Kirjoittaja: Jenna

Tarhakoirasta kotikoiraksi – valjakkokoira Sumun ensimmäinen viikko lemmikkinä

/ Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 2 kommenttia

Valjakkokoirana hienon uran tehnyt, sittemmin eläkkeelle vetäytynyt 6-vuotias Sumu on asunut kanssani viikon. Koko elämänsä ulkotarhassa muiden koirien kanssa viettänyt narttu on nyt ensimmäistä kertaa elämässään totutellut tavanomaiseen sisällä asuvan kotikoiran elämään.

Olen onnellinen siitä, että tiemme kohtasivat. Sumu on tyypiltään ja taustoiltaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin päässyt kohtaamaan. En ole ikinä käsitellyt vastaavista oloista tullutta koiraa tai tarjonnut kotia aikuiselle kodinvaihtajalle, joten matka Sumun kanssa tuntuu äärimmäisen mielenkiintoiselta. Uskon, että voimme oppia toisiltamme paljon.

Tyhjä taulu

Aikuiselle koiralle erilaisten toimintamallien rakentamisessa on paljon samaa kuin koiranpennun kouluttamisessa. Myös kodinvaihtajakoiran kohdalla lähdetään aivan perusteista, jos sen olemassa olevat toimintamallit kaipaavat hienosäätöä – tai niitä ei ole.

Sumu on hieno ja itsevarma koira, jolla on omalla pelikentällään melko monipuolinenkin kokemuspohja: se on asunut muiden koirien kanssa, ollut tiiviisti vuorovaikutuksessa niiden ja sen valjakkourheiluun liittyvän henkilöstön kanssa, se on kohdannut erilaisia sääilmiöitä ja maita, mutta kun puhutaan sen kokemuspohjasta nimenomaan lemmikin ominaisuudessa, lähtökohdat ovat olemattomat ja siksi hyvinkin mielenkiintoiset. Huomasin jo ensimmäisenä päivänä Sumun kanssa toimiessani, että sillä on tavaton halu oppia ymmärtämään sitä maailmaa, johon se nyt on päätynyt, mutta jossa se toistaiseksi toimii vielä oman mukavuusalueensa ulkopuolella.

Kaikista Sumun reaktioista huomaa, että sitä on aina kohdeltu hyvin. Se ei ole joutunut kohtaamaan epäoikeudenmukaisuutta, mikä helpottaa kaikenlaisten uusien asioiden kohtaamista valtavan paljon. Sumun reaktioista ei paista menneisyydestä kumpuava pelko, vaan kaikki sen reaktiot uusia asioita kohtaan kumpuavat kokemuksen puutteesta. Siitä, että se ei voi yhdistää kohtaamaansa mihinkään, mitä se olisi kokenut joskus aiemmin.

Aikuisessa kodinvaihtajakoirassa on riskinsä

Kuten aiemmin kerroin, Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle, sillä en lyhyen tapaamisen perusteella halunnut sitoutua vieraaseen aikuiseen koiraan ilman parempaa kokemusta sen toimintamalleista ja tyypistä. En yhtään osannut odottaa, miten tarhakoirana varttunut valjakkokoira lähtisi vastaamaan uuteen elämäntyyliin lemmikkinä, joten odotin itsekin tapahtumien kulkua suurella mielenkiinnolla.

Pahin pelkoni oli, että koira ei millään rauhoittuisi. Se pissaisi kaikille mahdollisille ja mahdottomille kodintekstiileille ja ulkoillessaan poukkoilisi sekopäisesti hihnassa. Yksin kotiin jäädessään se mutustelisi sohvaa ja ruokapöydän jalkoja, minkä jälkeen välipalaksi kelpaisi sohvatyynyt tai maton kulma.

Tämän kerrottuani tuntuu aika epäreilulta mainita, että Sumun koejaksossa erikoisinta oli se, että asuimme yli puolet ajasta lomitushommissa ystäväni kotona mustan Halo -belgianpaimenkoiran, kanien ja akvaarion kanssa. Onneksi oikea päivätyöni on hyvin joustavaa, sillä ilman sitä minulla ei olisi ollut mahdollisuutta ryhtyä tällaiseen kokeiluun.

Ensimmäisinä arkipäivinä Sumu nimittäin kulki toimistokoirana mukanani töissä, minkä lisäksi saatoin pitää etäpäiviä ja tehdä töitä koiria tarkkaillen. Joustavien mahdollisuuksien myötä pystyin lisäämään Sumun yksinoloaikoja portaittain, mutta ennen kuin lähdin ottamaan edes sellaisia riskejä, selvitin, oliko koirassa ylipäätään sellaisia ominaisuuksia, että sellaisen riskin ottaminen vieläpä jonkun muun kotona olisi perusteltua.

Sunnuntai – pois mukavuusalueelta

Kotimatkalla soitin kioskiyrittäjänä työskentelevälle äidilleni. Kerroin, että Sumu lähti mukaani koejaksolle ja on nyt autoni takatilassa. Voisin tulla näyttämään sitä, ilmoitin, ja ajoin sitten kioskin pihaan. Isänikin oli tulossa paikalle, sillä kerroin, että koira ei ole tottunut autoon lastaukseen ja minulla voisi olla ongelmia sen saamisessa takaisin autoon etenkin, jos heti ensihätään lähtisin kierrättämään sitä ympäri kyliä.

