Alpi on saapunut taloon — ja muita havaintoja vuoden ensimmäiseltä hoitojaksolta

Kun olen valinnut itselleni sopivia koirarotuja, yksi tärkeimmistä kriteereistä on aina ollut avoimuus ja mutkattomuus, joka mahdollistaa muiden eläinten kanssa työskentelyn.

Kun Into kotiutui kesällä 2008 asuin viimeistä vuotta vanhempieni kotona. Siellä minä ja silloin eläinsuojeluyhdistyksen hallituksessa istunut isäni pyöritimme pieneläinten sijaiskotitoimintaa. Meillä asui tuolloin monenlaisia pieneläimiä jyrsijöistä kaneihin ja kissoihin.

Myös sen jälkeen kun muutin omaan kotiin, minulle on ollut luontevaa työskennellä vieraidenkin eläinten kanssa ja auttaa erilaisia lemmikkiperheitä. Olen vähän sellainen ihminen, jonka on usein helpompi ymmärtää eläimiä kuin toisia ihmisiä.

Niinpä luonani on sittemmin pyörähtänyt kotia etsiviä koiria, koulutukseen tulleita koiria ja sellaisia koiria, joiden omistajat ovat lähteneet lomalle tai vain kaivanneet lemmikistään lomaa.

Sen jälkeen, kun vuosi sitten muutin pieneen kaksioon, en ole enää pystynyt tarjoamaan kotihoitopaikkaa edes ystävieni lemmikeille. Kompaktin kotini neliöt ovat yksinkertaisesti niin rajalliset.

Ratkaisu ilmaantui kuitenkin jo ennen varsinaista ongelmaa. Koska en ole voinut ottaa lemmikkejä kotiini, olen omien lemmikkieni kanssa muuttanut hoitojaksoille ystävieni lemmikkien omiin koteihin. Asustelen silloin tällöin maalla irlanninsusikoiran kanssa tai kuten tällä kertaa, omakotitalossa belgianpaimenkoiran, kahden kanin ja kahden akvaarion kanssa.

Saavuimme tämän kertaiseen kohteeseemme keskiviikkoiltana. Talon isäntäväki oli lähdössä vajaan viikon mittaiselle lomalle keskiviikon ja torstain välisenä yönä, joten meidän oli hyvä olla paikalla valmiiksi jo aamulla, kun alle vuotias groenendael heräisi uuteen päivään ja kaipaisi aamu-ulkoiluaan.

Kävimme heti ensimmäisenä iltana vielä kotona olevan talon emännän ja viiden koiran kanssa pienen maastoja kevyesti kartoittavan iltalenkin. Käytännön asiat vanhan rintamamiestalon kommervenkeista olimme katsoneet yhdessä jo aiemmin.

Ilta meni leppoisasti ja vaihtui yhdessä nautitun iltapalan jälkeen varkain yöksi. Talon isäntäväki oli hädin tuskin ehtinyt nukahtamaan, kun joku vinttikoirista oikaisi vinttiin johtaneet raput yläkerrasta alas romuluinen olemus rappusia pitkin kolisten.

Olin itse vasta hammaspesulla ja ensimmäinen ryminästä päähäni pälkähtänyt mielikuva oli kaatunut kirjahylly — mutta hipsittyäni katsomaan, en huomannut ympärilläni mitään tavallisesta poikkeavaa.

Talon emäntä saapui alakertaan varmistamaan, ettei kukaan ollut kuollut. Yön pimeydessä rappusia alas keikannut koira oli kuulostanut niin hurjalta, että se oli eittämättä pyörähtänyt lukuisia kuperkeikkoja alas.

Silmämääräisesti kukaan ei ollut vahingoittunut, mutta selvisi, että rappuset alas kuperkeikannut koira oli paennut rikospaikalta, sillä yläkerran matolta löytyi ikävä(sti haiseva) tervehdys.

