Siinä me seisoimme hölmistyneinä, minä ja Olmi, Alpi ja Sumu. Santtu oli haluton kulkemaan juuri päänsä korkeudelle ulottuvalla pellon sängellä, joten se oli jättäytynyt etäämmälle. Varmaan kiroili kulkiessaan, meidän perässämme töpötellessään.
Olimme hölmistyneitä siksi, että aivan yllättäen pelto-ojan toisella puolen sinisessä ulkoilupuvussaan seisoi nainen. Hän tuntui seisovan yhtä hölmistyneenä kuin mekin oman laumansa kanssa, yhtä lailla koirat vapaina vierellään aivan, kuten minullakin (sitä jossain kauempana tulevaa mittelspitziä lukuun ottamatta). Välillämme oli varmaan kuusi metriä — ja oja.
Vain hetkeä aiemmin olin kuullut pusikosta vienon haukahduksen, mutta olettanut jonkun ulkoiluttavan pikkukoiraa remmissä suuremman vesiojan tuolla puolen. Nyt välissämme ei kuitenkaan ollutkaan suurta vesiojaa, vaan pieni syvä kuivaoja. Sen reunuksilla olevat mutajäljet paljastivat, että tästä on ennenkin liikuttu yli. Olin pomppinut siitä itsekin – kolmea yksittäistä peltopalstaa reunustivat ojat, kuin kehyksinä syksyn mukanaan tuomille sänkipelloille.
Naisen ympärillä olevat paimenkoirat seisoivat paikoillaan. Niiden hännät olivat rentoina selkälinjan alapuolella samoin kuin omien koirieni hännät. Siitäkin huolimatta, että laumat olivat suorassa näköyhteydessä toisiinsa. Vaikka tilanne pysähtyi sekunneiksi, eikä välimatkaa ollut juuri nimeksikään, tilanteessa ei ollut jännitteitä.
– Kyllä pitäisi aina luottaa koiraansa, nainen totesi hyväntuulisen oloisena. Hän viittasi haukahdukseen, jonka yksi hänen koirista oli päästänyt meidän edetessämme umpipusikon toisella puolella, samaan ojanylityspaikkaan päätyen.
– Näin on, totesin ja lähdin hetken tilannetta puntaroituani takaisin tulosuuntaamme.
– Mä käyn nappaamassa tuon pienen tuittupään tuolta mukaani. Ja me itse asiassa kierretäänkin tää täällä oleva pelto, niin te pääsette ojan yli jatkamaan matkaanne ja sen jälkeen mekin, lisäsin vielä mennessäni.
– Kiitos, nainen huikkasi ja loikkasi koirineen ojankuilun yli, samalle puolelle jolla me jo olimme.
Minä väistin tulosuuntaamme, palaten pellolle, jonka reunaa olimme vasta äskettäin kulkeneet. Hoputin mittelspitz Santtua pitämään kiirettä. Se empi, koska sänkipellolla eteneminen ei ollut siitä miellyttävää, eikä sen isäntäkään ollut paikalla (mitäpä sitä tuon eukon kintereillä kulkemaan). Kiersimme pellolla olevan metsäsaarekkeen ja palasimme sen jälkeen kohtaan, jossa hetki sitten törmäsimme naiseen koirineen.
Peltoalueet puistometsän keskellä eivät olleet suuren suuria, mutta sen verran kookkaita, että niitä saattoi hyvin sanoa peltoalueiksi. Vain viikko aiemmin olimme saaneet kaurapeltojen tilalle sänkipellot, joista minä ja lukuisat muut alueen koirakot nautimme valtavasti.
Jatkoimme kulkua peltoalueelle, jonne olimme alun perinkin olleet aikeissa suunnata. Nainen koirineen kulki saman pellon reunusta metsän puolella.
