Sisälläni kytee hiillos, joka mahdollistaa liekehtivää paloa ja lämpöä minulle tärkeisiin asioihin. Tunnen liekin roihahtavan saadessani työskennellä koirien kanssa tai jonkun ainutlaatuisen ja mahdollisuuksia täynnä olevan työelämän projektin parissa.
Palastelin näitä ajatuksia menneellä viikolla työhaastattelussa, jossa haastattelevan yrityksen toimitusjohtaja otti asian itse puheeksi; liekin, joka kajastuu silmistä ja joka parhaimmillaan tarttuu myös muihin.
Sisäinen hiillos on yhtä lailla kirous, kuin siunaus, sillä sen kanssa elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Sen ei tule antaa sammua, muttei toisaalta myöskään roihahtaa täyteen, pysäyttämättömään liekkiinsä.
Käymämme keskustelu jäi mieleeni, sillä olen käynyt samanlaisia teemoja läpi viime aikoina työuupumuksen ja terapiajakson myötä. Samanlaisia teemoja olen tunnistanut myös elämästäni koirien kanssa. Se on ollut viime aikoina vahva teema kipuillessani sen kanssa, antaako elämä tämänhetkisten koirieni kanssa minulle sitä, mitä koiraelämältä haen. Ja toisaalta – tulisiko sen antaa, vai voisiko samankaltaista paloa ja sen mukanaan tuomaa tyyntä onnellisuutta ja tasapainoa löytää elämän muilta osa-alueilta.
Se, että koirat joskus olivat elämän liekkiä ruokkiva voima, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat sitä aina.
Koiria koko elämä
Sain ensimmäisen koirani 11-vuotiaana, enkä ole sen jälkeen päässyt (tai joutunut) kokemaan, millaista elämä ilman lemmikkieläintä voisi olla. Toisinaan kaipaan aikataulutonta, huoletonta ja edullisempaa, täysin omilla ehdoillani kulkevaa elämäntapaa ja -rytmiä. Samaan aikaan tunnen, etten ole ollenkaan varma, osaisinko elää sellaista elämää, saisinko siitä mitään irti ja ennen kaikkea: tuntuisiko se liian tyhjältä.
Onneksi minun ei tarvitse tehdä päätöksiä nyt, kun ajatuksissani seilaan ääripäästä toiseen. Kotona on koiria, joista en aio ehdoin tahdoin luopua — ne kuuluvat elämääni. Vaikka elämä kahden whippetin, eläkkeelle jääneen eurohoundin ja mittelspitzin kanssa on erilaista, osaltaan jopa valjua paimenen ja noutajan kanssa jaettujen vuosien jälkeen, olen ottanut tehtäväkseni löytää jokaisen pilven kultareunukset — ja niitähän on.
Aikuisten koirien rauhalliset olemukset ovat mahdollistaneet minulle levon sairaslomajaksoni aikana. Huonollakin säällä ne tuntuvat olevan kanssani yhtä mieltä siitä, että silloin; niin sateella, viimalla kuin pakkasillakin, paras paikka on sohvan kulmassa.
Kun keväällä ja kesällä käytyjen keskustelujen myötä päätin antautua nykyisille koirilleni, löysin niistä paljon hyvää. Kyse ei koskaan ole ollut siitä, etteivätkö ne kelpaisi. Elämä niiden kanssa on vaan tuonut eteeni tunteita, joita minun on ollut vaikea kohdata. Koenkin, että olen viimein oppinut nauttimaan siitä, kuinka helppoa elämä näiden lunkien, aikuisten koirakavereiden kanssa on ja voi olla. Se on onni.
Koirieni rauhallisuus ei ole mitään sellaista, josta itse tulisi passivoitua tai masentua. Sen, että koirat ovat suhteellisen vähään tyytyväisiä voi kääntää arkea helpottavaksi voimavaraksi. Siihen voi halutessaan pyrkiä tuomaan toivomaansa lisämaustetta toimimalla itse aloitteellisena, aktiivisena toimijana.
Aktivoiva voima
Havaintojeni mukaan minulle tyypillisintä on toimia pienestä paineesta käsin. Sopiva paine luo aktivoivaa voimaa, juonsi sen juuret sitten työkoiran vaativasta olemuksesta tai esimiehen tekemästä päätöksestä. Haluan haastaa itseäni, sillä nautin haasteista (mutta en kuitenkaan halua puristua haasteiden alle).
Jos rima on liian korkealla tai jopa mahdotonta ylittää (josta hyvänä esimerkkinä on viime kertainen irtokissaräntti, johon en Olmin reagoinnin osalta ole onnistunut löytämään ratkaisuja kuuden vuoden aikana edes alansa parhaimmiston kalleilta yksityistunneilta), hiillokseni sammuu ja sen tilalle jää vaan epätoivoon taittuva hämärä, joka tuo mukanaan luihin ja ytimiin porautuvan kylmyyden.
Jos lähtökohtaisesti vaikeanakin koettu ongelma on mahdollista ratkaista, se ruokkii hiillosta jopa liekeiksi, vaikka polku määränpäähän olisi vaikea ja täynnä esteitä. Lopulta saavutetun ratkaisun myötä liekit tyyntyvät taas hohkaavaksi, lämmittäväksi hiillokseksi, jonka äärellä olo tuntuu miellyttävältä ja tasapainoiselta.