*      *      *      *      *

Tiesin heti, kuka kaiken takana oli. Se oli varmasti sellainen henkilö, jolle olisi jopa luonteenomaista tulla täyspuuraput pääedellä alaspäin.

Lisäksi rikoksen laatu oli sellainen, että samanlaiseen röyhkeyteen pystyisi vain yksi: Alpi. Se oli itse asiassa harrastanut samaa ensimmäisellä kerralla Cirankin luona: ilmeisesti vain kertoakseen kaikille, että Alpi on saapunut taloon.

Vain Alpi on sellainen koira, jolla riittää kanttia tehdä niin heti, kun käännän selkäni. Jostain kumman syystä se on kaikesta huolimatta koira, jonka jätän vieläpä henkiin vaikka se toimisikin niin.

Alpi on siitä erikoislaatuinen koira (mutta ilmeisen tavanomainen vinttikoira), että jos sitä huomauttaa liian napakasti tai jopa loukkaavasti, siihen menettää keskusteluyhteyden.

Menetettyä keskusteluyhteyttä ei enää pelasta mikään ja loukattu Alpi sulkee itsensä tilanteen ulkopuolelle ja jos mahdollista, käyttäytyy jopa vieläkin röyhkeämmin ja provosoivammin, ihan vahingossa vaan.

Vuoden aikana minulle on käynyt harvinaisen selväksi, että Alpi on koira jota täytyy pyytää, ei käskeä. Vielä parempi, jos voi ehdottaa hänen arvoaan kunnioittaen. Tämä on minulle uutta ja olen usein joutunut laskemaan hiljaa mielessäni kymmeneen.

Laumassa, jossa aiemmin mustavalkoiset ja ehdottomat asiat ovatkin yhtäkkiä harmaansävyisiä ja ehdotettavissa, ongelmia on odotettavissa.

Ei ole ideaalitilanne, että vähintään neljän koiran värittämässä arjessa on selkeästi muuttujia, joihin en välttämättä pysty vaikuttamaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii joulukuinen artikkeli siitä, kuinka Alpi varasti shown tiukassa tilanteessa. Sillä kerralla kehenkään ei sattunut, mutta tilanteet eivät välttämättä aina ole yhtä onnekkaita.

Kun kyseessä on joukko – eläimiä tai ihmisiä – on joukkoa hyvä pystyä ohjaamaan loogisesti. Minkälaista minun arkeni koiralauman kanssa olisikaan, jos en edes itse pystyisi luottamaan yhteisiin toimintamenetelmiin? Ei ainakaan kovin ennakoitavaa, ja asiat jotka eivät ole ennakoitavissa on usein haasteellisia toteuttaa, puhuttiinpa sitten koirien yhteisestä ruokahetkestä tai vaikkapa metsässä kirmatusta aamulenkistä.

Tietysti kriteeri riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Jos tarkoituksenani olisi kävelyttää koirani joka päivä korttelin ympäri fleksissä hamaan loppuun saakka — ja kaiken lisäksi minulla olisi vahva usko siitä, ettei ketään koskaan tulisi vastaan, minulle olisi lähes yhdentekevää saisinko langan päässä kulkevaan koiraystävään halutessani yhteyden. Todennäköisesti se saisi tehdä mitä tahansa, koska jos ketään ei todella koskaan tulisi vastaan, siitä ei olisi harmia muille eikä meille.

Mutta koska minä haluan elää koirieni kanssa arkea, jossa liikumme paljon — kaiken aikaa ja kaikkialla — ja erityisesti ilman remmejä, minun ei pelkästään pidä toivoa siihen, että pystyn vaikuttamaan koiriini: minun pitää tietää se.

*      *      *      *      *

Yhtä kaikki, isäntäpariskunnan lento oli lähdössä vain muutaman tunnin kuluttua, kello oli yli puolen yön ja minun pentuni harjoitteli kuperkeikkoja rappusissa ikävien yllätyksien kera.

Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että hävetti. Tällaisessa tilanteessa on aivan turha edes todeta, että ”ei se kotona ikinä!” sillä mikään muu ei toimi täydellisempänä loppukaneettina tilanteelle, jota ei olisi alunperinkään pitänyt syntyä.

Okei, melkoiset tunnon tuskat yhdestä viattomasta pökäleestä ja rikospaikkapaosta. Voi olla, mutta jokainen koiran antama merkki – oli se sitten pökäle Vallilan matolla tai jokin muu harmittomalta vaikuttava kömmähdys, puhuu aina omaa kieltään koiran olemisesta. Sellaista kieltä, jota minä tarkkailen ja johon minä reagoin, jottei eläimen tarvitse niin sanotusti korottaa ääntään.

Muuten lähes viikon mittainen hoitojakso sujui hyvin. Koirien keskinäinen laumaelo ei tuottanut ongelmia ja paikalliset asukkaat saattoivat jopa hidastaa autojensa vauhtia tuijottaessaan meitä lenkillä taajama-alueella. Olimmekin varmasti melkoinen näky, sillä porukassa kulki jos jonkinlaista karvakuonoa.

Minun mielestäni huvittavinta tietysti oli se, että vasta toukokuussa vuoden täyttävä musta hoitokoira Halo oli iästään huolimatta koko porukan kookkain ja näyttävin kaveri, ja jopa säkäkorkeudeltaan meidän lauman suurin Elna näytti sen rinnalla aivan kuivan kesän oravalta.

Hoitojakso oli myös puitteiltaan hyvin onnistunut, sillä aurinkoinen pakkaskeli mahdollisti sen, ettei minun jokaisen ulkoilun jäljiltä täytynyt pestä ja kuivata viiden koiran tassuja.

Ulkoilun lisäksi hoitojaksoon mahtui myös lepoa ja rentoa oleilua – sekä tietysti mattopyykkiä kellarin kylpyhuoneessa.

13

Varustevinkit koiran kanssa ulkoiluun – poimi nämä!

Artikkeli sisältää mainoslinkkejä tuotteisiin, joita suosittelen

Into mutatuntumalla 2008.

Koirien ansiosta tiedän, miltä tuntuu kävellä sateen pehmittämällä sänkipellolla. Se tuntuu siltä, kuin se yrittäisi niellä mutaan uponneet kengät kokonaan sisuksiinsa.

Tiedän, miltä tuntuu, kun pakkanen puree poskipäitä ja tiedän, miltä tuntuu, kun viimein pitkän talven jälkeen valoa riittää taas iltaan ja luonto herää henkiin. Tiedän ne henkeäsalpaavan kauniit auringonlaskut kevätiltoina.

Ja tiedän, miltä tuntuu, kun rankkasade yllättää kesken hellepäivän lenkin. Kun kaikki vaatteet ovat liimautuneet ihoon kiinni ja kengät tulvivat vettä jokaisella askeleella. Kotiin saavuttua ei voi olla aivan varma, kuuluuko vielä mennä suihkuun vai riittääkö, että hiukset kuivaa ja päälleen vaihtaa alusasuista alkaen jotakin kuivaa.

ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääränlaisia varusteita

Heh, Suomessa päivittäin ulkoilu ei aina ole helppoa tai äkkiseltään mukavaakaan, mutta oikeiden varusteiden ansiosta hommaa voi helpottaa huomattavasti.

Jos ulkoilusta osaa tai opettelee nauttimaan joka säällä, päiväkausia jatkunut tihkusade ei enää olekaan muuta, kuin olosuhde muiden joukossa. Samoin voi ajatella purevasta pakkasesta, jonka läsnäolon olen tuntenut poskipäissäni viimeisen viikon ajan päivittäin ulkoillessani!

