Syvintä viisautta

Kehittyminen koiranohjaajana tai -omistajana samalla tavalla kuin vuorovaikutteisen suhteen eteenpäin vieminen vaatii herkkiä tuntosarvia, läsnäoloa ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia.

Olen jopa miettinyt, olenko koirien kanssa jaetun polkuni varrella koskaan kokenut täydellisen stabiilia, eli vakaata tilaa, jossa minkäänlaista kehitystä ei enää vaadita, tavoitella tai edes toivota. Koiranomistamisen suola onkin mielestäni siinä, että niin koiriaan, kuin itseään koiranohjaajana – sekä kahden elollisen välistä suhdetta – voi miltei loputtomasti tutkia, tarkastella ja kehittää.⠀

Joku vinttikoirakansalainen sanoi minulle joskus rataharjoituksissa, että̈ aina, kun hän vie vinttikoiransa ulos, tapahtumalla on tavoite. Se, että koira ylittää ulko-oven kynnyksen tähtää̈ jollakin tavalla parempiin suorituksiin, aina. ⠀

Äkkiseltään ajatus on hätkähdyttävä, mutta toisaalta jokainen suoritus nivoutuu kokoon yksityiskohdista. Osiensa summasta; kuljetusta matkasta, historiasta. Siitä, mitä on aiemmin tehty ja siitä, mitä on jätetty tekemättä.

Tunnistan vinttikoirakansalaisen esille tuoman ajattelumallin. Koen, että se on yksi seikoista, joiden myötä koko koiramaailma vei minut mukanaan.
Mitä enemmän annat, sitä enemmän saat. Kaavahan on tuttu myös peliriippuvaisille. Pienet onnistumiset ruokkivat ja vievät eteenpäin tavoittelemaan koko jättipottia.

Poikkeus vahvistaa säännön

On helppo tuskastua siihen, miten poikkeus vahvistaa säännön. Suinkaan aina ei ole niin, että omasta selkänahasta repimällä, päätään yhä uudelleen seinään hakkaamalla voisi saavuttaa jotain vain siksi, koska käytetyn tai käytettävissä olevan ajan ja vaivannäön perusteella sen pitäisi olla mahdollista. On yksinkertainen totuus, ettei yhteistä arkea, treenejä tai kisasuorituksia voi loputtomasti rakentamalla rakentaa eteenpäin.

Matkan varrelle tulee esteitä. Pieniä ja suuria sekä niitä, jotka ylitetään kepeästi ja niitä, jotka ylitetään rimaa hipoen.

Mutta matkan varrelle tulee myös yhä korkeampia esteitä, seiniä ja umpikujia. Ne voivat olla esimerkiksi puutteita koiran ominaisuuksissa, traumoja tai fyysisiä seikkoja, jotka asettavat tekemiselle raamit, halusi tai ei.

Tällöin koiranomistajan vastuulla on hahmottaa kokonaiskuva. Vaikka loputon nälkä veisi läpi harmaan kiven, ei ole ketään kohtaan reilua tavoitella jotain sellaista, mihin käytettävissä olevat resurssit eivät yksinkertaisesti riitä. Se, että osaa lopettaa ajoissa, antamatta periksi liian helposti, on syvintä viisautta.

Häpeä ja epäonnistumisen kokemus

Joskus parhaimmallakaan tahdolla toivottuun lopputulokseen ei päästä. Silloin suurinta viisautta on hyväksyä tilanne lempeydellä, vaikka aluksi oivallus voi tuoda mukanaan lannistumisen, turhautumisen tai henkilökohtaisen epäonnistumisen kokemuksen, jopa häpeää. ⠀

Omia tunteitaan on tarpeellista kyetä havainnoimaan ja tiedostamaan ja niiden äärelle on aina kannattavaa pysähtyä.

Yhtäkään tunnetta ei ole järkevää mitätöidä tai sivuuttaa, koska ne ovat kaikki syntyneet kertoakseen jotain – ja pidemmällä matkalla onnistuvat hiertämään kuin kivi kengässä, vaikkei niiden olemassaoloa haluaisikaan myöntää edes itselleen. ⠀

It takes two to tango

Vaikka peiliin katsominen ja itsetutkiskelu aina ajoittain on tervettä ja tarpeellista ja meillä on vakiintunut sanonta siitä, kuinka peilistä kaikissa tilanteissa löytyy syyllinen, on äärimmäisen suotavaa ymmärtää, ettei peilistä kuitenkaan hahmotu koko totuus.

Koiran ja koiranomistajan välillä syntyviin tilanteisiin liittyy niin monia asioita, ettei kyse ole koskaan yksiselitteisesti vain toisesta osapuolesta.

