Tosielämän Lassie

Koronakevään edetessä monien elämä muuttui. Se, mitä minun ja koirieni arjessa tapahtui kevättalven aikana ei kuitenkaan kantanut mukanaan synkkää pelon reunustamaa varjoa, vaan jotain, mitä voisi kuvailla uudeksi ja kutkuttavaksi.

Samaan aikaan kun hallitus suunnitteli Uudenmaan eristämistä muusta Suomesta, minä tutustuin mieheen, jonka matkaseuralaisena kulki pieni ja harvinaisen temperamenttinen mittelspitz. Siinä, missä muiden elämää rajoitettiin, minun elämäni sai pitkillä yhdessä taitetuilla metsälenkeillä sisällökseen kaikkea uutta ja kiinnostavaa.

Kun Uusimaa – jonka puolella mies sattumoisin asusteli, toisin kuin allekirjoittanut – sitten eristettiin, minä ja koirani, sekä mies ja mittelspitz, jäimme kaikki loukkuun samoihin neliöihin, minun kotiini. Eteen sattunut tilanne rantautui luonnollisena, sillä yhteisten metsävaellusten myötä miehen rinkka ja tärkeimmät tykötarpeet lojuivat jo valmiina neliöissäni.

Ja sitten, kun hetkeä myöhemmin löysin Oman Kodin ja pääsin muuttamaan, tuntui luontevalta, että parivaljakko muuttaisi kanssamme.

Nyt elämää peräti neljän koiran siivittämässä arjessa on eletty hieman yli puolen vuoden ajan, eikä yhteinen arki tunnu yhtään hullummalta.

Mies ja koira

Jotain tuon miehen ja hänen koiransa välisestä suhteesta kertoo se, että tämä pieni pörröinen olento – Santtu nimeltään – on syntynyt isäntänsä käsiin. Se on ensimmäisistä hetkistään taapertanut yhdessä isäntänsä kanssa, nyt jo yhteistä tietä seitsemän vuoden ajan kulkien.

Parivaljakon suhde on niin tiivis, ettei yksikään toinen ihminen ole onnistunut saamaan Santulta yhtä ihailevaa ja omistautunutta katsetta, kun mitä Santtu luo isäntäänsä joka päivä.

Kaksikko on kuin yhteen liimattu, enkä ole voinut välttyä sellaiselta tunteelta, että olisin – koirineni – Santun elämässä vain pakollinen paha. Ärsyttävä nyanssi, joka kuin varkain pesiytyi koiran ja miehen välisen yhteisen ajan, jakamattomien maharapsujen ja ikimuistoisten seikkailujen kiveksi kengässä.

Lähtökohdista huolimatta tässä me kuitenkin olemme – tiiminä. Minä ja mies koiria yksin ja yhdessä, mutta myös ristiin hoitaen, yhteisen arjen jakaen.

Molemminpuolinen luottamus

Vaikka mittelspitz on toisinaan niin isäntänsä pauloissa, ettei se edes kuule minua, olen ajatellut lähestyä tilannetta kärsivällisin ja ymmärtäväisin ottein, antaen tilanteen kypsymiselle aikaa. Hiljaa hyvä tulee, niinhän sitä sanotaan.

Uskoakseni ajansaatossa yhteisten, hyvien kokemusten myötä mittelspitzin silmät voivat aueta niille mahdollisuuksille, joita minäkin voin sen elämään tarjota. Meistä ei tarvitse tulla parhaita ystäviä, vaan riittää, että koira luottaa minuun ja minä voin luottaa siihen.

Niin, luottaa. Luottamus. Tuo mystinen termi, joka ei konkretisoidu fyysiseksi asiaksi, mutta joka voi silti saada kolhuja, kuten sitten kävikin…

Kaunis ajatus – surkea toteutus

Syyskuiset illat olivat jo viileitä ja hämäriä. Varmaankin juuri siksi lähdin jo varhain iltapäivällä koko koiraporukan kanssa lenkille – jotta mies voisi harrastuksista kotiuduttuaan painella suoraan saunaan ja levolle ilman, että edessä olisi vielä koirien pakolliset iltapissatukset.

