Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen

Musertuessani uupumuksen alle, pahinta ei ollut se, että puheeni takelteli, kun aivoni eivät ehtineet hakemaan oikeita termejä samalla, kun etenin lauseissani.

Pahinta ei ollut se, että toisinaan kehoni oli lyijyn raskas. Silloin jopa sängystä nouseminen ja kahvin keittäminen kävi ponnistelujen jälkeen suuremmastakin saavutuksesta.

Pahinta ei ollut se, että sydämeni hakkasi miltei ulos rinnastani puhelimen soidessa tai se, että aina välillä raajani (tai kieleni!) puutui (eikä mokoma ilmoittanut keskukselle milloin sattuisi palaamaan takaisin käyttööni).

Kirjavia oireita pahempaa oli se, että jouduin ajelehtimaan oirekirjoni pyörteissä ilman, että kukaan pystyi sanomaan, milloin saisin itseni takaisin.

Ajelehdin epätietoisena siitä, milloin pystyisin taas puhumaan ilman, että sanat hukkuisivat matkalla tai ajatus katkeaisi.

En tiennyt, milloin voisin julkaista tekstiä ilman, että joudun tavaamaan sitä viidesti läpi löytäen kerta toisensa jälkeen hölmöjä ajatus- ja kirjoitusvirheitä.

Enkä todellakaan tiennyt, milloin pystyisin jälleen olemaan tuottava ja hyödyllinen kokonaisen työpäivän ajan – tai viiden työpäivän peräjälkeen, vaikka sairasloma toisensa perään tuli päätökseensä, ja sitten taas jatkui.

Terveydenalan ammattilaiset yrittivät tsempata minua puuhastelemaan työmaalle oman toimintakykyni rajoissa. Se on ajatuksena kaunis ja jopa kannustava, mutta jos koko toimintakyky on tiessään, myös sula mahdottomuus.

Vain tämä hetki

Loputtomassa aivosumussa ja äärimmäisessä hitaudessa eläminen (tai ehkä enemmänkin haahuilu) kävi useammin kuin kerran tai kaksi turhauttavaksi ennen kaikkea minulle itselleni. Se ei ollut pelkästään turhauttavaa, vaan jopa masentavaa.

Jopa motoriikkani oli kärsinyt, minkä vuoksi annostelin kahvia kahvinkeittimeen kuin pieni lapsi (ympäri pöytiä siis) varmistellen puolisoltani, kuinka monta mitäkin kahvinkeittimeen laitetaan.

Suurin pelkoni oli, ettei kyse ole lopulta uupumuksesta, vaan jostain paljon vakavammasta. Sellaisesta, josta en välttämättä koskaan tulisi toipumaan: olin menettänyt toimintakykyni, etevyyteni ja nokkelan huumorini niin perinpohjaisesti, että tilanne oli kerrassaan masentava. Aivosumu ei kattanut pelkästään kykyjäni, vaan myös tunne-elämä tuntui harmaalta, keskinkertaiselta, mitään sanomattomalta.

En muistanut menneisyyttäni, enkä tiennyt tulevasta. Oli vain hetki jossa ajelehdin, toimintakyvyttä, sumussa. Odotellen, että ehkä vielä joskus tämä tästä.

Kaikki muut kyllä tiesivät kertoa, että kyllä tämä tästä, mutta asiat etenivät niin hitaasti, hiljalleen, ettei siihen ollut helppo uskoa.

Pitkä tie

Sain aina väläyksittäin ripauksen toimintakykyäni takaisin. Arkiset tapahtumat kuten se, että uni loppui aamulla tai se, että sitä ylipäätään oli ollut yhtäjaksoisesti koko yön, olivat lottovoittoja.

Niistä tuskin tuli ilakoitua, sillä siinä, missä terveydentilani otti askeleen eteenpäin, seuraavassa hetkessä hypättiinkin kaksi askelta taakse. Liike oli sahaavaa, mutta pikkuhiljaa – kuin huomaamatta – liikkeen pituus kävi yhä elastisemmaksi. Ei päivä- tai viikkotasolla, vaan kevään vaihtuessa kesään ja sitten pikkuhiljaa kohti uutta kokonaista syksyä. Hieman pidempiä askeleita.

Liike on yhä aaltoilevaa. Ennakoimatonta. Yhtä hyvää päivää saattaa seurata uusi hyvä päivä – tai kolme rutkasti huonompaa.

En tarkoita hyvällä tai huonolla päivällä perinteistä viittausta mielialaan, vaan kykyyn tarttua, aikaansaada, osallistua, olla läsnä ja havainnoida. Muistaa, montako mitäkin kahvinkeittimeen. Viimeistellä kokonainen lause niin, että kaikki sanat ovat menneet kerralla oikein, tulleet oikeassa järjestyksessä ja muodostaneet yhdessä ymmärrettävän lauseen.

Vaikka vielä toisinaan laskujen eräpäivät jäävät noteeraamatta ja viestisovellukset täyttyvät avaamattomista keskusteluista, tiedän, että vielä jonain päivänä sumu hälvenee ja kaikki on selkeämpää.

