Vuoden vaihtuessa blogini ja sosiaalisen median kanavani Instagramissa ja Facebookissa painuivat syvään hiljaisuuteen. Tilanne tuli minullekin yllätyksenä, sillä takataskussani on ollut paljon uusia postausideoita. Kanavieni ylle laskeutunut hiljaisuus ei ollut suunniteltu juttu, vaan jotain, mihin minun oli taivuttava.
Paljon on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin. Kehossani uinunut sairaus ilmoitti olemassaolostaan yllättäen vuoden lopulla. Julkaisin vielä muutamia juttuja, mutta sitten aloin priorisoimaan energiaani tammikuussa arkeeni rantautuneisiin työelämän asioihin. Rytmiä arkeen löi ja lyö tuttuun tapaan Sumun alati pattereihin, seiniin ja oven karmeihin hakkaava häntä ja koko nelipäinen koiralauma.
Kroonisesti sairas koiranomistaja
Huomaan yhä eläväni sairastumisen käynnistämää kriisivaihetta, jossa minun on vaikea hyväksyä sairauttani ja sen aiheuttamaa elämänpiirin kaventumista. On monia asioita, joihin en enää fyysisesti kykene ja monia arkiseltakin tuntuvia asioita ja seikkoja, joista olen yllättäen joutunut luopumaan.
Se on surullista, eikä alakuloa vähennä se, ettei sairauteeni ole parannuskeinoa. On olemassa oireita vähentäviä ja sairauden etenemistä hidastavia lääkkeitä, mutta niiden sivuoireet kilpailevat sairauden aiheuttamien oireiden ja ongelmien kanssa.
On ollut järkyttävää huomata, kuinka aiemmin iloa ja voimaa arkeen tuoneet koirat ovat ajoittain muuttuneet ikäväksi velvollisuudeksi. Kirjoitin helmikuussa artikkelin ”elämäntapa vaakalaudalla”, mutta en koskaan uskaltanut kohdata, viimeistellä ja julkaista artikkeliani.
Aihe tuntuu vieläkin vaikealta ja kipeältä. Varsinaiselta kohtalon ivalta, ehdinhän juuri julkaisemaan artikkelin, jossa käsittelen 20 vuotista taivaltani koirien kanssa. Siinäkö se sitten oli? Kaiken summaava artikkeli päätöslukuna.
Olen joutunut olemaan kasvokkain sen kanssa, onko minusta enää koiranomistajaksi. Missä aikaikkunassa väliaikainen tila muuttuu uudeksi normaaliksi? Mitä koirani ansaitsevat ja missä määrin toimin itsekkäistä syistä? Kauanko tämä voi jatkua?
Kuormittavien työpäivien jälkeen lenkki voipuneessa kehossa ei olekaan keino palautua työpäivän haasteista. Se tuntuu lisäkuormitukselta. Samaan aikaan minua suututtaa ajatus siitä, etten saisi itse valita koiraelämäni tulevaisuutta. Että joutuisin taipumaan olosuhteiden vuoksi ratkaisuun, johon en ole valmis. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?
Kirjeitä maailmankaikkeudelle
Tänään vointini on ollut poikkeuksellisen hyvä. Mieli, joka ei ole kivun ja hankalan oirekirjon sumentama, näkee ympärillään valon pilkahduksia. Ne kätkevät sisälleen varovaisia toivon rippeitä, joita voi piillä siellä, missä henki vielä pihisee.
Olotila antaa myös huomattavan kontrastin puolelle vuodelle, jonka olen valehtelematta viettänyt toimistoelämän lisäksi vain kotisohvalla. Se on vaikea ja turhauttava, pidemmässä aikaikkunassa jopa masentava tilanne aktiiviselle ihmiselle, jonka pää tekisi, mutta keho hangoittelee vastaan.
Minulla on vain pieni kirje maailmankaikkeudelle: kiitos, nyt minulle riittää. Olen ymmärtänyt fyysisen terveyden haurauden, minulle rakkaiden asioiden arvon ja arkisen toimintakyvyn merkityksen (ennen kaikkea henkiselle hyvinvoinnille).
Olen seissyt jalkojeni alta pettävällä reunalla ja nyt arvon maailmankaikkeus: seisoisin mieluusti tukevalla, varmalla ja kantavalla maaperällä. Sellaisella, jonka murenemista jalkojen alla ei enää tarvitse pelätä. Sellaisesta minä tässä hetkessä haaveilen. Kiitos, että kuuntelit.
63
Voi sentään. Onpa ikävä tilanne. Voin vain kuvitella miten ikävältä, surulliselta ja epäreilulta tuntuu tuo kertomasi epävarmuus omista voimista ja vielä koko tilanteen epäreiluus, kun siihen ei voi vaikuttaa tai valita toisin. Voimia sinulle.
Onpa todella kurjaa 🙁 kovasti tsemppiä ja voimia <3