli se, että asuimme yli puolet ajasta lomitushommissa ystäväni kotona mustan Halo -belgianpaimenkoiran, kanien ja akvaarion kanssa. Onneksi oikea päivätyöni on hyvin joustavaa, sillä ilman sitä minulla ei olisi ollut mahdollisuutta ryhtyä tällaiseen kokeiluun.

Ensimmäisinä arkipäivinä Sumu nimittäin kulki toimistokoirana mukanani töissä, minkä lisäksi saatoin pitää etäpäiviä ja tehdä töitä koiria tarkkaillen. Joustavien mahdollisuuksien myötä pystyin lisäämään Sumun yksinoloaikoja portaittain, mutta ennen kuin lähdin ottamaan edes sellaisia riskejä, selvitin, oliko koirassa ylipäätään sellaisia ominaisuuksia, että sellaisen riskin ottaminen vieläpä jonkun muun kotona olisi perusteltua.

Sunnuntai – pois mukavuusalueelta

Kotimatkalla soitin kioskiyrittäjänä työskentelevälle äidilleni. Kerroin, että Sumu lähti mukaani koejaksolle ja on nyt autoni takatilassa. Voisin tulla näyttämään sitä, ilmoitin, ja ajoin sitten kioskin pihaan. Isänikin oli tulossa paikalle, sillä kerroin, että koira ei ole tottunut autoon lastaukseen ja minulla voisi olla ongelmia sen saamisessa takaisin autoon etenkin, jos heti ensihätään lähtisin kierrättämään sitä ympäri kyliä.

Kioskin pihassa Sumu oli selkeästi poissa mukavuusalueeltaan. Se ei haistanut tai nähnyt koiraporukkaa jonka kanssa se oli viettänyt koko elämänsä, eikä se tuntenut näistä ihmisistä ketään. Sen reaktioita oli mielenkiintoista seurata, koska enhän minäkään tuntenut sitä. Hihnan päässä poukkoili aivan vieras koira.

Kioskin pihaan raahusti tummiin pukeutunut goottipoika, joka sai Sumun reagoimaan hetkessä. Parin haukahduksen myötä napsautin sormiani, otin askeleen eteen ja jätin Sumun taakseni, mikä riitti ja sai sen pysäyttämään toimintansa. Se oli selkeästi tullut maailmaan, josta se ei ymmärtänyt vielä yhtään mitään. Se, miten perusteista tulisimme lähtemään yhteiselle taipaleellemme alkoi pikkuhiljaa aueta minulle.

Koira oli huolissaan, kun nopean visiittimme jälkeen yritin saada sitä takaisin auton kyytiin. Lopulta me molemmat istuimme Peugeotin takatilassa pohtien, kuinka tästä olisi hyvä jatkaa. Sitten toinen meistä vaihtoi sijaintinsa ratin taakse ja matkamme pääsi jatkumaan. Sumu makasi pienellä tiiviillä kiepillä autoni takatilassa, eikä näyttänyt ollenkaan nauttivan matkastaan.

Koirien ensikohtaaminen suurella aidatulla pihamaalla matkoilla olevan ystäväni kotona sujui hyvin. En odottanutkaan, että sen suhteen olisi ongelmia Sumun, hoitokoira Halon ja omien koirieni sosiaaliset taidot huomioon ottaen.

Koska jo pelkkä automatka oli selkeästi tuntunut kuormittavalta uusista ihmisistä ja goottimöröistä puhumattakaan, pidin loppupäivän ohjelman melko vapaamuotoisena antaen Sumun tutustua sen uuteen paikkaan ja laumaan kaikessa rauhassa. Sisätilat Sumu tarkasti yhtä innokkaasti kuin pihankin ja televisiosta ja ikkunaruuduista peilautuviin heijastuksiin se reagoi äärimmäisellä uteliaisuudella. Kun rauhoituimme illan hämärtyessä takkatulen ääreen katselin sivusilmällä luppakorvaa, joka mietteliäänä tuijotti ikkunasta heijastuvaa kuvajaistani. Mitähän se mahtoi miettiä?