Kioskin pihassa Sumu oli selkeästi poissa mukavuusalueeltaan. Se ei haistanut tai nähnyt koiraporukkaa jonka kanssa se oli viettänyt koko elämänsä, eikä se tuntenut näistä ihmisistä ketään. Sen reaktioita oli mielenkiintoista seurata, koska enhän minäkään tuntenut sitä. Hihnan päässä poukkoili aivan vieras koira.

Kioskin pihaan raahusti tummiin pukeutunut goottipoika, joka sai Sumun reagoimaan hetkessä. Parin haukahduksen myötä napsautin sormiani, otin askeleen eteen ja jätin Sumun taakseni, mikä riitti ja sai sen pysäyttämään toimintansa. Se oli selkeästi tullut maailmaan, josta se ei ymmärtänyt vielä yhtään mitään. Se, miten perusteista tulisimme lähtemään yhteiselle taipaleellemme alkoi pikkuhiljaa aueta minulle.

Koira oli huolissaan, kun nopean visiittimme jälkeen yritin saada sitä takaisin auton kyytiin. Lopulta me molemmat istuimme Peugeotin takatilassa pohtien, kuinka tästä olisi hyvä jatkaa. Sitten toinen meistä vaihtoi sijaintinsa ratin taakse ja matkamme pääsi jatkumaan. Sumu makasi pienellä tiiviillä kiepillä autoni takatilassa, eikä näyttänyt ollenkaan nauttivan matkastaan.

Koirien ensikohtaaminen suurella aidatulla pihamaalla matkoilla olevan ystäväni kotona sujui hyvin. En odottanutkaan, että sen suhteen olisi ongelmia Sumun, hoitokoira Halon ja omien koirieni sosiaaliset taidot huomioon ottaen.

Koska jo pelkkä automatka oli selkeästi tuntunut kuormittavalta uusista ihmisistä ja goottimöröistä puhumattakaan, pidin loppupäivän ohjelman melko vapaamuotoisena antaen Sumun tutustua sen uuteen paikkaan ja laumaan kaikessa rauhassa. Sisätilat Sumu tarkasti yhtä innokkaasti kuin pihankin ja televisiosta ja ikkunaruuduista peilautuviin heijastuksiin se reagoi äärimmäisellä uteliaisuudella. Kun rauhoituimme illan hämärtyessä takkatulen ääreen katselin sivusilmällä luppakorvaa, joka mietteliäänä tuijotti ikkunasta heijastuvaa kuvajaistani. Mitähän se mahtoi miettiä?

Uuden elämän ensimmäinen päivä:
maanantai – ura toimistokoirana alkaa

Ensimmäinen yö sujui hyvin. Sumu nukkui koko yön sängyssä siinä missä Olmi, Alpi ja Halokin – yllättävää kyllä, mielellään lähellä kasvojani. Minä ja kainalossani nukkunut Olmi saimme aamulla herätä Sumun tarjoamiin helliin suukkoihin, eikä meistä kukaan ollut harmissaan siitä, että tumma kaunotar oli liittynyt joukkoomme.

Sumu pääsi heti kokeilemaan, miltä ura toimistokoirana maistuisi. Se marssi mukanani toimistolle kuin vanha tekijä, mutta monitoimikoneen ja pyörillä liikkuvan toimistotuolin kohdattuaan sen itsevarmuus katosi. Se tuijotti niitä ymmällään kuin miettien, miten ihmeessä tällainen maailma oikein toimii, mutta hämmennyksestään huolimatta se pysytteli hiljaa ja punnitsi tilannetta etäämmältä.

Mitä enemmän Sumu tapasi toimistolla kulkevia, ystävällisiä tai neutraaleja ihmisiä, sen enemmän se rentoutui. Vielä hetken toimistoa ja sen ääniä kummasteltuaan koira kävi työpöytäni alla olevalle teddykarvalle, sulki silmänsä ja vaipui koiranuneen. Siitä tulisi vielä hyvä toimistokoira.

Koska päivän ohjelma oli ollut koiran kokemuspohjaan nähden jälleen hyvinkin runsas, rentouduimme iltalenkin jälkeen television ääressä. Ruudulle ilmestynyt liikkuva kuva sai Sumun koko olemuksen pysähtymään, mutta se pystyi sivuuttamaan asian nopeasti kömpiessään kainalooni.

Toinen päivä, tiistai: tulikokeet

Koska minun oli hyvin nopeasti saatava selville, olisiko Sumu sellainen koira, jonka ylipäätään voisi joskus jättää yksin kodiksi rakennettuun taloon, minun oli tutustuttava siihen ja sen reaktioihin melko rajultakin tuntuvan aikataulun puitteissa.

Pidin tiistaina etäpäivän töistä ja tuntui, kuin maailmankaikkeus olisi nimenomaan Sumua varten tarjonnut roppakaupalla erilaisia tulikokeita ja loppuvastuksia omien suunnitelmieni tueksi.