Sain seurakseni koirallisen kaverini, minkä johdosta minun ei tarvinnut taittaa matkaa syysillassa vain koirat seuranani. Koirat – joita meillä oli matkassa mukana yhteensä kuusi – taittoivat matkaa rauhallisesti mukanamme ja lenkki soljui luontevasti, vaikka aivan sen alkumetreillä olimmekin ikäväksemme bonganneet kiukkuisen pienen kyykäärmeen.

Olimme edenneet risteileviä metsäpolkuja yli puolentoista tunnin ajan: Alpi nuorten koirien kanssa edellämme, Olmi tiiviisti hihnassa ja Sumu ja Santtu vapaana, polulla takanani kulkien.

Kun aurinko teki laskuaan metsäisen horisontin taakse, pysähdyimme ottamaan kuvia kauniissa, miltei kultaiseksi metsän maalanneessa ilta-auringossa. Jatkoimme siitä vielä marja-apajille, kun tajusin, ettei Santtu enää kulkenutkaan takanani. Oikeastaan ymmärsin, ettei se ollut paikalla edes pysähtyessämme valokuvaamaan. Siis ollenkaan.

”Sori, mä hukkasin sun koiran”

Katsoimme seuralaiseni kanssa toisiamme järkyttyneinä.
– Milloin sä olet viimeksi nähnyt sen, hän kysyi.
– En minä tiedä, oletin sen koko ajan tulevan takana, minä vastasin, ja kuin sanattomasta sopimuksesta lähdimme kiireen vilkkaan tarpomaan omia jälkiämme takaisin autoille, joilla olimme ikimetsän reunaan runsas puolitoista tuntia aiemmin saapuneetkin.

Huusin koiraa nimeltä, vaikka epäilinkin, ettei se ehkä kiinnostuisi minusta, vaikka kuulisikin. Sen maailman keskipisteenä oli ainoastaan sen oma isäntä, johon koira suhtautui jopa pakkomielteisesti.

Kaulassani oli pilli, johon puhaltamalla yritin aika ajoin houkutella kadonnutta mittelspitziä luokseni, mutta ilman tulosta.

Ajatuksissani vilisi jo kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Pieni koira, vieras metsä, kyykäärmeitä ja villipetoja.

Vieraita ihmisiä, sairaita ihmisiä, hurjia kohtaloita ja ratkaisemattomia mysteereitä.

En edes osannut ajatella, millä tavalla toiselle ihmiselle voi ilmoittaa, että hukkasin muuten sun koiran.

Ja miten parisuhteessa puhutaan siitä, jos suhteen toinen osapuoli onnistuu hukkaamaan toisen koiran niin, ettei sitä enää koskaan löydetä – tai löytyy, vaikkapa hirvittävän kuoleman kohdanneena. Miten sellaisen jälkeen voi kohdata toisen ihmisen?

Kauhuskenaariot eivät jättäneet minua rauhaan yhä hämärtyvässä metsässä tarpoessani. Alkuperäinen suunnitelmani oli lenkin jälkeen palata kotiin, pistää ruoka uuniin ja sauna päälle, mutta kaiken sen mukavuuden sijasta soittaisinkin pian miehelle, jonka puhelussani kutsuisin kylmään ja pimenevään metsään etsimään koiraa yötä vasten. Eikä mitä tahansa koiraa, vaan Hänen Koiraansa. Hänen parasta ystäväänsä, jonka kanssa hän oli jakanut kaiken viimeisen seitsemän vuoden, pienen iän, ajan.

Kurkkuani kuristi. Sydämeni hakkasi, sillä vaikka kuinka kutsuin Santtua, mitään ei tapahtunut. Oksakaan ei liikahtanut ja tuntui, kun seurueen muutkin koirat olisivat pikkuhiljaa ymmärtäneet, että nyt on tosi kyseessä.

Kuljimme omia jälkiämme ja hypimme jo kertaalleen ylitettyjen vesiojien yli takaisin päin.

Tiesin Santun olevan niin pieni ja suloinen, että pian saisin etsiä sitä jo Facebookin palstoilta, sillä eittämättä hyvä sydäminen sienestäjä tai marjastaja voisi ottaa sen mukaan matkaansa – jos sattuisi löytämään sen elävänä.