Uuden elämän ensimmäinen päivä:
maanantai – ura toimistokoirana alkaa

Ensimmäinen yö sujui hyvin. Sumu nukkui koko yön sängyssä siinä missä Olmi, Alpi ja Halokin – yllättävää kyllä, mielellään lähellä kasvojani. Minä ja kainalossani nukkunut Olmi saimme aamulla herätä Sumun tarjoamiin helliin suukkoihin, eikä meistä kukaan ollut harmissaan siitä, että tumma kaunotar oli liittynyt joukkoomme.

Sumu pääsi heti kokeilemaan, miltä ura toimistokoirana maistuisi. Se marssi mukanani toimistolle kuin vanha tekijä, mutta monitoimikoneen ja pyörillä liikkuvan toimistotuolin kohdattuaan sen itsevarmuus katosi. Se tuijotti niitä ymmällään kuin miettien, miten ihmeessä tällainen maailma oikein toimii, mutta hämmennyksestään huolimatta se pysytteli hiljaa ja punnitsi tilannetta etäämmältä.

Mitä enemmän Sumu tapasi toimistolla kulkevia, ystävällisiä tai neutraaleja ihmisiä, sen enemmän se rentoutui. Vielä hetken toimistoa ja sen ääniä kummasteltuaan koira kävi työpöytäni alla olevalle teddykarvalle, sulki silmänsä ja vaipui koiranuneen. Siitä tulisi vielä hyvä toimistokoira.

Koska päivän ohjelma oli ollut koiran kokemuspohjaan nähden jälleen hyvinkin runsas, rentouduimme iltalenkin jälkeen television ääressä. Ruudulle ilmestynyt liikkuva kuva sai Sumun koko olemuksen pysähtymään, mutta se pystyi sivuuttamaan asian nopeasti kömpiessään kainalooni.

Toinen päivä, tiistai: tulikokeet

Koska minun oli hyvin nopeasti saatava selville, olisiko Sumu sellainen koira, jonka ylipäätään voisi joskus jättää yksin kodiksi rakennettuun taloon, minun oli tutustuttava siihen ja sen reaktioihin melko rajultakin tuntuvan aikataulun puitteissa.

Pidin tiistaina etäpäivän töistä ja tuntui, kuin maailmankaikkeus olisi nimenomaan Sumua varten tarjonnut roppakaupalla erilaisia tulikokeita ja loppuvastuksia omien suunnitelmieni tueksi.

Olimme juuri lähdössä aamulenkille, kun seisoin piha-aidan portilla selvittelemässä siihen kantamaani hihnamöykkyä. Koulureppu selässään pihan ohi kulkenut pikkutyttö huomasi koirat, juoksi aidan juureen ja alkoi kaikkien yllätykseksi haukkumaan.

Sumu ja hoitokoira Halo säpsähtivät heti aidalle katsomaan, mitä siellä on meneillään, mutta iloiseksi yllätykseksi Sumu ei jäänyt aidalle haukkumaan, vaan laukkasi samoilla vauhdeilla takaisin luokseni.

Yllättävät tilanteet eivät suinkaan jääneet siihen, sillä metsäpolulle päästyämme huomasimme polulla lähestyvän miehen, joka kantoi olallaan nuoresta lepästä pilkottua tukkia.

Sumun olemus valpastui miehen lähestyessä. Se punnitsi tilannetta, sanoi sitten jotain haun ja puhahduksen välimaastosta (”POU”) ja jatkoi sitten hoputtaessani matkaa antamatta sen suurempaa ilmoitusta epäilyttävästä toiminnasta.

Reaktiolla vai ilman?