Olimme juuri lähdössä aamulenkille, kun seisoin piha-aidan portilla selvittelemässä siihen kantamaani hihnamöykkyä. Koulureppu selässään pihan ohi kulkenut pikkutyttö huomasi koirat, juoksi aidan juureen ja alkoi kaikkien yllätykseksi haukkumaan.

Sumu ja hoitokoira Halo säpsähtivät heti aidalle katsomaan, mitä siellä on meneillään, mutta iloiseksi yllätykseksi Sumu ei jäänyt aidalle haukkumaan, vaan laukkasi samoilla vauhdeilla takaisin luokseni.

Yllättävät tilanteet eivät suinkaan jääneet siihen, sillä metsäpolulle päästyämme huomasimme polulla lähestyvän miehen, joka kantoi olallaan nuoresta lepästä pilkottua tukkia.

Sumun olemus valpastui miehen lähestyessä. Se punnitsi tilannetta, sanoi sitten jotain haun ja puhahduksen välimaastosta (”POU”) ja jatkoi sitten hoputtaessani matkaa antamatta sen suurempaa ilmoitusta epäilyttävästä toiminnasta.

Reaktiolla vai ilman?

Se, että koira reagoi kohtuullisesti on mielestäni valtavan hyvä ominaisuus. Koirassa saa olla pientä särmää, eikä sellainen useinkaan ole pahitteeksi etenkään siksi, että yksin elävänä naisena liikun paljon yksin koirieni kanssa.

Mieleeni muistuu kesäinen pyöräretki edesmenneen hollanninpaimenkoirasekoitukseni, Elnan kanssa. Oli kaunis kesäilta, minä olin pyöräillyt rantaan hirveää kyytiä ja Elna oli juossut koko matkan edelläni ilman hihnaa. Perille rannalle päästyämme Elna kahlaili rantavedessä ja minä tuijotin auringonlaskua ajatuksissani samalla, kun lempeä ilta-aurinko lämmitti ihoani. Sitten seuraamme liittäytyi nuotiopaikalta vaappunut, humalainen mies.

Mies jutteli niitä näitä, kyseli kaikenlaista ja vaappui koko ajan lähemmäksi minua. Kun hän edelleen jatkoi lähestymistään kertoen, että voisin nyt lähteä hänen mukaansa, Elnan ilme vakavoutui ja se asettui väliimme tuijottaen miestä hievahtamatta. Se ei murissut tai nostellut huuliaan, mutta se oli asettunut väliimme kuin kivimuuri, joka ei aikonut liikahtaa. Se ei irroittanut tiivistä katsettaan humalaisesta miehestä.

Mies kysyi, aikooko tuo koira purra, jos hän tulee vielä lähemmäksi. Katsoin koiraa ja sitten miestä ja sanoin, että en tiedä. ”Ostin tuon koiran poliisikoiralaitokselta, enkä yhtään tiedä mitä sille on siellä opetettu.”

Mies raaputti päätään tuumaillen ja lähti sitten tiehensä. Elna kierteli vielä hetken hänen takanaan ja palasi sitten kahlaamaan rantaveteen häntä rennosti puolelta toiselle heilahdellen. Minä katsoin sekarotuistani tyytyväisenä. Se oli ihan tavallinen Nokialta luovutusikäisenä haettu koira, eikä suinkaan koulutuksia läpi käynyt poliisikoira, vaan sitäpä humalainen mies ei tiennyt. Hänelle riitti pystykorvaisen paimenkoiran pistävä tuijotus, joka itsessään oli niin vakuuttava, ettei muuta enää tarvittu.

Kolmas päivä, keskiviikko: vetokoira remmilenkillä

On uskomatonta, miten koko elämänsä valjakossa hommia tehnyt koira työskentelee kaulapannan ja hihnan kanssa. Kun jo ensimmäisenä iltana pujotin Sumun kaulaan merkkiäänen antavan puolikiristävän kaulapannan ja lähdin sen kanssa opettelemaan hihnakäytöstä, ei tarvittu kuin 15 minuuttia ja tiedonjanoinen koira oli oppinut mitä siltä hihnassa haluan.

En meinannut uskoa silmiäni, sillä kuvittelin, että vetokoiran hihnakäytöksen kanssa tultaisiin painimaan vielä lukemattomia kertoja.

Toisin kävi, Sumu kulki hihnassa heti alkujaan niin hyvin, että jo ensimmäisenä iltana pääsin sen ja kolmen muun koiran kanssa hihnalenkille yhdessä ilman ongelmia.

Koska ulkoillessaan Sumu mitä todennäköisimmin on tottunut hieman nopeampaan vauhtiin sillä on kurja tapa kiertää ulkoiluttajaa silloin, kun vauhti on verkkainen. Ongelmaksi tapa muuttuu sitten, kun mukana on kolme muuta koiraa, joiden hihnat sotkeutuvat yhden kierrellessä mielivaltaisesti niin ulkoiluttajaa, kuin toisia koiriakin. Uskon tämän kuitenkin olevan helposti ratkottavissa oleva sijaistoiminto, josta on lopulta helppo päästä eroon. Herkuille Sumu ei ole perso, joten niillä lahjomalla sitä on turha yrittää kouluttaa.