Panosta hyviin kenkiin – ne maksavat, mutta ovat sen arvoiset

Lähdetään liikkeelle hyvistä kengistä! Hyviin kenkiin kannattaa panostaa. Asian huono puoli on se, että se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle, joten en voi kertoa muusta, kun omista kokemuksistani.

Pari vuotta sitten ostin huomattavan arvokkaat vaelluskengät. Pistin silmät kiinni ja maksoin ostokseni, koska tiesin sijoittavani huolettomiin ja mukaviin retkiin koirieni kanssa.

Kengät olivat laadukkaat, kestävät ja hyvässä maineessa – mutta en ottanut niitä sittemmin koskaan mukaani metsäretkille. Ne tuntuivat liian painavilta, raskailta ja kömpelöiltä. Haastavissa metsäolosuhteissa eteneminen ei luonnistunut niiden kanssa ketterästi, joten kengät päätyivät kaapin perälle odottamaan parempia aikoja.

Vuotta myöhemmin päädyin samaan kenkäkauppaan alennusmyyntien johdattelemana, ja ostin kahdet korkeavartiset kengät, jotka veljeni asiantuntemuksen mukaan ajoivat saman asian kun vuosi aiemmin ostetut, kaapin perälle unohtuneet kengät. Ostokseni oli kuulemma typerä, mutta tein sen silti.

Vaikka kenkien malli oli hyvin samankaltainen kuin ensimmäisten vaelluskenkieni malli, uudet kengät istuivat jalkaani paremmin ja päätyivät sittemmin lukuisille, arkisillekin kävelyille ja pidemmille päivävaelluksille. Kenkien tärkein ominaisuus onkin se, että ne vetää mielellään jalkaansa ja niitä tulee käytettyä!

Valtaosan lenkeistä – eli keväästä ensilumien tuloon saakka – kuljen noissa kuvan lenkkareissa. Ne ovat luottokenkäni, mikä ei varmaan jää kuvastakaan epäselväksi. Toisinaan – kuten kuvastakin saattaa päätellä – ne päätyvät olosuhteisiin, joihin fiksumpi olisi alunperinkin valinnut kumisaappaat.

Ja sellaisetkin minulta kyllä löytyy. Nokian vaelluskumisaappaat ansaitsevat kunniamaininnan. Ne ovat varsinainen löytö, josta voin kiittää aikoinaan Partioaitassa työskennellyttä veljeäni. Parempia kumisaappaita ei ole! Ne käyvät maalle ja kaupunkiin, eikä ne jalassa edes muista kävelevänsä kumisaappaissa, mikä joissain toisissa malleissa saattaa tuntua lompsimiselta. Saappaat ovatkin palvelleet minua uskollisesti jo 9 vuoden ajan, eikä niissä vieläkään ole ainuttakaan reikää. Toivottavasti meillä on vielä vähintään yhtä monta vuotta edessämme!

Talviaikaan nastalliset Icebug -kengät ovat varsinainen valttikortti. En aio enää ikinä viettää Suomessa yhtäkään talvea ilman näitä. Käytän lenkkarimallin Icebugeja helposti marraskuun alusta maaliskuun loppuun saakka, sillä ne lisäävät pitoa huomattavasti paitsi jäisellä tai lumisella asvaltilla, myös jäisillä ja lumisilla metsäpoluilla. En voi enää ymmärtää, miten olen muinoin voinut elää lukuisia talvia ilman nastallisia kenkiä!

Remmilenkkeilyn suola – Lämpimät ja pitävät käsineet

Syys- ja talviaikoina en juurikaan tee kompromisseja käsineiden suhteen. Sen lisäksi, että käsineiden tulee lämmittää ja pitää tuulta, niissä täytyy olla hyvä pito.

Kuvassa etummaisina olevien hanskojen sormenpäissä on erikoistekstiilit, joiden ansiosta puhelimen kosketusnäytön käyttäminen onnistuu riisumatta hanskoja, joten nämä jos mitkä ovat kaikin puolin käytännölliset Suomen toisinaan hyvinkin viimaisiin keleihin.

