Rouva Grumpy

Samassa rivitalon pihapiirissä kanssamme asustelee vanhempi rouva, josta kerroin jo aiemmassa viestissäni.

Kun rouva, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Rouva Grumpyksi, tapasi meidät ensi kerran hän tiedusteli, miksi koiria täytyy olla niin monta, eivätkä yllättävät kommentit tai reaktiot suinkaan ole päättyneet siihen.

Syksyllä, juuri ennen ensilumen tuloa taloyhtiön pihaan tuotiin suuri roskalava. Kuten muutkin asukkaat, myös minä haravoin ja siivoilin pihaamme ja täytin roskalavaa kuivilla lehdillä ja oksilla siinä missä muutkin.

Olimme juuri aamulla tulleet Inton ja Elnan, sekä kaikkien naapuruston lapsien kanssa valtavan riemastuttavalta aamulenkiltä, ja Remua aktivoidakseni annoin sen touhuta pihatöissä kanssani. Siis Remun, sen hiljaisen ja vaisun ikälopun terrierin, joka on niin kylmähermoinen piimänaama, että tuskin lotkauttaisi korvaansakkaan, vaikka sen nenän edestä juoksisi villiintynyt elefanttilauma tai satapäinen sambakulkue.

Remu touhusi meidän toistaiseksi aitaamattomalla pihallamme kaikkea hyvin remumaista, hyvin remumaisesti täysin omissa maailmoissaan. Se kuopsutteli nurmea, haisteli ilmaa ja söi multaa – ja teki muutenkin juuri niitä asioita, joita Remu aina tekee omaan verkkaiseen tahtiinsa välittämättä tuon taivaallista ympärillä touhuavista ihmisistä.

Se pysytteli kaiken aikaa tarkasti pihallamme, eikä sillä tuntunut olevan pienintäkään aikomusta liittyä yleisellä piha-alueella touhuavien ihmisten seuraan. On vain harvoja asioita, jotka Remua todella kiinnostavat – ja vieraat ihmiset eivät niihin kuulu.

Yhtäkkiä pelästyin aivan valtavasti. Luulin, että vajaan kilometrin päässä olevasta metsästä on juossut karhu, joka on aikeissa pistellä poskeensa leikkipuiston toisella puolella etupihaansa siivoavan Rouva Grumpyn, mutta kyse ei ollutkaan vihaisesta karhusta, vaikka sitä se olisi voinut olla kauhistuneen huudon perusteella. Minulla meni hetki ymmärtää, ennen kuin tajusin, mistä on kysymys: tilanne oli yhtäkkiä niin kaoottinen.

Leikkipuiston tuolla puolen pihaansa siivoava Rouva Grumpy oli alkanut aivan yllättäen huutamaan ja panikoimaan, kiljumaan epätoivoisena. ”Ottakaa tuo koira äkkiä kiinni, minä pelkään koiria, ottakaa se pois, ottakaa se pois, ottakaa se pois!”

Katselin ympärilleni kauhuissani: onko Elna juossut raollaan olevasta ovesta ulos hätyyttelemään naapurin rouvaa? Ei.

Hyppiikö Into ihmismummoaan muistuttavan naishenkilön syliin? Ei.

Onko hetki sitten omassa pihassamme, leikkipuiston tällä puolen 20 metrin päässä rouvasta touhunnut Remu siirtynyt yllättäen yleiselle piha-alueelle? Ei. 

Remu tonki edelleen omalla pihallamme maata selkä meihin päin, omiin maailmoihinsa uppoutuneena. Mutta kun viimein ymmärsin, että Grumpy todella tarkoitti tuolla koiralla 20 metrin päässä itsekseen touhuavaa ikäloppua ja hidasliikkeistä otusta, siis meidän Remua, yllätyin todella.

En ollut uskoa silmiäni, mutta kokosin itseni ja suhtauduin tilanteeseen rauhallisesti. Kerroin Grumpylle, että 20 metrin päässä multaa syövä pikkukoira ei ole aikeissa tulla lähelle. Vakuutin, että se on kaiken aikaa täydessä hallinnassani, eikä sillä ole lupaa poistua omalta pihalta minnekkään.