Keskiviikkona otimme auton takatilaan kulkemisen, sille siedättymisen ja siellä oleskelun toden teolla työn alle. Olen parina ensimmäisenä päivänä kylmän viileästi vain nostanut autoa pakoilevan Sumun kyytiin ja pyrkinyt saamaan luukun kiinni ennen kuin se livahtaa sieltä kuin rasvattu salama, mutta sen ja kaikkien muiden hyvinvoinnin vuoksi on ennen pitkää tärkeää, että se oppisi sopivan tavan auton kyydissä matkustamiseen.

Neljäs päivä, torstai: ensimmäinen yksinolo – valmiina kustantamaan uuden keittöin

Torstaihin mennessä olin muodostanut Sumusta jonkinlaisen käsityksen ja uskalsin jättää sen rajattuun tilaan ystäväni asuntoon työpäivän ajaksi. Olin sitä ennen jättänyt sen yksin auton takatilaan käydessäni kaupassa, yksin työpisteelleni käydessäni vessassa ja lukinnut sen ruokailunsa myötä metallihäkkiin ruokakupin kanssa vain nähdäkseni, miten se reagoi kun sen tilaa mielivaltaisesti rajoitetaan. Kaikkien tekemieni päätelmien myötä uskalsin jättää sen noin 5-6 tunniksi yksin ystäväni keittiöön koiraportin taakse.

Kun työpäivän päätteeksi lähestyin tutun torpan etuovea, en ollut ihan varma, tulisiko sydän rinnastani läpi. Vaikka luottoa Sumua kohtaan löytyikin, oli tietysti myös mahdollisuus sille, että jokin olisi mennyt pieleen ja joutuisin kustantamaan ystävälleni kokonaan uuden keittiön.

Muutaman tunnin yksinolo oli kuitenkin sujunut juuri kuten odotinkin – ainoa ongelma oli kaapiston ovista valuvat veriroiskeet, jotka olivat peräisin Sumun hännästä. Takaisin asunnolle saavuttuani se oli nimittäin riemastunut niin, että se oli paukuttanut hännänpäätään niin kovasti kaapin ovia vasten, että lopulta koko hännänpää oli auennut ja sotkenut koko keittiön punaisin veriroiskein.

Noin muuten kaikki oli hyvin. Päästin koko koiraporukan temuaman pihalle, hengähdin niiden kanssa kevätauringon iltasäteissä ja nappasin sitten Sumun autoon lähtien käymään sen kanssa vielä nopeasti toimistolla työpaikallani.

Viimeistelin erään kesken jääneen työprojektin, mutta hyödynsin Sumun kanssa myös illan myötä autioiksi käyneitä toimitiloja. Koira harjoitteli kanssani rappusia kiiveten yläkertaan, tutki neuvottelu- ja toimistohuoneet läpikotaisin, odotti kanssani tulosteita yläkerran isosta Minoltasta ja lähi sitten kanssani varastohalliin treenaamaan vapaanaoloa.

Varastohalli oli täydellinen paikka Sumun ensimmäiselle vapaanaoloharjoitukselle. Se sai kulkea varastossa ilman hihnaa, mutta jos se lähti omille teilleen, sujahdin piiloon hyllyjen väliin tai pieneen hallitilaa reunustavaan huoneeseen. Ei mennyt aikaakaan, kun Sumu oppi pitämään minua silmällä.

Viides päivä, perjantai – pyhitä lepopäiväsi

Sumun kehityksessä mielenkiintoisinta on ollut sen kyltymättömältä tuntuva tiedonjano. Kovakuntoinen valjakkokoira ei näytä merkkejä väsymyksestä vaan osoittaa, että se haluaa koko ajan tietää enemmän, ymmärtää paremmin ja tehdä lisää.

Vaikka olen innolla tarjoamassa sille yhä mielenkiintoisempia kokemuksia ja haasteita, jotta oppisin samalla tuntemaan sitä paremmin, tiedostan, että oppimisen perusedellytyksiin kuuluu myös riittävä lepo. Niinpä perjantaina koirat saivat nauttia hyvin ansaitusta lepopäivästä – viikko Sumun kanssa oli tuonut niille kaikille eteensä paljon uutta.

Kuudes päivä, lauantai – seikkailu Nuuksion kansallispuistossa

Olen haaveillut siitä, että pääsisin tänä vuonna tutustumaan valtaosaan Suomen kansallispuistoista ja niinpä aloitin rupeaman lauantaina Nuuksiosta.

Alunperin minun oli tarkoitus ottaa matkaseurakseni Alpi, mutta koska sää oli hiukan epävakaa ja iltapäiväksi oli luvattu sadetta, otin mukaani Sumun, jonka ounastelin olevan vaihtoehdoista säänkestävin.

Reissu oli onnistunut ja olin tyytyväinen siihen, että en ollut ahnehtinut koiramäärän suhteen. Koin nimittäin myös ensimmäiset muiden koirien ohitustilanteet Sumun kanssa – minulta olisi loppunut kädet kesken, jos en olisi saanut antaa täyttä huomiotani innokkaita tasajalkaloikkia tekevälle Sumulle.

Tunnelmallisen metsäretken jälkeen päivän suurin onnistuminen tapahtui takaisin parkkipaikalle päästyämme: Sumu nousi itse, oma-aloitteisesti takapenkille autoon juuri, kun olin avannut oven purkaakseni sinne reppuani.