Se, että koira reagoi kohtuullisesti on mielestäni valtavan hyvä ominaisuus. Koirassa saa olla pientä särmää, eikä sellainen useinkaan ole pahitteeksi etenkään siksi, että yksin elävänä naisena liikun paljon yksin koirieni kanssa.

Mieleeni muistuu kesäinen pyöräretki edesmenneen hollanninpaimenkoirasekoitukseni, Elnan kanssa. Oli kaunis kesäilta, minä olin pyöräillyt rantaan hirveää kyytiä ja Elna oli juossut koko matkan edelläni ilman hihnaa. Perille rannalle päästyämme Elna kahlaili rantavedessä ja minä tuijotin auringonlaskua ajatuksissani samalla, kun lempeä ilta-aurinko lämmitti ihoani. Sitten seuraamme liittäytyi nuotiopaikalta vaappunut, humalainen mies.

Mies jutteli niitä näitä, kyseli kaikenlaista ja vaappui koko ajan lähemmäksi minua. Kun hän edelleen jatkoi lähestymistään kertoen, että voisin nyt lähteä hänen mukaansa, Elnan ilme vakavoutui ja se asettui väliimme tuijottaen miestä hievahtamatta. Se ei murissut tai nostellut huuliaan, mutta se oli asettunut väliimme kuin kivimuuri, joka ei aikonut liikahtaa. Se ei irroittanut tiivistä katsettaan humalaisesta miehestä.

Mies kysyi, aikooko tuo koira purra, jos hän tulee vielä lähemmäksi. Katsoin koiraa ja sitten miestä ja sanoin, että en tiedä. ”Ostin tuon koiran poliisikoiralaitokselta, enkä yhtään tiedä mitä sille on siellä opetettu.”

Mies raaputti päätään tuumaillen ja lähti sitten tiehensä. Elna kierteli vielä hetken hänen takanaan ja palasi sitten kahlaamaan rantaveteen häntä rennosti puolelta toiselle heilahdellen. Minä katsoin sekarotuistani tyytyväisenä. Se oli ihan tavallinen Nokialta luovutusikäisenä haettu koira, eikä suinkaan koulutuksia läpi käynyt poliisikoira, vaan sitäpä humalainen mies ei tiennyt. Hänelle riitti pystykorvaisen paimenkoiran pistävä tuijotus, joka itsessään oli niin vakuuttava, ettei muuta enää tarvittu.

Kolmas päivä, keskiviikko: vetokoira remmilenkillä

On uskomatonta, miten koko elämänsä valjakossa hommia tehnyt koira työskentelee kaulapannan ja hihnan kanssa. Kun jo ensimmäisenä iltana pujotin Sumun kaulaan merkkiäänen antavan puolikiristävän kaulapannan ja lähdin sen kanssa opettelemaan hihnakäytöstä, ei tarvittu kuin 15 minuuttia ja tiedonjanoinen koira oli oppinut mitä siltä hihnassa haluan.

En meinannut uskoa silmiäni, sillä kuvittelin, että vetokoiran hihnakäytöksen kanssa tultaisiin painimaan vielä lukemattomia kertoja.

Toisin kävi, Sumu kulki hihnassa heti alkujaan niin hyvin, että jo ensimmäisenä iltana pääsin sen ja kolmen muun koiran kanssa hihnalenkille yhdessä ilman ongelmia.

Koska ulkoillessaan Sumu mitä todennäköisimmin on tottunut hieman nopeampaan vauhtiin sillä on kurja tapa kiertää ulkoiluttajaa silloin, kun vauhti on verkkainen. Ongelmaksi tapa muuttuu sitten, kun mukana on kolme muuta koiraa, joiden hihnat sotkeutuvat yhden kierrellessä mielivaltaisesti niin ulkoiluttajaa, kuin toisia koiriakin. Uskon tämän kuitenkin olevan helposti ratkottavissa oleva sijaistoiminto, josta on lopulta helppo päästä eroon. Herkuille Sumu ei ole perso, joten niillä lahjomalla sitä on turha yrittää kouluttaa.

