Alpi on melkoinen koira. Se on asunut luonani kevättalvesta saakka, mutta en juurikaan ole avannut sen tempauksia täällä blogini puolella.

Se ei suinkaan tarkoita, etteikö tempauksia olisi. Niitä on jo niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa kirjan, vaikka en ole tuntenut koko koiraa edes yhtä kokonaista vuotta!

Vaikka toisinaan elo rajoja kyseenalaistavan ja toimeliaan koiranpennun kanssa onkin ollut uuvuttavaa, koiranpentuarjessa on siitä huolimatta myös lukuisia hauskoja, liikuttavia ja ikimuistoisia hetkiä, jotka tuovat kultareunuksensa myös kaikkein synkimpiin pilviin.

Järkyttynyt tallikoira

Olen siitä onnekkaassa asemassa, että muutamat ystäväni omistavat tai hoitavat hevosia, joiden lähelle minäkin aina toisinaan pääsen. Onko mitään terapeuttisempaa, kun harjata suurta ja lempeää jättiläistä?

Syyskuun lopulla myös Alpi pääsi kokeilemaan terapeuttista tallielämää. Vaikka hevoset olivat sen mielestä alkuunsa hivenen arveluttavia, se pääsi nopeasti sisään tallielämään sen uusien tallikoirakavereiden avustuksella. Lopulta sillä oli niin hauskaa, että jouduin huomauttamaan sitä sen liiankin vinhasta käytöksestä laidunalueelle saavuttuamme. Mutta se ei kuunnellut!

Se tunsi olonsa voittamattomaksi! Se oli juuri ystävystynyt rempseiden tallikoirien kanssa, voittanut pelkonsa hevosten läheisyydessä ja saanut painia uusien koirakavereidensa kanssa tallin pihapiirissä. Sen riemu oli ylimmillään!

Kunnes se törmäsi sähköaitaan. Se sai niin kovan tällin – oman tulkintani mukaan eritoten henkisesti – että sen ulvahdus kaikui riipaisevana hämärtyvässä syysillassa.

Sen jälkeen sillä ei ollut enää yhtään hauskaa. Se kulki tallin alueella ryhdittömästi päätään riiputtaen, suu alakuloisessa mutrussa onnettomana ympärilleen vilkuillen. Se kannatteli häntäänsä surkeana niin alhaalla, että se melkein viisti maata. Näytti vahvasti siltä, että juuri elämänsä tähtihetkiä viettänyt otus oli tempaistu alas kovaa ja korkealta.

Huolellinen pikku apulainen

Vaikka useimmat Alpin tempauksista liittyvätkin sen kyselemättömään ja vauhdikkaaseen olemukseen, eikä sillä ole juurikaan tapana huomioida muita, löytyy siitä silti myös kiltti ja herttainen puolensa.

Se käy ilmi aina sateisten lenkkien jälkeen. Kun saavumme lenkiltä kotiin, kaikkien koirien tehtävä on odottaa tuulikaapissa, että minä haen pyyhkeitä ja saan jokaisen koiran kuivattua. Vasta tämän jälkeen ne saavat jatkaa matkaansa muualle asuntoon.

Aloitan kuivaamisen aina vanhimmasta koirasta tai siitä, joka on rauhallisin. Näin ollen ruokin rauhallista käyttäytymismallia, eikä sisälle paluu aiheuta ylimääräistä härdelliä.

Alpi on aina kuivausjärjestyksessä viimeinen. Se on nuorin ja vaikka se on jo saanut kiinni kuivausfilosofiastani koen, että sen elämänkokemuksella on ihan hyvä harjoitella odottamista ja viimeisenä olemista. (Sekä odottaminen, että viimeisenä oleminen ovat sen inhokkiasioita.)

Nykyisin se osaa odottaa omaa vuoroaan kärsivällisesti. Odottaessaan se nuolee ja kuivaa ensin omat tassunsa, ja ne pestyään se siirtyy nuolemaan lähintä kuivausvuorossa olevaa kaveria, eli useimmiten Olmia tai Elnaa.

Se, miten huolellisesti ja antaumuksella se pesee sisaruksiaan: niiden korvia, päälakea ja kuonoa, on kerta toisensa jälkeen yhtä liikuttavaa – varmasti etenkin juuri siksi, että muuten arjessa se on niin häikäilemätön porsas.