Vaan kuinka ollakkaan, sanat eivät tepsineet. Grumpy oli jo ehtinyt säikähtämään huomatessaan, että meidän pihalla maata tonkii jokin, joka ei ole orava, eikä ainakaan ihminen. Meidän pihalla touhuava hirvitys kuulemma pystyisi hyökkäämään pihaltamme (20 metrin loikan?) minä hetkenä hyvänsä, eikä sellaiselle katastrofille olisi mitään tehtävissä.

Naapuruston tarha- ja alakouluikäiset lapsetkin olivat Grumpyn reaktiosta ensin kauhuissaan, ja sitten huvittuneita. He komppasivat sanojani ja lisäksi kertoivat, että Remu on tosi kiva koira ja täysin vaaraton. Osoittaakseen sanansa he kävivät rapsuttamassa Remua, mikä Grumpyn ilmeestä päätellen oli yhtä järkevää, kuin työntää päänsä vieraan krokotiilin suuhun. Hän oli selkeästi järkyttynyt.

Mikään ei auttanut. Olin niin häkeltynyt, että kävin lopulta pujottamassa Remun kaulaan hihnan jolla kiinnitin sen oveen, jotta rouva voisi rauhoittua ja jatkaa koiramme tuijottamisen sijaan pihansa siivoamista. Hän oli todella pelästynyt huomatessaan, että pihallamme on otus.

Haluan vilpittömästi yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät koiria. Koirapelko on usein peräisin jostain lapsuuden traumasta, mikä taas johtuu jostain aikoinaan ajattelemattomasti toimineesta äidistä tai isästä, joka ei ole kertonut lapselleen, kuinka eläimien (usein vieraiden koirien) kanssa toimitaan.

Joskus vika on ollut koiranomistajassa, mutta joka tapauksessa traumaa on vaikea korjata, ellei siihen aktiivisesti pyritä. Yleensä koiria pelkäävät ihmiset tuntuvat olevan harvinaisen tyytyväisiä elämäänsä ilman lähikontaktia ällöttävän kuolakoneen kanssa, joka pahimmassa tapauksessa vielä puraisee nenästä. Eikä siinä ole mitään väärää.

En tyrkytä koiriani kenellekkään ja haluan antaa tilaa sellaisille ihmisille, jotka kokevat olonsa epämukavaksi koirien seurassa tai eivät halua olla niiden kanssa tekemisissä.

Sen sijaan on todellinen sääli, että ihminen, jolla on takanaan yli 65 vuoden elämänkokemus, ei pysty rauhoittumaan neutraalissa tilanteessa, jossa kaikki muut ihmiset ovat rauhallisia tai lähinnä huvittuneita, ja jossa rauhallisesti puhuva henkilö kertoo selkeällä suomen kielellä, että tilanne on hallinnassa, eikä parinkymmenen metrin päässä multaa syövä alle polvenkorkuinen lemmikki ole vaaraksi kenellekkään. Tiedän, että vähättely ei auta. Ihminen joka todella pelkää koiria, pelkää myös kääpiörotuisia ja pieniä koiria.

Siitä olen hiukan loukkaantunut, että sanoihini ei luoteta. Kun sanon, että tilanne on hallinnassa, myös tarkoitan sitä.

* * *

Tarina ei suinkaan pääty tähän. Muutama viikko sitten, samaan aikaan kun meillä sattui olemaan piha-alueiden huoltoviikko ja taivaalta satoi lunta, keponi lähti Elnan kanssa lumitöihin. Kolaamaan pihaan käytäviä.

Ne ketkä tuntevat Elnan tietävät, että se on melko riehakas ja vallaton persoona. Kotioloissa se on kuitenkin rauhallinen ja vaivaton kaveri ja käskyn alla se seuraa haltijaansa kuin pieni hakattu norppa. Niin myös tälläkin kertaa. Kepo kolasi lumikolalla käytäviä ja hämmentynyt Elna, joka ei koskaan ennen ole ollut lumitöissä (meillä maalla lumityöt hoiti aina traktori) kulki korvat takana ja häntä alhaalla kepon perässä kuin hyi pakotettuna olemaan tylsästi ulkona.

Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kepo ja Elna hoiti lumityöt taloyhtiömme pihapiiristä kunnialla loppuun ja tulivat sitten tyytyväisinä sisälle.

Mutta seuraavan kerran, kun näimme Grumpyn, hän pihisi kiukkuisena ja sanoi, ettei ne koirat näköjään millään pysy hihnassa kiinni. Me olimme tietysti unohtaneet jo koko taannoisen pihatalkooepisodin jo senkin puolesta, että kaikki muut naapurit ovat olleet innoissaan meidän ”hyvin koulutetuista koirista” ja halunneet paitsi päästä rapsuttamaan ja lenkittämään niitä, myös katsomaan niiden osaamia temppuja. Se ainoa pariskunta, joka meidän rivissämme lisäksemme omistaa koiran, on pyytänyt minua heille kouluttamaan heidän hiukan riehakasta terrieriään.

Ja sitten on tämä Grumpy. Emme aluksi ymmärtäneet mistä hän tällä kertaa pihisi, kunnes hiukan hämäläisinä tajusimme, ettei kepo ollut käyttänyt koiralla hihnaa tehdessään lumitöitä sen kanssa. Ei ollut tarvinnut, koska millekkään koiristamme ei ole koskaan tullut mieleenkään uhmata kepon käskyjä. Hän kun osaa olla melko vakuuttava komentaessaan koiria.

Annoimme asian olla, mutta ymmärrämme nyt, että meidän on sopeuduttava uuteen asuinympäristöön ja asennoiduttava eritavalla myös siihen, että koira, joka on yhtälailla hallinnassa hihnalla tai hihnatta, luo turvallisemman vaikutelman pihapiirimme Grumpylle nimenomaan hihna kaulassaan. (Tosin mainittakoon, että jos koira oikeasti olisi vaarallinen, siihen ei auta mikään muutaman metrin narun pätkä.)

Olen hiukan surullinen tästä. Alistun kohtalooni, sillä ymmärrän, ettemme enää asu maalla, mutta aion jatkossakin pitää omia koiriani irti omalla pihallani silloin, kun voin vakuuttaa niiden olevan hallinnassani – oli piha sitten aidattu tai ei. Ja vaikka kuinka asummekin ihmisten ilmoilla, en aio epätoivoisesti koiria pelkäävän naisen rajoittaa elämääni hulluna koiranaisena.

Syy siihen, miksi halusin kertoa teille Grumpystä juuri tänään on se, että luulen, että kuulette hänestä vielä.

Vaikka Grumpyä ei useinkaan näe hänen asuntonsa pihamaalla, hänen kotinsa verhot heiluvat siihen tahtiin, että hän varmasti pysyy kartalla siitä, mitä pihapiirissä kulloinkin tapahtuu.

Ja tänäiltana vasta tapahtuukin. Ihastuttava kummityttöni tulee meille ensikertaa yökylään. En halua vaikuttaa vahingoniloiselta tai ilkeältä, mutta haluaisin nähdä rouva Grumpyn ilmeen, kun kummityttöni hyppää parkkipaikalla autosta. Hän on irlanninsusikoira.

3

Lähiöunelmia, osa 2.

Tiedättekö ne maailman rasittavimmat ja turhanpäiväisimmät kitisijät, jotka ottavat paikallislehteen yhteyttä vain valittaakseen koirankakasta? Se on loppuun kulutettu ikuisuusaihe, joka on kuitenkin ilmiselvästi yksi Suomen suurimmista ongelmista – siis mikäli mielipidepalstoihin on uskomista. 
Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kahdenkymmenen kolmen vuoden ajan olin varma, ettei minulle koskaan kävisi niin, mutta sitten muutimme lähiöön ja olosuhteet ja näkökulmat muuttuivat. 
Eräänä päivänä heräsin ihmisenä, joka tarttui kynään (=näppäimistöön) ja otti paikallislehteen yhteyttä vain valittaakseen koirankakasta.
Jep, pelottavaa. Näin todella tapahtui.

