En enää jaksa uskoa kohtaloon tai siihen, että kohtaamamme vastoinkäymiset osuisivat kohdallemme vain jalostaakseen meistä jotain parempaa.
Vastoinkäymiset voivat auttaa meitä hahmottamaan elämämme tärkeimpiä nyansseja, mutta en osaa olla kiitollinen kohtaamistani vaikeuksista, vaikka ymmärrän, että ne ovat kasvattaneet minusta sen, joka olen tänä päivänä.
Viimeisimpänä vastoinkäymisenä koettu fyysinen sairastuminen ja sen myötä oman toimintakykyni menettäminen toi päivänvaloon sen, mikä minulle on elämässäni merkityksellistä.
Mikä minulle on merkityksellistä
Minulle merkityksellistä on ehdottomasti kokemus mahdollisuuksista. Sellaisista pienistä, joita piilee arjessa ja sellaisista suurista, jotka kutkuttelevat kaukaisina haavekuvina jossain kaukana horisontissa.
Lipuvat ehkä hieman lähemmäksi, kiusoittelevat, ja sitten taas häviävät miltei näkymättömiin kauas horisonttiin — tullakseen esille, jopa lähelle, taas, kun sitä vähiten osaa odottaa.
Kun kokemus mahdollisuuksista katoaa, se vie mennessään kaiken. Siinä ei ole mitään kaunista tai runollista ja se on tila, johon upposin pitkäksi aikaa tukahtuessani loppuvuodesta fyysisen kivun ja ikävän oirekirjon alle. Sitä kesti pitkään.
Mikään ei auttanut, eikä kukaan osannut sanoa mitään. Uskoni Suomen terveydenhuoltojärjestelmään sai kovan kolauksen.
Tilanne oli toivoton, eikä siinä ollut kokemusta minkäänlaisista mahdollisuuksista. Kipulääkkeet poistivat kivulta pahimman terän, mutta eivät tuoneet tilalle toimintakykyä, vaan utuisen väsymyksen verhon.
Kirjava elämänpiirini supistui toimistohuoneen ja kotisohvan kokoiseksi. Onneksi whippetit ja heiluhäntäinen seisoja tuntuivat tyytyväisiltä kainalossani sohvalla, vaikka huono terveydentilani riipi arjesta kyselemättä kaiken meille tärkeän.
Onneksi löysin keväällä hyvän lääkärin – yli puolen vuoden epätoivoisen etsinnän ja tolkuttoman rahanmenon jälkeen.
Ajavana voimana mahdollisuudet
Kun sairastumiseni myötä tunne mahdollisuuksista katosi kokonaan, moni muukin asia mureni sen rinnalla. Maailma ilman siinä näyttäytyviä mahdollisuuksia ei enää tuntunutkaan arvokkaalta.
Huomaan nyt, että tämän arvon – siis mahdollisuuksien – ajamana olen toiminut elämässäni aina. Ne ovat ajava voimani, henkireikä jolle elän. Huomaan sen nyt ja näen yhteydet, joita en aiemmin tunnistanut.
Olen hakeutunut niihin työpaikkoihin, joissa näen eniten mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia niin minulle itselleni, kuin tuottamastani arvosta työpaikan liiketoiminnalle.
Tämä arvo on ajanut minua ihmissuhteisiin, joissa näen hyviä mahdollisuuksia ja jopa niihin koirakohtaamisiin, joita taustallani on. Ne koirat, jotka nyt asuvat meillä minun valinnastani, ovat valintani tulosta siksi, että olen nähnyt yhteiselämällämme eniten hyviä mahdollisuuksia.
Haluan jatkossakin kulkea niitä asioita kohti, jotka voivat tarjota minulle mielekkäitä mahdollisuuksia.
Pienet mahdollisuudet tekevät tilaa suuremmille
Uskon, että pienetkin mahdollisuudet ovat arvokkaita, sillä ne ruokkivat luokseen yhä suurempia mahdollisuuksia. Pienet mahdollisuudet ikään kuin tekevät tilaa suuremmille mahdollisuuksille, jotka voivat valmiita väyliä pitkin lipua luoksemme. Siksi pienillekin mahdollisuuksille kannattaa antaa tilaa ja niiden merkityksellisyys on hyvä tiedostaa.
Ja juuri siksi näen valtavasti mahdollisuuksia siinä, että onnistuin viime viikonloppuna lähtemään pienelle metsäretkelle. Retkeilin ilman koiria käsissäni, mutta retkeilin.
Kuljimme kolmistaan pörheän saksanpystykorvan ja tämän isännän kanssa metsäpolkuja vailla entisenlaista vauhtia; minä pienen seurueeni perässä lyllertäen ja puuhkuttaen. Kehoni ei ole enää entisensä, mutta silti se antoi minulle mahdollisuuden lähteä metsään.
Sellainen kokemus luo tunteen siitä, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten ja missä minä eloani vietän. Ja se kokemus, kokemus mahdollisuuksista, on arvokas.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan se voi luoda tilaa yhä useammalle mahdollisuudelle, jopa yhä suuremmille sellaisille. Ehkäpä juuri silloin, kun uusia mahdollisuuksia vähiten odottaa. Ja juuri se on elämässä hienointa. Mahdollisuudet.
26