Empiiristen tutkimusten pohjalta väitänkin, että kaikkein parhaimmat käsineet koirien ulkoiluttamiseen löytyy tavaratalojen tai erikoisliikkeiden ratsastajille tarkoitetulta osastolta. Ratsastushanskoissa yhdistyvät niin pito, kuin käytännöllisyyskin: ne ovat kädessä kevyet ja näppärät. Esimerkiksi Horzen verkkokaupassa on laaja valikoima täydellisesti myös talutushihnojen käsittelyyn sopivia hanskoja, joissa pitoa riittää myös yllättävien muuttujien osuessa lenkin varrelle.

Perinteiset ja erittäin lompakkoystävälliset näppylähanskat ovat myös osoittautuneet omalla kohdallani varsinaisiksi klassikkohanskoiksi koirien kanssa touhutessa. Niiden sormenpäät kuluvat omassa käytössäni nopeasti puhki, mutta se on toisaalta myös toivottu ominaisuus: sormikkaiden auenneet sormenpäät mahdollistavat hyvän tuntuman nakkitaskun kaiveluun ja koirien palkkaamiseen lenkillä.

Näe ja tule nähdyksi – otsalamppu ja heijastintuotteet

Kahta en vaihda: otsalamppua ja heijastinliiviä! Otsalamppu tuo huikean paljon mahdollisuuksia talviulkoiluun, kun ilta-aikaan käytettävissä on myös syrjätiet ja metsät. Jos koirilla on heijastinliivit, otsalamppu spottaa hyvin ympärillä liikkuvat karvakuonot.

Käytän myös itse heijastinliiviä, sillä on vähintäänkin reilua, että kanssaulkoilijoilla on mahdollisuus havaita minut olin sitten metsässä tai suojatiellä. Koirillani ehdoton suosikkituote on Boettin heijastimet lukuunottamatta pitkäkarvaista Intoa, jolla on heijastinpinta-alaltaan suurempi Hurtan heijastinliivi.

 

Pistetäänkö ulkoilua helpottaaksemme parhaat varustevinkit jakoon? Kirjoitin reipas vuosi sitten Revolution Race -housuista, joihin olen edelleen ollut tyytyväinen. Voit lukea artikkelin tästä. Käytän näitä housuja edelleen lähes päivittäin, sillä ne menevät pitkälle talveen aluskerraston kanssa, ja kun sää äityy oikeasti kylmäksi, valitsen tilalle toppahousut.

Minkälaisia suosituksia sinulla on ulkoiluvarusteiden suhteen? Minkälaiset ovat parhaimmat sukat, kerrastot ja sadetakit – mitä suosittelet?

 

19

Ohituskammo

Arkeemme on hiipinyt ikävä vieras nimeltä ohituskammo. Huomasin sen pari päivää sen jälkeen, kun viimeisin irtokoirakohtaaminen oli osunut kohdalle.

Pitkällä suoralla hiekkatiellä meitä vastaan tuli koirakko, joka sai koko lauman olemuksen ryhdistymään. Hihnat kiristyivät, Olmi nosti häntänsä ylös kaarelle ja Elnan ilme vakavoitui. Käännyin saman tien kannoillani ja jatkoimme Elnan matalan murinan säestämänä siihen suuntaan, josta olimme tulleetkin.

Hassua, eikö? Ohituskammo on yksi viheliäisimmistä olotiloista, joita koiranomistaja voi saavuttaa erityisesti juuri siksi, että ohituskammo ruokkii itse itseään. Kun ohitukset jännittää, tai jopa kammottaa, koira(t) aistii sen oitis, eikä ohituksella ole kovin suuria edellytyksiä onnistua.