Koira muodostaa kokonaisuuden (geeneistä kokemuspohjaan, kintereestä nenänpäähän) samalla tavalla, kuin ihminenkin.

Koiran ja koiran ohjaajan tai omistajan kohdalla kyse on aina kahdesta erillisestä kokonaisuudesta sekä ympäristöstä. Kaikkiin näistä kokonaisuuksista pystytään jonkin verran vaikuttamaan, mutta ei koskaan määräänsä enempää.

Itsetutkiskelu on tarpeellista, mutta itsesyytökset eivät hyödytä ketään

Kukaan ei hyödy turhista itsesyytöksistä tai itsensä soimaamisesta ja omaa peilikuvaa tarkastellessaan tulisikin kyetä näkemään ennen kaikkea inhimillinen ihminen. Vahvuuksineen, mutta myös vajavaisuuksineen.

Vajavaisuuksia ei tule pitää kirosanana tai heikkoutena, vaan inhimillisinä seikkoina, joita meillä kaikilla on. Kehotankin, että seuraavan kerran kun päätät katsoa peiliin, katso sinne lempeydellä, älä syyllistä etsien ja sormella osoitellen.

Se, mistä kuluneet sananparret peiliin katsomisesta harvoin jaksavat muistuttaa on, että hankkimalla riittävän suuren peilin, näet sieltä oman kuvajaisesi lisäksi myös ympäristön (jonka ilmapiirillä, resursseilla ja yksityiskohdilla on myös aivan valtava merkitys) sekä kokonaisen kokonaisuuden.

Itseään kohtaan ei tule olla ankara (maailma hoitaa sen osan kyllä, joten ole itse itsesi paras ystävä) vaan ajatusten suunnan voi kääntää oikeutetusti siihen, ettei peilistä katsokaan syyllinen, vaan jopa tilanteen uhri, tai vähintäänkin vain yksi pala paljon suuremmassa palapelissä.

Loppujen lopuksi kaikki on vähemmän henkilökohtaista, kuin ensikokemalta ymmärrämmekään. Ja loppujen lopuksi kaikki me olemme vain ihmisiä, vain ihmisiä.

Elämän makuinen elämä

Vaikka meillä ihmisillä on usein kaikkivoipainen olo ja meistä jokainen on oman elämänsä päätähti, on tarpeellista sen vastapainona ymmärtää ja hyväksyä, että elämässä olemme loppujen lopuksi vain matkustajia, jotka eivät voi vaikuttaa kuoppaiseen tiehen tai yllättäviin mutkiin. Me vain istumme kyydissä, vain osittain rattiin yltäen.

Ottaen huomioon, miten kokonaisvaltainen peli elämä on – ja kuinka se kaiken kaikkiaan on vain lyhytaikainen, mutta sitäkin ainutkertaisempi ilo – ihmettelen suuresti esimerkiksi koirasta luopumiseen liitettävää epäonnistumista (ja häpeää).

Koska yksilön (ihmisen tai eläimen) elämä on arvokkaimmillaan juuri elämänmakuisena, myös koirasta luopuminen on parhaimmillaan kaikkia osapuolia palveleva, viisas ja kauaskantoinen päätös. Siihen ei liity epäonnistumista, vaan syvintä viisautta hahmottaa suuria kokonaisuuksia.

16
Yleinen

Yksi kommentti artikkeliin ”Syvintä viisautta

  1. Olipa mielenkiintoinen teksti, piti oikein pysähtyä ja keskittyä siihen mitä lukee. Olen samaa mieltä, että koirasta luopumiseen liitetään liikaa kaikkea negatiivista. Joskus (toisinaan jopa usein) ympäristö ei vain ole koiralle sopiva tai omistajan taidot/jaksaminen eivät riitä puutteiden korjaamiseen, silloin on viisainta etsiä uusi ja vähemmän kivikkoisempi koti. Eri juttu ovat sitten nämä tyypit, jotka myyvät puolivuotiaan pennun pois jotta voivat ottaa uuden tilalle.

    ”Vaikka loputon nälkä veisi läpi harmaan kiven, ei ole ketään kohtaan reilua tavoitella jotain sellaista, mihin käytettävissä olevat resurssit eivät yksinkertaisesti riitä” Tämä lause kyllä osui ja upposi! Käyttäisin mielelläni aikaa ja rahaa Savun kanssa harrastamiseen paljon enemmän kuin mihin minulla tämän hetkisessä elämäntilanteessa on varaa. Enää en kuitenkaan jaksa märehtiä asiaa, vaan sillä mennään mitä on ja enemmän tehdään sitten myöhemmin 🙂

    Kivaa syksyä teidän porukalle ❤️

Vastaa