Jos hiillosta pitää näennäisen tasaisena ilman, että sen joukkoon lisää välillä tulta ruokkivaa ainesta, se sammuu ja johtaa samaan, kuin haasteet, joiden ratkaisemiseksi ei ole riittäviä resursseja. Hiillos sammuu, ja pimeä ja kylmä hiipii jälleen lähemmäksi.
Aurinko paistaa matalalta
Syksyn myötä jotain tulee tapahtumaan, tiedän sen. Ehkä löydän itseni uuden, mielenkiintoisen työelämän haasteen ääreltä, tai kuka tietää, vaikka koirat tempaisisivat minut jälleen mukanaan seikkailuun, jota en ole osannut odottaa.
Niin kävi viimeksi keväällä, kun meille tuli hoitoon saksanpaimenkoira, jota autoin, mutta joka auttoi ennen kaikkea minua. Siitä koirat ovat kiitollista väkeä: parhaimmillaan ne tuovat yhtä paljon tai enemmän mukanaan, kun vievät mennessään.
29
Minä käyn silloin tällöin läpi samoja ajatuksia lähinnä rahahuolien aikaan. Toisaalta taas; olen niin epäsosiaalinen introvertti misantrooppi, että koen koirien olevan minulle se, josta löydän arkeeni jakajan. Minulla on elämässä kolme isoa intohimoa; fantasiakirjoittaminen, koirat ja roolipelaaminen. Roolipelaaminen ja kirjoittaminen menevät aika lailla käsi kädessä ruokkien toisiaan. Koirat taas vievät päim vastoin aikaa näiltä kahdelta. Olen päätynyt siihen, että ehkä joskus vanhempana voin heittäytyä ”helppojen koirien” maailmaan ja ottaa vaikka pari whippettiä, jotta minulla on enemmän aikaa kirjoittamiseen. Juuri nyt koen kuitenkin haluavani kehittää itseäni nimenomaan haastavampien koirien ja pian toivottavasti alkavan kasvattamisen kautta.
Minua ei ole ilman koiria. Ensimmäisiä muistikuviani ovat koirarotukirjat, joita luin, ja nuoruuteni käytin perheemme villakoiran turkinhoitoonm treenaamiseen ja kouluttajien ja koulutusmetodien tutkimiseen ja niistä lukemiseen. Vaikka koen, että kirjoittaminen on minulla intohimona yhtä voimakas ja yhtä suuri osa persoonaani kuin koiratkin, tällä hetkellä olen valmis antamaan siitä pois voidakseni antaa enemmän koirille. Ehkä kahdenkymmenen vuoden päästä tilanne on toisin päin, mutta uskon koirien pysyvän yhtä kaikki aina.
Helpottavaa kuulla, että sekavakin horinointini tuli ymmärretyksi ja, että en ole ainoa, joka on omistautunut tietylle elämäntavalle ja toisinaan – etenkin niiden (taloudellisten) vastoinkäymisten aikana – miettinyt, voisiko tarjolla olla jotain muuta, ehkä jokin helpompi tai vähintäänkin vähemmän raskaskulkuinen vaihtoehto. Pystyn samaistumaan myös hyvin teoriaasi intovertteydestä ja jopa ihmisvihasta, että se muistuttaa hyvin siitä, miten osaltaan olen päätynytkin ”eristäytymään” eläinteni kanssa: en ole koskaan saanut vastaavaa voimaa ja energiaa ihmisistä, kun mitä voin ammentaa hiljaisuudesta, luonnosta ja eläimistä. Eritoten koirista.
Olet hienosti onnistunut spottamaan ”kolme tärkeintä” (ja vaalimaan ja tasapainottelemaan niiden välillä)! Samankaltaisista syistä minä hankin whippettini jo nyt, sillä olin niin omistautunut työelämälleni, että halusin koiran, joka tarvittaessa viihtyy kanssani työpäivän jälkeen myös vähemmän aktiivisessa menossa: toisinaan elämä aktiivisempien koirien kanssa uuvutti, kun pitkän työpäivän jälkeen edessä oli vielä talvi-illassa taitettava kymmenen kilometrin iltalenkki otsalampun valossa vain koirien vuoksi. Kaikessa on tietysti puolensa ja nykyisin kaipaan osaltaan noitakin aikoja. Nykyinen laumani on puolestaan mahdollistanut ajan kirjoittelulle, joten nyt blogiaktiivisuuteni tuntuu olevan edellisvuosiin verrattuna huipussaan, sillä kaikki aika ei mene koirien kanssa. Päinvastoin olen usein naureskellut, että otan sen pitkään haaveilemani paimenkoiran sitten, kun olen eläkkeellä ja voin pyhittää kaikki päivät koiran kanssa puuhailuun venyttämättä itseäni uuvuksiin hektisen arjen lomassa!
Hyvin summattu tuo, jonka varmaan vaan elämänsä koirille omistanut koiraihminen voi ymmärtää, ja joka sopii täydelliseksi loppukaneetiksi: Minua ei ole ilman koiria. 🖤