Oman paikkansa ottanut koira matkusti kotiin takapenkillä leväten – sillä on varmasti vielä hyvin aikaa opetella matkustamaan auton takatilassa, missä sen paikka tulee vielä myöhemmin olemaan.

Lähdimme miltei samoilla vauhdeilla pihaan saavuttuamme lenkille vielä koko koiraporukan, eli Olmin, Alpin ja hoitokoira Halon kanssa. Päästyämme takaisin talolle taivas repesi ja alkoi satamaan. Jopa whippetit kestivät pihaan päästyämme pientä ripottelua hyvin, mutta Sumu pakeni ripeästi verannan katoksen alle. Surkeasta ilmeestä pystyi hyvin päättelemään, että hän voisi koska tahansa sulaa pois. Takaisin pihaan rohkaisu ja maanittelu ei auttanut: Sumu oli ilmiselvästi jättänyt taakseen elämän ulkokoirana, eikä sillä ollut pienintäkään aikomusta kastella turkkiaan huvin vuoksi.

Seitsemäs päivä, sunnuntai – ensimmäinen viikko pulkassa

Katson piiskahäntäänsä alati heiluttavaa ilopilleriä hymyillen. Vaikka ensimmäinen viikko oli täynnä touhua, se sujui hyvin. Myös seuraava viikko on täynnä uusia haasteita, sillä edessä on hoitokoira Halon tiluksien taakse jättäminen ja elon jatkaminen omassa kodissamme, huomattavasti jäykemmässä rivitaloasunnossa. Siellä ulko-ovesta kuljetaan ainoastaan remmit kaulassa, eikä vapaata ulkoilua ole tarjolla aivan pihapiirin tuntumassa.

Alkuviikko tulee keskittymään vielä rivitalossa tarvittavien toimintamallien rakentamiseen ja hiomiseen, mutta sitä ennen sunnuntai on pyhitetty levolle, sillä Sumu on lepopäivänsä ansainnut. Uransa huomioiden oikeastaan lukuisia, helposti loikoiltavia kissanpäiviä.

54

Ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira aloitti koejakson meillä

/ Jenna / Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / 2 kommenttia

Maailma on ihmeellinen paikka. Olin juuri edellisessä artikkelissani kirjoittanut, kuinka nyt keskittyisin nuorien vinttikoirieni kasvun tukemiseen, koska en ainakaan jaksaisi hankkia kolmatta koiraa. Sopivan rodun, kasvattajan, yhdistelmän ja pennun etsiminen, hankkiminen ja kouluttaminen tuntui liian vaivalloiselta projektilta juuri, kun olin reippaan neljän vuoden sisällä kasvattanut kahdesta pennusta kunnollisen koirakansalaisen – ja sitten lyhyen ajan sisällä menettänyt riipivällä tavalla kaksi parhaassa iässä olevaa rakastettua nelijalkaista ystävää.

Vaikka ajatus koiran hankinnasta tuntui luotaantyöntävältä, sydämessäni kaihersi. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan ja metsässä vaeltaessani tunsin, kuinka puiden oksilta roikkui kaipaus.

Kaipasin sitä elämää, jota elin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin. Neljää koiraa, Elnaa ja Intoa. En sitä, että minulla on paljon koiria, hiekkaa lattialla ja krooninen rahapula, vaan sitä, mitä Into ja Elna minulle olivat, mitä ne minulle edustivat.

Elna oli täydellinen, pikkuveljilleen rakastava ja topakka isosisko. Se sai Olmista ja Alpista aina niiden parhaat puolet esille. Into toi laumadynamiikkaan uskomattoman paljon ja luulen, etten tietyllä tapaa tule koskaan toipumaan sen kuolemasta – tai ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Tuntuu, kuin Inton kuoleman myötä Olmi ja Alpi olisivat tippuneet kanssani samaan kuiluun. Lopulta meistä kukaan ei enää tuntunut tietävän, miten löytäisimme uudelleen asiat, joista meillä oli tapana nauttia. Aamukasteen metsässä. Hämähäkin seitit, joilla auringon säteet leikittelivät. Metsän tuoksun ja korkeiden mäntyjen hiljaisen viisauden. Miten orvoksi me jäimmekään Inton kuoleman jälkeen.

Kyllä se siitä

Yritimme totutella tilanteeseen. Tällaista tämä nyt on. Mutta sen sijaan, että olisin päivä päivältä toipunut menetyksestäni, tuntui, että ajelehdin vain kauemmaksi rannasta.

Ihmiset lähelläni koittivat rohkaista, että nyt voin mennä ja tulla whippettien kanssa ja kaikki on paljon helpompaa. Mutta todellisuudessa mikään ei tuntunut helpommalta — ainoastaan orvommalta. Orvommalta siitäkin huolimatta, että yritin täyttää elämäni uusilla asioilla: uusilla ihmisillä ja uusilla harrastuksilla, rutiineilla ja arjella uudella paikkakunnalla. Mikään ei kuitenkaan tuonut takaisin sitä oloa, joka minulla oli silloin, kuin rauhoitumme koko lauman kanssa omaan pesäkotiimme pitkän päivän päätteeksi. Sitä kutsutaan onneksi.