On aika metkaa ajatella aihetta. Toisten koirakkojen ohitustilanteet on yksi arkisimmista asioista, joita kaupungissa tai taajamassa asuva koiranomistaja ulkoiluillaan kohtaa. Silti tapahtuma on pahimmillaan suoritus, jonka onnistumisesta ei ole takeita.

Ei meillä aina muutenkaan ohitukset ole sujuneet oppikirjojen mukaisesti. Kerroin marraskuussa Facebookissa, kuinka olin surkean ohituksen jälkeen huikannut ohittaneelle koirakolle, että otetaanko uusiksi. Ja niinhän me sitten otettiin ja tilanteesta katosi jännitys.

Mutta joskus ohituskammo kasvaa niin lamauttavaksi silmänräpäyksessä, että ainoaksi vaihtoehdoksi jää vain luikkia pakoon. Koirien mahdollinen reaktio hävettää jo etukäteen, ja kun toisen koirakon kohtaa jo valmiiksi sillä ajatuksella, että eihän tästä mitään tule, niin eihän siitä totta vieköön tulekaan.

Jos olet liikkunut laajemminkin eläinten parissa tiedät, että satulasta tippunut ratsastaja kapuaa ensitöikseen hevosen selkään, jottei pelko saa valtaa. Koiranomistajien pitäisi toimia samalla mentaliteetilla, koska jos ohituksia alkaa jännittämään, niissä takuulla myös on jännitettävää.

Niinpä minäkin sitten tartuin härkää sarvista. Jotta harjoituksissa olisi mahdollisimman vähän muuttujia, aloin käymään lenkeillä vain yhden tai kahden koiran kanssa kerrallaan.

Sain tällaisista koirakohtaisesti toteutetuista lenkeistä paljon enemmän irti, kun alunperin osasinkaan odottaa. Koirat ilmiselvästi olivat kaivanneet sellaista aikaa kanssani ja tuntui, kuin olisin nähnyt tuttuja pitkästä aikaa – vaihdoimme tiivisti kuulumisia (ja salaisuuksia!) kunkin koiran kanssa, vaikka kommunikointimme olikin lähes äänetöntä.

Samalla vahvistin mukana komentoa, joka on alunperin tarkoittanut, että ”herätys, kulje lähelläni ja pidä minua silmällä.”

Olin viimeisen vuoden aikana opettanut siitä huomaamattani komennon, joka tarkoittaa ”kohta tapahtuu jotain villiä, etsi ympäristöstäsi ärsykkeitä herkeämättä”, jolloin se ei enää ollenkaan palvellut tarkoitustaan, vaan ainoastaan kiihdytti koiria.

Joku älykkäämpi koiranomistaja olisi päässyt varmaankin helpommalla opettamalla pilalle menneen komennon tilalle kokonaan uuden termin, mutta koska koirani oppivat asioita nopeammin kuin minä itse, tiesin, että termi ”mukana” tulee kuitenkin selkärangastani yllättävissä tilanteissa, joissa en ehdi miettimään mitä seuraavaksi sanoisin koirilleni.

Yllättävät tilanteet liittyvätkin oleellisesti ohituksiin, sillä ohituksilla on myös sellainen ikävä piirre, ettei niitä ilmaannu silloin, kun niitä olisi aikaa ja tarmoa harjoitella.

Sen sijaan ohituksia ilmaantuu silloin, kun pitelet vasemmassa kädessäsi neljää koiraa ja kahta huonosti solmittua kakkapussia ja oikealla kädellä matkapuhelinta, jossa innosta puhkuva toimitusjohtaja kertoo uudesta strategiasta, joka on eittämättä huomisen lounastauon kuumin puheenaihe.

Silloin on aika oleellista, että koirille puhelun lomasta huikattu ”mukana” toimii alkuperäisessä tarkoituksessaan, vaikka kulman takaa rynnistäisikin kompanja pieniä rähiseviä terminaattoreita.

29