Keskiviikkona otimme auton takatilaan kulkemisen, sille siedättymisen ja siellä oleskelun toden teolla työn alle. Olen parina ensimmäisenä päivänä kylmän viileästi vain nostanut autoa pakoilevan Sumun kyytiin ja pyrkinyt saamaan luukun kiinni ennen kuin se livahtaa sieltä kuin rasvattu salama, mutta sen ja kaikkien muiden hyvinvoinnin vuoksi on ennen pitkää tärkeää, että se oppisi sopivan tavan auton kyydissä matkustamiseen.

Neljäs päivä, torstai: ensimmäinen yksinolo – valmiina kustantamaan uuden keittöin

Torstaihin mennessä olin muodostanut Sumusta jonkinlaisen käsityksen ja uskalsin jättää sen rajattuun tilaan ystäväni asuntoon työpäivän ajaksi. Olin sitä ennen jättänyt sen yksin auton takatilaan käydessäni kaupassa, yksin työpisteelleni käydessäni vessassa ja lukinnut sen ruokailunsa myötä metallihäkkiin ruokakupin kanssa vain nähdäkseni, miten se reagoi kun sen tilaa mielivaltaisesti rajoitetaan. Kaikkien tekemieni päätelmien myötä uskalsin jättää sen noin 5-6 tunniksi yksin ystäväni keittiöön koiraportin taakse.

Kun työpäivän päätteeksi lähestyin tutun torpan etuovea, en ollut ihan varma, tulisiko sydän rinnastani läpi. Vaikka luottoa Sumua kohtaan löytyikin, oli tietysti myös mahdollisuus sille, että jokin olisi mennyt pieleen ja joutuisin kustantamaan ystävälleni kokonaan uuden keittiön.

Muutaman tunnin yksinolo oli kuitenkin sujunut juuri kuten odotinkin – ainoa ongelma oli kaapiston ovista valuvat veriroiskeet, jotka olivat peräisin Sumun hännästä. Takaisin asunnolle saavuttuani se oli nimittäin riemastunut niin, että se oli paukuttanut hännänpäätään niin kovasti kaapin ovia vasten, että lopulta koko hännänpää oli auennut ja sotkenut koko keittiön punaisin veriroiskein.

Noin muuten kaikki oli hyvin. Päästin koko koiraporukan temuaman pihalle, hengähdin niiden kanssa kevätauringon iltasäteissä ja nappasin sitten Sumun autoon lähtien käymään sen kanssa vielä nopeasti toimistolla työpaikallani.

Viimeistelin erään kesken jääneen työprojektin, mutta hyödynsin Sumun kanssa myös illan myötä autioiksi käyneitä toimitiloja. Koira harjoitteli kanssani rappusia kiiveten yläkertaan, tutki neuvottelu- ja toimistohuoneet läpikotaisin, odotti kanssani tulosteita yläkerran isosta Minoltasta ja lähi sitten kanssani varastohalliin treenaamaan vapaanaoloa.

Varastohalli oli täydellinen paikka Sumun ensimmäiselle vapaanaoloharjoitukselle. Se sai kulkea varastossa ilman hihnaa, mutta jos se lähti omille teilleen, sujahdin piiloon hyllyjen väliin tai pieneen hallitilaa reunustavaan huoneeseen. Ei mennyt aikaakaan, kun Sumu oppi pitämään minua silmällä.

Viides päivä, perjantai – pyhitä lepopäiväsi

Sumun kehityksessä mielenkiintoisinta on ollut sen kyltymättömältä tuntuva tiedonjano. Kovakuntoinen valjakkokoira ei näytä merkkejä väsymyksestä vaan osoittaa, että se haluaa koko ajan tietää enemmän, ymmärtää paremmin ja tehdä lisää.