Tilalle jäi vain kaipaus. Kaksi jäljelle jäänyttä nuorta koiraa oli ajanut minut mottiin: ei pentua voisi hankkia nuorukaisten jalkoihin (eikä rikkinäisellä sydämellä koskaan kasvatettaisi koiran versoa).

Kuinkas sitten kävikään?

Selasin puoleen yöhön kotia etsivien aikuisten koirien palstoja, joita tutkiessani tulin vain entistä surullisemmaksi. Lisää hukattuja olentoja vailla päämäärää.

Pakkomielteeni kodittomien koirien palstoja kohtaan oli sammumaton siitäkin huolimatta, etten edes halunnut ajatella uuden laumakokoonpanon rakentamista. Tiesin, etteivät asiat koskaan palaisi ennalleen, eikä mikään toisi Elnaa ja Intoa takaisin. Niiden taakseen jättämät saappaat olivat liian suuret yhdellekään kotia kaipaavalle raasulaiselle.

Vaan erään kerran mekaanisesti puhelimen näyttöä väsymättömänä rullaava peukalo lopetti työnsä ja pysäytti kuvaruudun hyvin jäsennellyn ilmoituksen kohdalle. Se oli merkillistä, koska ruudulla kerrottiin nuoresta ruskeasta valjakkokoirasta, joka oli ikäluokaltaan jotain Olmin ja Alpin välimaastosta – siis ehdoton nou nou.

Seuraavana päivänä toimistolla – työpäivää lopetellessani – etsin ilmoituksen jälleen käsiini. Kirjoitin ilmoituksen jättäneelle valjakkoharrastajalle viestin, jossa kerroin lyhyesti itsestäni, historiastani ja siitä, millaisia toiveita minulla olisi, jos joskus vielä hankkisin koiran. Kerroin, että ilmoituksessa mainittu narttu oli tarpeisiini turhan nuori, mutta jos eteen koskaan sattuisi muita vastaavia, ehkä reilusti vanhempia koiria, minuun voisi ottaa yhteyttä. Ilmoitukseni ei vanhene.

Alle tunnin kuluttua minulla oli vastaus. ”Kyllä täältä sinulle koira löytyy. Vähennän koiramäärää tänä keväänä, sinun lienee parasta tulla itse katsomaan. Sovittelen pareja sitten, kun tapaan ihmiset ja heidän koiransa.”

Tarhakoirasta kotikoiraksi — kannattaako tähän edes ryhtyä?

En joutunut elämään jännityksessä kauaakaan, sillä perjantaisessa viestinvaihdossamme sovimme tapaamisen jo sunnuntaille.

Olin paikalla sovittuna ajankohtana sovittuun aikaan ja koiratarhat – sekä valjakolliset koiria tavattuani – lähdimme yhdessä lenkille; minä, koirani sekä 6-vuotias eurohoundnarttu kasvattajansa kanssa.

Pienellä kolmen kilometrin kävelyllä minulle aukeni kokonaan uusi maailma, sillä valjakkourheilu oli minulle entuudestaan vieras, mutta hyvinkin kiehtova laji. Riitta kertoi, että näennäisesti risteytyskoirina syntyvät valjakkokoirat ovat kuitenkin huolella suunnitelluista yhdistelmistä, joista pentue kasvatetaan aikuisiksi ennen varsinaista koirien valikointia tai karsimista. Näissä yhdistelmissä jalostustavoitteiden pääpainona ovat aina suorituskyky ja sitä tukeva terveys, rakenne ja luonne.

Sumu, jota Riitta minulle kaavaili, oli juossut kuuden koiran sprinttivaljakon johtajana. Se oli Riitan ohjastaessa johdattanut valjakon onnistuneesti hakemaan EM-kultaa Norjasta, PM-kultaa Ruotsista, MM-hopeaa Saksasta, World-cupin voiton Venäjältä ja jokusen Suomen mestaruuden.

Sain kuulla, että johtajakoiralta vaaditaan paitsi itseluottamusta, myös kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja nopeiden ratkaisujen tekemiseen. Näillä koirilla toiminta- ja ratkaisukyky tulee jo syvältä perimästä, eikä sitä puuttunut myöskään menestyksekkään uran taakseen jättäneeltä Sumulta, jonka oli tarkoitus aloittaa hyvin ansaitut eläkepäivänsä. ”Ansioikkaan uran jälkeen muutto kotikoiriksi ja huomion keskipisteeksi on parasta, mitä voin antaa entisille kisakoirilleni. Ne ovat sen ansainneet.” Riitta summasi.

Lenkin ja kiinnostavan kahvituokion jälkeen olin kenties enemmän hämmennyksissä kuin paria tuntia aiemmin koiratarhoille saavuttuani. Olin kuvitellut, että pystyisin helposti sulkemaan valjakossa juosseet tarhakoirat mielestäni nopean pikapiipahduksen jälkeen, mutta sen sijaan näin iloisessa ja reippaassa Sumussa valtavasti potentiaalia.