Rakas lämpöpatteri

Kun Alpi muutti luokseni olin itsekin vasta muuttanut uuteen asuntooni, eikä minulla vielä ollut sänkyä. Nukuin patjalla makuuhuoneen lattialla.

Koska whippetit kiintyvät omistajiinsa jopa niin paljon, että ne eivät lopulta enää suostu esiintymään näyttelykehissä ilman omistajaansa, mietin jo tuolloin, pitäisikö makuuhuoneen oveen asentaa koiraportti, etten vaan tule ruokkineeksi koiran liiallista leimautumista.

Jostain syystä koiraporttia ei kuitenkaan koskaan tullut, ja niinpä myös Alpilla oli vapaa pääsy lähelleni yöaikaan. Pienen pienen pentu-Alpin suosikkinukkumapaikaksi muodostui kaulani alue – se oli niin pieni, että mahtui hyvin nukkumaan tyynyni reunaan olkapäälleni, pitäen omaa päätään kaulani päällä. Toisinaan me molemmat liikuimme nukkuessamme niin paljon, että aamulla herätessäni kaulani oli kauttaaltaan pienen whippetkaulahuivin peitossa. Se nukkui kaulaani vasten sikeästi aina aamuun asti.

Nykyisin nukun sängyssä ja eristän koiria vaihtelevasti makuuhuoneen alueelta. Into ja Elna eivät koskaan ole sängyssä nukkumisesta välittäneetkään, sillä niille tulee äkkiä liian kuumaa. Mutta whippetpojat Olmi ja Alpi nukkuvat sängyssä mielellään ja vieläpä peiton alla aivan ihoon liimautuneina.

Alpin suosikki nukkumapaikka on edelleen lähellä kasvojani. Se näyttää erityisen onnelliselta silloin, kun se saa asettaa päänsä kaulalleni ja voimme molemmat nukahtaa kuunnellen toistemme hengitystä.

Omanlaisensa koira

Vaikka Alpi ja Olmi edustavat tismalleen samaa rotua, on ollut mielenkiintoista huomata, miten niitä yhdistää vain lähinnä rakkaus mukavaan loikoiluun ja juoksemiseen. Muuten ne ovat hyvin erityyppisiä persoonia, vaikka molemmat ovat osallistuvia, reippaita ja mukavia koiria.

Siinä missä opetin Olmin jo hyvin pienenä seuraamaan ja tarkkailemaan minua lenkeillä, siinä oitis onnistuen, Alpin kanssa vastaavan toimintamallin opettamiseen on tarvittu muutamia kömmähdyksiä.

Kun Alpi oli vasta muuttanut luokseni, otin sen usein mukaan etenkin lyhyimmille pissalenkeille, jos se ei sattunut juuri siihen aikaan olemaan nukkumassa. En juurikaan käyttänyt hihnaa, sillä oletin pienen pennun pysyvän luontaisesti laumassa yhdessä Inton, Elnan ja Olmin kanssa. Pennulta vaadittaisiin melko paljon kanttia, jos se omaehtoisesti poistuisi porukan suojista ja lähtisi yksin suureen ja hurjaan maailmaan.

No, kanttiahan Alpilta löytyi jo vajaan yhdeksän viikon iässä. Huomasin sen siinä hetkessä, kun olimme tulossa lenkiltä ja saavuimme rivitaloasuntomme parkkipaikalle. Naapurin vanhan rouvan tytär oli juuri menossa äitinsä luokse kyläilemään, kun koiranpentuni ampaisi ilahtuneena samalle vierailuvisiitille juuri avatusta ovenraosta vilistäen sisälle vaaleanpunaisessa lainanutussaan kuin villiintynyt rotta.

Naapurin rouvan tytär ei näyttänyt yhtään niin ilahtuneelta kuin koiranpentuni hetkeä aiemmin. Hän roikotti olohuoneesta saalistettua koiranpentuani inhoava ilme kasvoillaan.

”Tämä kuuluu ilmeisesti sinulle” hän tokaisi ojentaessaan pienen ja itseensä tyytyväisen näköisen, pentumaisen pullean koiranpennun kainalooni. Pahoittelin tilannetta ja välikohtauksen jälkeen aloin kuljettamaan myös Alpia remmissä. Se kun on aina ollut varsin rohkea ja omanlaisensa koira.

32