Paluu tyhjin käsin

Lopulta tuli se hetki, kun lenkkiseuralaiseni sanoi, että hänen on aivan pakko lähteä kotiin. Hän ei voinut jäädä kiertämään koko lenkkiä loppuun, sillä häntä tarvittiin kotona. Juuri nyt oli mentävä, mutta paluu etsintätalkoisiin myöhemmin onnistuisi kyllä.

Nyökyttelin ja kävin mielessäni vaihtoehtoja itsekseni kiroillen. Voisin vaeltaa tässä loputtomassa metsässä vielä pimeydenkin laskeuduttua, vaikka päiväkausia törmäämättä koskaan valloillaan juoksentelevaan mittelspitziin. Käsillä oli klassinen ”neulaa heinäsuovasta” -tilanne ja niinpä suustani pääsi huokaisten;

– Mä tuun samaa matkaa autoille. Tuun katsomaan, sattuisiko se olemaan autoilla.

Ja niin me tamppasimme autoille sellaista ravia, että hyvä kun valjakkokoira ja vinttikoirat pysyivät tahdissa. Harpoin autopaikkoja edeltävälle mäen kukkulalle jättiläismäisin harppauksin, yhä kuristavampi tunne kurkkuni ympärillä.

Tuntui vaikealta palata lähtöpaikkaan ilman mittelspitziä, tyhjin käsin. Tuntui pahalta valmistautua kertomaan sen isännälle mitä oli tapahtunut, sillä en mitä ilmeisimmin ollut pitänyt omista lenkkiseuralaisistani riittävästi huolta: sain syyttää vain itseäni.

Mäen kukkulalta oli suora näkymä paikkaan, jonne olimme tullessamme jättäneet autot. Sama paikka toimi myös rekkojen kääntöpaikkana, joten pahimmillaan edessäni avautuisi raaka näkymä siitä, miten pienen koiran elämä olisi tullut päätökseensä.

Lopputulos

Pidättelin henkeäni ottaessani viimeiset harppaukset kukkulalle, jolta avautui suora näkymä autojen luo.

Silmäni hakivat epätoivoisesti jotain pientä ja pörröistä – ja sellaiseen totta totisesti kohdistivatkin. Santtu istua nökötti auton vierellä, selkä minuun päin, kotiin lähtöä odotellen. Tai vaihtoehtoisesti, isäntäänsä odotellen.

Kuullessaan minun ja muun porukan laskeutuvan kumpareelta alaspäin, se hädin tuskin vaivautui kääntämään päätään reagoidakseen meihin. Se ei riemastunut, juossut minua kohti tai tarjonnut edes yhtä hyvän tuulista hännän heilautusta, vaan kökötti kivipatsaan lailla auton vieressä, aivan muina koirina.

Olin sen vastaanotosta pöyristynyt. Tunsin kiitollisuutta koiran olemassaolosta, kauhua kaikesta, mitä olisi voinut tapahtua ja sekavan tunteiden kirjon siitä, että tämän pienen kivipatsaan vuoksi koko loppulenkki menikin sydän kurkussa samoten, koiraa etsien ja pahimpia kauhuskenaarioita läpi käyden. Ja täällä se nyt odotti, itsekseen nököttäen ja vain pikaisesti meitä vilkaisten, kuin todeten, että johan teitä saikin odottaa. Ja kaiken sen jälkeen en ansainnut edes pientä hännän heilautusta, iloista tervehdystä.

Vaikutti siltä, kuin olisimme autoille saapuessamme keskeyttäneet jonkin hyvin tärkeän ajatustyön, jonkin sellaisen, jonka äärellä koira yhä edelleen oli – selkä meihin päin.

Aloin jo miettimään, onko se ottanut osuman autolta tai kyyltä, mutta sen ravi osoittautui puhtaaksi, kun kutsuin sen luokseni. Se reagoi koko luoksetulokutsuun hyvin verkkaisesti, paljon puhuvalla viiveellä.

Jos se olisi osannut ihmisten kieltä, se olisi noussut huokaisten ja mutissut jotain typerästä naisesta. Sen ilme ei ollut edelleenkään kirkastunut, vaan se kulki luokseni enemmänkin vain siitä pakosta, että se tiesi minun olevan aivan yhtä jääräpäinen kuin se itsekin oli.

Avasin auton takaluukun ja komensin koko porukan autoon, minkä jälkeen suljin oven ja huokaisin syvään.