Vaikka olen innolla tarjoamassa sille yhä mielenkiintoisempia kokemuksia ja haasteita, jotta oppisin samalla tuntemaan sitä paremmin, tiedostan, että oppimisen perusedellytyksiin kuuluu myös riittävä lepo. Niinpä perjantaina koirat saivat nauttia hyvin ansaitusta lepopäivästä – viikko Sumun kanssa oli tuonut niille kaikille eteensä paljon uutta.

Kuudes päivä, lauantai – seikkailu Nuuksion kansallispuistossa

Olen haaveillut siitä, että pääsisin tänä vuonna tutustumaan valtaosaan Suomen kansallispuistoista ja niinpä aloitin rupeaman lauantaina Nuuksiosta.

Alunperin minun oli tarkoitus ottaa matkaseurakseni Alpi, mutta koska sää oli hiukan epävakaa ja iltapäiväksi oli luvattu sadetta, otin mukaani Sumun, jonka ounastelin olevan vaihtoehdoista säänkestävin.

Reissu oli onnistunut ja olin tyytyväinen siihen, että en ollut ahnehtinut koiramäärän suhteen. Koin nimittäin myös ensimmäiset muiden koirien ohitustilanteet Sumun kanssa – minulta olisi loppunut kädet kesken, jos en olisi saanut antaa täyttä huomiotani innokkaita tasajalkaloikkia tekevälle Sumulle.

Tunnelmallisen metsäretken jälkeen päivän suurin onnistuminen tapahtui takaisin parkkipaikalle päästyämme: Sumu nousi itse, oma-aloitteisesti takapenkille autoon juuri, kun olin avannut oven purkaakseni sinne reppuani.

Oman paikkansa ottanut koira matkusti kotiin takapenkillä leväten – sillä on varmasti vielä hyvin aikaa opetella matkustamaan auton takatilassa, missä sen paikka tulee vielä myöhemmin olemaan.

Lähdimme miltei samoilla vauhdeilla pihaan saavuttuamme lenkille vielä koko koiraporukan, eli Olmin, Alpin ja hoitokoira Halon kanssa. Päästyämme takaisin talolle taivas repesi ja alkoi satamaan. Jopa whippetit kestivät pihaan päästyämme pientä ripottelua hyvin, mutta Sumu pakeni ripeästi verannan katoksen alle. Surkeasta ilmeestä pystyi hyvin päättelemään, että hän voisi koska tahansa sulaa pois. Takaisin pihaan rohkaisu ja maanittelu ei auttanut: Sumu oli ilmiselvästi jättänyt taakseen elämän ulkokoirana, eikä sillä ollut pienintäkään aikomusta kastella turkkiaan huvin vuoksi.

Seitsemäs päivä, sunnuntai – ensimmäinen viikko pulkassa

Katson piiskahäntäänsä alati heiluttavaa ilopilleriä hymyillen. Vaikka ensimmäinen viikko oli täynnä touhua, se sujui hyvin. Myös seuraava viikko on täynnä uusia haasteita, sillä edessä on hoitokoira Halon tiluksien taakse jättäminen ja elon jatkaminen omassa kodissamme, huomattavasti jäykemmässä rivitaloasunnossa. Siellä ulko-ovesta kuljetaan ainoastaan remmit kaulassa, eikä vapaata ulkoilua ole tarjolla aivan pihapiirin tuntumassa.

Alkuviikko tulee keskittymään vielä rivitalossa tarvittavien toimintamallien rakentamiseen ja hiomiseen, mutta sitä ennen sunnuntai on pyhitetty levolle, sillä Sumu on lepopäivänsä ansainnut. Uransa huomioiden oikeastaan lukuisia, helposti loikoiltavia kissanpäiviä.

45

2 kommenttia artikkeliin ”Tarhakoirasta kotikoiraksi – valjakkokoira Sumun ensimmäinen viikko lemmikkinä

  1. Mahtava postaus! 😍 Innolla odotan miten teidän toinen viikko menee ja minkä päätöksen teet Sumun suhteen.

Vastaa