Vuosipäivä

Heinäkuussa tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun päätin ottaa yhteyttä työterveyteen. Vuosi sitten tuijotin saapuneita työsähköposteja ymmärtämättä niistä sanaakaan. Saamatta otetta sen enempää viestien sisällöstä kuin näppäimistöstäkään. Tuli sairasloma, toinen ja kolmas.

Nyt elokuussa 2021, vuosi myöhemmin, havahdun siihen, että minua jännittää. Olen juuri jättänyt syksyn ensimmäisen työhakemuksen ja ilmoittautunut koulutukseen, johon on valintaprosessi. Se, että tunnen jännitystä tuntuu lottovoitolta, kun seurana on liian pitkään ollut tasapaksu harmaa, samantekevä, mitään sanomaton olotila. Sumuinen, korkeintaan epätoivoinen tunne, joka on jatkunut jatkumistaan.

Sellaisen jälkeen on inspiroivaa tuntea. Tuntea ja tuntea olevansa ihminen.

Kun uskaltauduin kertomaan kokemuksestani blogissani tammikuussa 2021 sain uskomattoman määrän viestejä ihmisiltä, jotka olivat kokeneet saman. Ihmisiltä, jotka olivat samassa tilanteessa tai sellaisilta ihmisiltä, jotka olivat aivan kuilun reunalla.

Olin yllättynyt niiden keskustelujen määrästä, joita pääsin ulostuloni myötä käymään. Ja koska tiedän, että olet siellä – matkalla omalla polullasi – haluan sanoa:

Hengitä. Hetki kerrallaan, vaikka leijuisit heliumpallon lailla irrallisena kaikesta, saamatta otetta. Hetki kerrallaan, vaikka kompuroisit sumuista metsäpolkua yön hämärässä. Vielä tulee sellainen ajanjakso, kun hyviä päiviä on enemmän, kuin huonoja päiviä. Kun hyviä kausia, on enemmän kuin huonoja kausia. Liike on sahaavaa ja toisinaan tuntuu, ettei suunta ole eteenpäin, mutta tärkeintä on silloinkin: hengittää.

29

4 kommenttia artikkeliin ”Minä 2.0 – uupumuksesta toipuminen

  1. Hyvin kirjoitat tästä aiheesta, ja miten hienoa että olet nyt siinä pisteessä että uusi työ tuntuu positiivisesti jännittävältä 🙂

    Itse tein vähän ehkä kyseenalaisen päätöksen tänä kesänä, ja irtisanouduin (määräaikaisesta) työstäni jääden tyhjän päälle. En kenties ollut ’vielä’ uupunut, mutta koin että olin uupumusta kohti menossa kovaa vauhtia, parissa työpaikassa perätysten koettujen ylivoimaisten haasteiden alla. Mainitsemasi aivosumu oli ensimmäistä kertaa elämässäni läsnä ja oli todella pelottavaa, kun aivot tuntuivat ajoittain menevän täysin lukkoon. Tein ratkaisun ja poistuin koko tilanteesta, koska määräaikainen työ ja vielä koeaika.

    Täällä myös työn haussa positiivisena, toivotaan että syksy tuo hyviä uutisia – myös sinulle 🙂

    • Kiitos kauniista sanoista! Ja ihana kuulla, että lähdit pelastamaan itseäsi – sitä kun ei loppujen lopuksi voi kukaan muu tehdä puolestasi, vaikka tottakai terveydenalan ammattilaisista voi joissakin tapauksissa jotakin hyötyä olla. Mutta kaiken kaikkiaan on turha jäädä työsuhteeseen, joka koettelee terveyttä. Se, että menettää oman kehonsa hallinnan ja oman etevyytensä on oikeasti pelottavaa ja pysäyttävää. Huomasin itse avoimia työpaikkoja tutkaillessani, että määräaikaiset työsuhteet tuntuivat minulle tässä hetkessä jotenkin turvallisilta vaihtoehdoilta. Yleisesti ottaen nimenomaan vakituisia työsuhteita kai pidetään niinä kaikkein turvallisimpina, mutta kokemani jälkeen pidän siitä ajatuksesta, että minulle annetaan tarkka aika sen suhteen, milloin ammattitaitoani ei enää tarvita ja sitten olen vapaa haukkaamaan happea. Noin muuten Suomessa on vaikea irroittautua työsuhteesta (talouden kannalta), jos esimerkiksi vakituisessa paikassa ilmenee epätervettä työkulttuuria tai työpaikkakiusaamista.

  2. Kiitos tekstistä. Ihanaa kun tuot näitä asioita esille.

    Itse jäin juuri pari päivää sitten saikulle masennuksen/uupumuksen takia. Pelottaa, itkettää ja juuri se hengittäminen on nyt vaikeaa.
    On niin vaikea olla hetkessä kun haluaisi että olo olisi normaali ja hyvä.

    • Ymmärrän hyvin kaikki nuo tunteet, epätodellisen olon ja ahdistuksen. Osaisinpa sanoa jotain vielä enemmän. Paljon voimia, lempeyttä ja kärsivällisyyttä! ❤️

Vastaa