Jälleen yksi päivä takana näiden kanssa, ja edelleen kaikkien neljän – onneksi. Isäntäänsä odottelemaan lähtenyt karkulainen onnistui säikäyttämään minut niin pahan päiväisesti, että tein itseni kanssa sopimuksen.

Päätin, että seuraavalla kerralla, kun miehellä on takanaan pitkä päivä töiden ja harrastusten osalta, hän voi aivan hyvin kotiin palattuaan lähteä ensi töikseen pimeään ja kylmään syysiltaan koiransa kanssa. Sillä tämän syksyn osalta, tältä erää, tämä ”Tosielämän Lassie” on nyt minun puolestani nähty.

27

Kohtaaminen pellolla

Siinä me seisoimme hölmistyneinä, minä ja Olmi, Alpi ja Sumu. Santtu oli haluton kulkemaan juuri päänsä korkeudelle ulottuvalla pellon sängellä, joten se oli jättäytynyt etäämmälle. Varmaan kiroili kulkiessaan, meidän perässämme töpötellessään.

Olimme hölmistyneitä siksi, että aivan yllättäen pelto-ojan toisella puolen sinisessä ulkoilupuvussaan seisoi nainen. Hän tuntui seisovan yhtä hölmistyneenä kuin mekin oman laumansa kanssa, yhtä lailla koirat vapaina vierellään aivan, kuten minullakin (sitä jossain kauempana tulevaa mittelspitziä lukuun ottamatta). Välillämme oli varmaan kuusi metriä — ja oja.

Vain hetkeä aiemmin olin kuullut pusikosta vienon haukahduksen, mutta olettanut jonkun ulkoiluttavan pikkukoiraa remmissä suuremman vesiojan tuolla puolen. Nyt välissämme ei kuitenkaan ollutkaan suurta vesiojaa, vaan pieni syvä kuivaoja. Sen reunuksilla olevat mutajäljet paljastivat, että tästä on ennenkin liikuttu yli. Olin pomppinut siitä itsekin – kolmea yksittäistä peltopalstaa reunustivat ojat, kuin kehyksinä syksyn mukanaan tuomille sänkipelloille.

Naisen ympärillä olevat paimenkoirat seisoivat paikoillaan. Niiden hännät olivat rentoina selkälinjan alapuolella samoin kuin omien koirieni hännät. Siitäkin huolimatta, että laumat olivat suorassa näköyhteydessä toisiinsa. Vaikka tilanne pysähtyi sekunneiksi, eikä välimatkaa ollut juuri nimeksikään, tilanteessa ei ollut jännitteitä.

– Kyllä pitäisi aina luottaa koiraansa, nainen totesi hyväntuulisen oloisena. Hän viittasi haukahdukseen, jonka yksi hänen koirista oli päästänyt meidän edetessämme umpipusikon toisella puolella, samaan ojanylityspaikkaan päätyen.

– Näin on, totesin ja lähdin hetken tilannetta puntaroituani takaisin tulosuuntaamme.

– Mä käyn nappaamassa tuon pienen tuittupään tuolta mukaani. Ja me itse asiassa kierretäänkin tää täällä oleva pelto, niin te pääsette ojan yli jatkamaan matkaanne ja sen jälkeen mekin, lisäsin vielä mennessäni.

– Kiitos, nainen huikkasi ja loikkasi koirineen ojankuilun yli, samalle puolelle jolla me jo olimme.

Minä väistin tulosuuntaamme, palaten pellolle, jonka reunaa olimme vasta äskettäin kulkeneet. Hoputin mittelspitz Santtua pitämään kiirettä. Se empi, koska sänkipellolla eteneminen ei ollut siitä miellyttävää, eikä sen isäntäkään ollut paikalla (mitäpä sitä tuon eukon kintereillä kulkemaan). Kiersimme pellolla olevan metsäsaarekkeen ja palasimme sen jälkeen kohtaan, jossa hetki sitten törmäsimme naiseen koirineen.

Peltoalueet puistometsän keskellä eivät olleet suuren suuria, mutta sen verran kookkaita, että niitä saattoi hyvin sanoa peltoalueiksi. Vain viikko aiemmin olimme saaneet kaurapeltojen tilalle sänkipellot, joista minä ja lukuisat muut alueen koirakot nautimme valtavasti.