Mutkaton, mutta riittävän ohjaajapehmeä Sumu teki ensivaikutelmallaan ja ominaisuuksillaan minuun suuren vaikutuksen. Vaan päätöksen edessä painoi silti vielä muutakin: aikuisen koiran kohdalla myös koiran menneisyydellä ja kokemuspohjalla on suuri merkitys sen suhteen, miltä tulevaisuus koiran kanssa näyttäisi ja siksi suhtauduin vieraaseen tarhakoiraan sitoutumiseen äärettömän skeptisesti.

Sumu ei ollut koskaan viettänyt tavanomaista kotikoiran elämää, vaan se oli elänyt ikänsä ulkona tarhassa muiden koirien kanssa. En osannut ollenkaan arvella, voisiko tällaisista lähtökohdista rakentaa hienosti vuorovaikutteisen koiran ja ihmisen välisen luottamussuhteen siten, että tulevaisuudessa me molemmat voisimme olla onnellisia.

Koska olin samaan aikaan hyvin vaikuttunut koiran ominaisuuksista, mutta myös epäilevällä kannalla sen historian vuoksi, päädyimme ratkaisuun, jonka myötä Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle. Uskon, että sinä aikana näen, miten koira lähtee vastaanottamaan sille tarjottua elämäntapaa, jossa on valtava kontrasti eloon tarhassa valjakkokoirien kanssa.Toivottakaa meille onnea!

40

Pojat on poikia

/ Jenna / Koiranomistajan pohdinnat, Käyttäytyminen, kasvatus ja koulutus / Jätä kommentti

Kesken riehakkaan temmellyksen tunnelma pysähtyy eteisessä. Punaturkkinen Alpi ryhdistää koko olemuksensa ja asettuu aloilleen Olmia uhmakkaasti tuijottaen.

Poikittain käytävällä seisova Alpi tukkii kehollaan läpikulun olohuoneeseen. Sen olemus on vakava, koko koira on suorastaan jäykkä. Elekieltä korostavat piikkikkäästi ylöspäin suuntaavat niskakarvat, jotka viimeistelevät vaikutelman.

Merkit eivät jää Olmilta huomaamatta ja se pysähtyykin samaan aikaan. Sen silmät vastaavat Alpin haasteeseen samalla kun sen häntä nousee kaarelle kivipatsaisen selkälinjan yläpuolelle. Sen hännänpää vipattaa kuin yllyttäen haasteeseen; valmiina ollaan, anna tulla vaan.

Alpi ei liikahdakaan. Tunnelma on pysähtynyt. Mikään muu ei liiku, kuin Olmin hännänpää. Tiukasti, ei rennosti, se tahdittaa tunnelmaa, kuin yllyttäen jatkamaan.

Olen nähnyt tällaisia tilanteita ennenkin, vaan en enää vuosiin kotonani tai omien koirieni kesken. Tällaisissa tilanteissa seuraava askel on otettu silmän räpäyksessä ja vakavimmissa tilanteissa se on johtanut verilöylyyn. En kuitenkaan malta pysäyttää tilannetta – tunnen pojat. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa tai miten tilanne päättyy, sillä symbioosissa elävän Olmin ja Alpin kesken ei ole koskaan aiemmin ilmennyt vastaavaa. Kummallakohan on pokkaa jatkaa tästä?

Elna olisi jo pysäyttänyt tilanteen. Koko tilannetta ei olisi sen eläessä syntynyt ja jos olisi, se olisi nuhdellut molempia poikia. Ei hänen vahtivuorolllaan. 

Inton (ja Elnan) kuoleman jälkeen esille on pulpahtanut jännitteitä. Uskon tilanteen olevan kiperä, vaikka kuittaankin keskustelun hierarkiasta mielummin keskustelulla koirien ominaisuuksista ja vuorovaikutuksesta. Koen, että joka tapauksessa koirat ovat paljon enemmän, kuin me ihmiset kaikessa yksinkertaisuudessamme voimmekaan kärjistää.

En kuitenkaan voi ummistaa silmiäni vallitsevalle tilanteelle. Olmi – pojista vanhempi – on neljävuotias uros. Se jouduttiin kastroimaan nuorena vatsaontelossa sijainneen piilokiveksen vuoksi, minkä takia toiset koirat eivät automaattisesti kohtele sitä tasavertaisesti uroksena. Usein sen olemus aiheuttaa hämmennystä muissa uroksissa ja valtaosa vieraista uroksista yrittääkin ensitöikseen astua sitä, toisin kuin Alpia.

Olmi on ominaisuuksiltaan hyvin sinnikäs, periksiantamaton, temperamenttinen, jopa äkkipikainen, mutta osaltaan myös hyvin ohjaajapehmeä.

Kaksi vuotias Alpi on uros, joka on saanut onnekseen säilyttää molemmat kiveksensä. (Eivätkä ne ole jääneet keneltäkään huomaamatta.) Sillä on valtavasti hyviä henkisiä ominaisuuksia, kuten horjumaton itsevarmuus ja lehmän hermot. Siinä missä Olmi on äkkipikainen, Alpi on punnitseva ja rauhallinen, sekä tilannetajultaan äärettömän lahjakas. Lisäksi se on hyväntuulinen optimisti, joka ei näe ympärillään muuta kuin mahdollisuuksia.