Ei aikaakaan, kun peltoa reunustavien metsäpensaiden seasta pellon toisesta päästä kurkisti pari uteliaita nappisilmiä sekä uteliaat korvat. Lopulta myös häntä, joka rentona roikkuen paljasti, ettei koiralla ollut aikeita rynnistää tekemään tarkempaa tuttavuutta. Koiran katse oli uteliaan levollinen, eikä lainkaan pistävän kiihkeä tuijotus, joka sellaisenaan olisi varmasti saanut tilanteen jännittymään ja laumani provosoitumaan.
Koko tilanne ei ollut lainkaan provosoiva tai jännittävä, vaikka kumpikin meistä tiedosti jakavansa pellot vieraan koirakon kanssa. Oma laumani – vastahakoista Santtua ja äkkiarvaattomia pupujahteja tekevää Olmia lukuun ottamatta – kulki edelleen vapaana, kuten naisenkin koirat.
Myöhemmin metsän reunassa meitä tarkkaili myös toinenkin paimenkoira: sekin vain levollisen uteliaana, pian maasta mielenkiintoisen hajun löytäen ja siihen uppoutuen.
Ja me jatkoimme kulkuamme. Aamulenkkimme käsitti kaikki kolme peltoaluetta, eikä meitä haitannut yhtään, että jaoimme ne toisen koirakon kanssa.
Uskon jokaisen koiranomistajan joskus saavuttaneen sellaisen tunteen koiransa kanssa luonnossa liikkuessaan, kun maailmassa ei ole muuta, kuin syvä rauha. Rento ja miellyttävä hyväntuulisuus. Ehkäpä yhteinen aamulenkki usvassa, rauhallinen koira kirkastuvan aamun hajuja tutkien. Ei kiirettä mihinkään, vain tämä hetki. Hetki, jossa lepää onnellinen rauha.
Minulla oli tuo tismalleen sama tunne, joka harvinaislaatuisesti kantoi vielä kohtaamisemme yli. Meillä molemmilla taisi olla se tismalleen sama tunne. Meistä koiranomistajista kumpusi rauhallinen, tyytyväinen ja konstailematon itsevarmuus samalla, kun koiramme ilmensivät täyttä luottamusta tilannetta ja omistajiensa arviointikykyä kohtaan.
Kumpikaan meistä ei säikähtänyt yllättävää kohtaamista, vaikka meillä molemmilla oli koirat vailla hihnoja. Ne olivat hallinnassa. Ei ollut tuskanhikeä, ei jalan polkemista, perkelettä tai epätoivoista koiranhoukuttelua namipalojen avustuksella. Kumpikaan meistä ei edes korottanut ääntään, vaan kommunikoimme koirien sijasta suoraan toisillemme. Kummankaan koirat eivät provosoituneet toisistaan — vaikka laumamme olivat täysin vieraita toisillensa, tuntemattomia, keskellä spontaania kohtaamista.
Aina kun puhun koiran ja ohjaajan mielenhallintataidoista, tällaiset tilanteet ovat niitä, joilla loputon nälkäni aihetta kohtaan tyydyttyy. Aina kun puhun liikennevaloista koiran tunnetiloja kuvaillen, tällaiset ovat niitä hetkiä, kun liikennevaloissa on pelkkää vihreää.
Tällaiset kohtaamiset – tällainen arki – tekevät minut onnelliseksi. Hetkissä piilee kantava voima, joka tekee kaikesta sen arvoista.
Nämä ovat niitä taianomaisia hetkiä; saumatonta yhteistyötä, jonka haluan painaa mieleni sopukoihin, kirjoittaa muistiin. Nämä ovat minulle niitä onnistumisia, joita hekumoin. Nämä ovat hetkiä, jotka rehellisyyden nimissä ovat olleet pitkään kadoksissa myös omasta arjestani, mutta joiden soisin lisääntyvän, koska niillä on kantava voima.
Nämä ovat onnen hetkiä. Arjen pieniä, kantavia iloja.