Jatkoimme kulkua peltoalueelle, jonne olimme alun perinkin olleet aikeissa suunnata. Nainen koirineen kulki saman pellon reunusta metsän puolella.

Ei aikaakaan, kun peltoa reunustavien metsäpensaiden seasta pellon toisesta päästä kurkisti pari uteliaita nappisilmiä sekä uteliaat korvat. Lopulta myös häntä, joka rentona roikkuen paljasti, ettei koiralla ollut aikeita rynnistää tekemään tarkempaa tuttavuutta. Koiran katse oli uteliaan levollinen, eikä lainkaan pistävän kiihkeä tuijotus, joka sellaisenaan olisi varmasti saanut tilanteen jännittymään ja laumani provosoitumaan.

Koko tilanne ei ollut lainkaan provosoiva tai jännittävä, vaikka kumpikin meistä tiedosti jakavansa pellot vieraan koirakon kanssa. Oma laumani – vastahakoista Santtua ja äkkiarvaattomia pupujahteja tekevää Olmia lukuun ottamatta – kulki edelleen vapaana, kuten naisenkin koirat.

Myöhemmin metsän reunassa meitä tarkkaili myös toinenkin paimenkoira: sekin vain levollisen uteliaana, pian maasta mielenkiintoisen hajun löytäen ja siihen uppoutuen.

Ja me jatkoimme kulkuamme. Aamulenkkimme käsitti kaikki kolme peltoaluetta, eikä meitä haitannut yhtään, että jaoimme ne toisen koirakon kanssa.

Uskon jokaisen koiranomistajan joskus saavuttaneen sellaisen tunteen koiransa kanssa luonnossa liikkuessaan, kun maailmassa ei ole muuta, kuin syvä rauha. Rento ja miellyttävä hyväntuulisuus. Ehkäpä yhteinen aamulenkki usvassa, rauhallinen koira kirkastuvan aamun hajuja tutkien. Ei kiirettä mihinkään, vain tämä hetki. Hetki, jossa lepää onnellinen rauha.

Minulla oli tuo tismalleen sama tunne, joka harvinaislaatuisesti kantoi vielä kohtaamisemme yli. Meillä molemmilla taisi olla se tismalleen sama tunne. Meistä koiranomistajista kumpusi rauhallinen, tyytyväinen ja konstailematon itsevarmuus samalla, kun koiramme ilmensivät täyttä luottamusta tilannetta ja omistajiensa arviointikykyä kohtaan.

Kumpikaan meistä ei säikähtänyt yllättävää kohtaamista, vaikka meillä molemmilla oli koirat vailla hihnoja. Ne olivat hallinnassa. Ei ollut tuskanhikeä, ei jalan polkemista, perkelettä tai epätoivoista koiranhoukuttelua namipalojen avustuksella. Kumpikaan meistä ei edes korottanut ääntään, vaan kommunikoimme koirien sijasta suoraan toisillemme. Kummankaan koirat eivät provosoituneet toisistaan — vaikka laumamme olivat täysin vieraita toisillensa, tuntemattomia, keskellä spontaania kohtaamista.

Aina kun puhun koiran ja ohjaajan mielenhallintataidoista, tällaiset tilanteet ovat niitä, joilla loputon nälkäni aihetta kohtaan tyydyttyy. Aina kun puhun liikennevaloista koiran tunnetiloja kuvaillen, tällaiset ovat niitä hetkiä, kun liikennevaloissa on pelkkää vihreää.

Tällaiset kohtaamiset – tällainen arki – tekevät minut onnelliseksi. Hetkissä piilee kantava voima, joka tekee kaikesta sen arvoista.

Nämä ovat niitä taianomaisia hetkiä; saumatonta yhteistyötä, jonka haluan painaa mieleni sopukoihin, kirjoittaa muistiin. Nämä ovat minulle niitä onnistumisia, joita hekumoin. Nämä ovat hetkiä, jotka rehellisyyden nimissä ovat olleet pitkään kadoksissa myös omasta arjestani, mutta joiden soisin lisääntyvän, koska niillä on kantava voima.

Nämä ovat onnen hetkiä. Arjen pieniä, kantavia iloja.