Vastaavasti Olmin perusluonne tuntuu olevan epäilevä, eikä sen hermorakenne ole ollenkaan niin ihailtava, kuin Alpilla. Liikkeissään nopea Olmi on vaikea koira lokeroitavaksi, ja juuri siksi haluaisinkin viedä molemmat koirani kesän aikana luonnetestiin, jotta pystyn vertaamaan niiden ominaisuuksia keskenään ja hyödyntämään kunkin koiran vahvuuksia arjessa ja harrastuksissa.

Tilanne eteisen käytävällä raukeaa, kun katkaisen pysähtyneen tunnelman marssimalla koirien ohi. Kahvinkeitin on sammutettava ja minun on lähdettävä töihin. Olmin ilme kirkastuu ja se lähtee innokkaasti perääni. Samalla sen olemus rentoutuu: se laskee häntänsä, eikä enää vilkaisekaan Alpiin, joka sekin tallustelee takaisin makuuhuoneeseen jatkamaan lenkin vuoksi keskeytyneitä kauneusuniaan.

Tilanne muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, hetkistä Nikin kuoleman jälkeen. Cockerspanielini Rompun ja novascotiannoutajani Inton välille syntyi jännitteitä jo sillä sekunnilla, kun saavuin eläinlääkäriasemalta murtuneena pelkästään hihna ja kaulapanta mukanani. Se oli riittävä signaali, jonka saatuaan pojat kävivät toisiinsa kiinni, eikä veren vuodatukselta säästytty. Eräänä yönä myöhemmin ne ottivat yhteen niin, että Inton kulmahammas lävisti sen oman huulen ja minä jouduin irroittamaan huulen hampaasta, johon se oli kivuliaasti jäänyt jumiin suuresta läpireiästä.

Minulla oli tuolloin eriskummallinen ja ennakkoluuloton asenne hankalan ja kovaa vauhtia tulehtumassa olevan tilanteen käsittelyyn. 19-vuotiaan optimismillä ja elämänkokemuksella tein hulluimman mahdollisen ratkaisun – ja se toimi. Otin kiukkuisten uroskoirien kaveriksi sanavalmiin narttupennun, Elnan. Se sulatti molempien uroskoirien sydämet ja ne tutkailivat uutta tulokasta ihastuksissaan, mutta samalla ne joutuivat liittäytymään yhteen ja nukkumaan evakossa peppu peppua vasten sängyllä, jonne pienen pirulaisen terävät naskalihampaat eivät vielä ollenkaan yltäneet. Mikään ei yhdistänyt paremmin, kuin pieni ja suloinen, yhteinen vihollinen, jonka hampaat olivat aina valmiina uppoamaan kaulanahkaan, korviin tai minne ikinä, mistä ne vain saivat otteen.

Pikkuinen Elna oli juuri sitä, mitä minä, Into ja Romppu elämäämme tarvitsimme ja siitä alkoi ikimuistoinen yhteinen ajanjakso, josta voin ainoastaan olla kiitollinen. Koirien henkilökemiat loksahtivat paikoilleen, eikä rähinöitä ilmennyt sittemmin enää ollenkaan.

Ajatukset kolmannen koiran hankinnasta eivät tietenkään ole jättäneet minua rauhaan nytkään. Ei arjessa ilmenneiden jännitteiden vuoksi, vaan muuten: minä kaipaan ympärilleni elämää ja minusta tuntuu, että pian sohvankulmaan homehtuvat pojatkin voisivat kaivata. Kolmannen koiran hankinta tuntuu minulle luontevalta ratkaisulta, vaikka toisaalta en ole vielä valmis työstämään asioita määrätietoisesti siihen suuntaan.

Koiran hankinta on nimittäin aina pitkällinen ja työläs prosessi koiranpennun pentuajasta puhumattakaan. Uskon, että asiat ikään kuin etenevät itsestään sitten, kun aika on kypsä. Siihen saakka tuen nuoria koiriani niidenkin elämänkaaressa erikoislaatuisena näyttäytyvässä tilanteessa, jossa laumaan ei kuulu vanhempia, ohjia käsissään pitäviä koiria, vaan ne joutuvat ratkaisemaan kaikenlaiset eteen osuvat tilanteet itse.

Juuri siksi koen, että juuri nyt parasta mitä voin tehdä, on antaa niille aikaa. Tarjota paljon kokemuksia, opettaa ja vastavuoroisesti oppia koiriltani. Haluan valmentaa niitä tulevaan, sillä niillä tulee olemaan paljon annettavaa paitsi minulle, myös ehkä jonain päivänä jollekin kohtaamallemme koiralle. Sellaiselle, joka tulee muuttamaan minun elämäni. Muuttamaan elämäni ja antamaan minulle uusia eväitä, aivan kuten edeltäjänsä; Niki, Romppu, Into ja Elnakin ovat antaneet. Myös Olmi ja Alpi ovat antaneet minulle lyhyessä ajassa niin paljon, että koen, ettei niiden maailma ole vielä edes täysin auennut minulle.

Siksi minä jatkan tunnustelua ja annan koirieni hakea ja kehittää omia vahvuuksiaan. Ne saavat tutustua maailmaan ja tasapainoisista lähtökohdista tullessaan myös hieman kisailla keskenään – koska kuten aina, pojat on poikia.

34