27

ARVONTA: Lahjakortti koiran diagnostiseen lämpökuvantamistutkimukseen

YHTEISTYÖSSÄ THERMIDAS VET

Kerroin elokuun lopulla, kuinka kovia kokeneen Olmin fyysistä terveyttä on päästy seuraamaan ja tulkitsemaan lämpökuvantamisen avulla. Tekniikan avulla voidaan seurata paitsi fyysisen trauman kokeneen koiran parantumisprosessia – ja kohdentaa hoitotoimenpiteitä oikein – myös tutkia koiraa tilanteissa, joissa oireen syy ei ole selvä, tai joissa koira ei halua antautua käsittelylle. Aihetta koskevan artikkelin voit lukea kokonaisuudessaan edellisestä postauksesta.

Tein julkaisemani artikkelin myötä pientä tutkimustyötä Instagramissa ja ilmeni, että kyselyyn vastanneista 76% koki, että artikkeli antoi uusia ajatuksia, kun taas 24% artikkelin lukijoista mainitsi asioiden olevan jo entuudestaan tuttuja.

Nyt minulla on ilo arpoa lahjakortti diagnostiseen lämpökuvantamistutkimukseen, eli sinulla voi olla mahdollisuus tutustua aiheeseen nyt myös käytännössä oman koiran kuvantamisen myötä. Kuvantaminen ei vaadi koiran rauhoittamista tai karvojen ajelua, eikä se aiheuta säteilyaltistusta, joten se on mukava ja nopea tapa päästä kartalle siitä, mitä koiran kehossa on meneillään.

Diagnostinen lämpökuvantamistutkimus toteutetaan Tampereella tai Espoossa, joten maantieteelliset haasteet on hyvä ottaa huomioon jo arvontaan osallistuessa. Voit triplata voittomahdollisuutesi osallistumalla arvontaan paitsi tämän blogiartikkelin kommenttikentässä, myös Instagramissa (@puremattaparas) ja Facebook -sivulla (Purematta Paras). Arvonta suoritetaan siis kaikissa kolmessa kanavassa, jolloin jaossa on yhteensä 3 lahjakorttia.

Osallistumisaikaa on 12.9.2020 saakka.

Näin osallistut arvontaan

Voit osallistua arvontaan kirjoittamalla tähän blogipostaukseen kommentin, jossa kerrot, onko diagnostinen lämpökuvantamistutkimus sinulle entuudestaan tuttua.

Blogin kommenttikenttä kysyy nimimerkkisi jälkeen sähköpostiosoitetta, joka ei kuitenkaan näy ulkopuolisille. Kirjoita siihen käytössäsi oleva sähköpostiosoite – jos voitto osuu kohdallesi, on tärkeää, että tavoitan sinut antamastasi sähköpostiosoitteesta!

Tiivistettynä

Arvonnassa palkintona oleva kuvantamistutkimus suoritetaan valintasi mukaan Tampereella tai Helsingissä. Tutkimusta ei ole mahdollista lunastaa muualla Suomessa, eikä arvonnan järjestävät tahot vastaa aiheutuvista matkakuluista.

Arvonta suoritetaan tähän postaukseen kommenttiensa jättäneiden kesken, mutta jos haluat kasvattaa voittomahdollisuuttasi, osallistu arvontaan myös Instagramissa (@puremattaparas) ja Facebookissa (Purematta Paras). Arvontakohtaiset ohjeet löydät erikseen kustakin kanavasta. Koska arvonta on käynnissä kolmessa eri kanavassa, lahjakorttejakin arvotaan yhteensä kolme.

Osallistuaksesi arvontaan kerro kommenttikentässä, oliko lämpökuvantamistutkimus sinulle entuudestaan tuttu juttu. Osallistumisaikaa on 12.9.2020 saakka. Täällä blogissa käynnissä olevassa arvonnassa voittaja nimenomaan arvotaan, joten onnea matkaan!

Kommentin jättäminen

Mikäli sivun alareunaan ei ilmesty (suositeltujen artikkelien jälkeen) ”Kirjoita kommenttisi tähän” ruutua, vieritä sivu takaisin ylös ja klikkaa sitten otsikon alla olevaa ”jätä kommentti” -painiketta.

Arvonnan palkinnon tarjoaa Thermidas VET

Lue lisää: www.thermidasvet.fi

6