Tarkoituksenani ei ainakaan ollut, että päätyisin jatkamaan aiheesta vielä blogissani – päinvastoin ajattelin kaikessa hiljaisuudessa hävetä sitä, minkälainen nipottaja minusta on tullut. Sitten moni tuttu otti minuun yhteyttä ja sanoi, ettei teksti voi olla kenenkään muun näppäimistöltä, kuin minun. Muutamien päivien päästä mielipidepalstalla julkaistu juttu herätti jälleen uinuneen koirankakkakeskustelun ja moni lähti komppaamaan ajatuksiani.
Tarina on kaikin puolin surullinen: minä olen nipottaja ja herätin paikallisen, jo hetken syvässä unessa uinuneen painajaismaisen koirankakkakeskustelun. Mutta surullinen on myös lähiömme tilanne. Tiivistettynä voin kertoa, että täällä on koiranpaskaa ihan kaikkialla.
Ihan-kaikkialla. Koirien kanssa ei voi kuvitellakaan kulkevansa kävelyteiden reunoilla, sillä se on olosuhteiden puolesta silkka mahdottomuus. Se on järkyttävää. Ihmisten tyhmyys.
Jos olisin mielipidepalstalle kirjoittaessani tiennyt, että koirani tulevat kenties juuri tämän paskassa rämpimisen takia sairastamaan seuraavalla viikolla vuosisadan ripulin juurikin jouluaattona, olisin varmasti kirjoittanut koko tekstin cAPS LOCK päällä ja lihavoituna, aggressiivisesti jokaista idioottia koiraihmistä syyttäen, mutta koska olin autuaan tietämätön tulevasta, kirjoitin mielipidepalstalle kuin kuka tahansa mielensä vallinneesta tilanteesta pahoittanut koiranomistaja.

Loppuun vielä: minä kerään koirani jätökset. Vaikka sontakoneita onkin kolme, koen, että se on koiranomistajan velvollisuus.

PS. Jos haluat lukea tekstit, löydät ne ohesta.

0

Riisiä ja raejuustoa

On aina ongelmallista, jos koiralle tulee sellainen äkillinen hätä juuri silloin, kun kukaan ei ole päästämässä sitä ulos tarpeilleen. Voin kuvitella, miten harmistuneena yksin kotona olevat koirat punnitsevat vaihtoehtojaan: olohuoneeseen vai keittiön matolle? 

Meidän epäonneksemme, Inton onneksi, tarjolla oli tällä kertaa harvinaislaatuinen vaihtoehto. Kotiimme sisälle, olohuoneen nurkkaan oli nimittäin hiljattain tuotu puska. Ihan oikea puska, ja sen vaihtoehdon äkättyään koira huomasi tilaisuutensa koittaneen. Se varmasti riemastui huomatessaan, että sen ei tarvitsisi ulosteillaan sotkea olohuoneen sohvan edustaa tai mitään muutakaan ei-toivottua paikkaa, koska kukaan ei koskaan aiemminkaan ollut harmistunut siitä, että se kävi tarpeillaan puskan juurella. Ja niin tapahtui, samalla tavalla huomaamattomasti, kuin aina ulkona lenkkeillessäkin.
…ongelmahan tässä nyt kuitenkin oli se, että se koiran silmissä varsin perinteikäs puska ei ollut meille ihmisille ihan mikä tahansa puska, vaan joulupuu. Joulupuu, jonka alle oli kasattu rakkaudella valittuja, jopa kalliita joululahjoja. Niin…

Kävimme jouluaaton aikana useammalla sukulaisvierailulla, ja palattuamme reilun tunnin joulupäivälliseltä minun vanhempieni luota, asiaan kuuluvasti vatsat täyteen ahdettuina, huomasimme heti tuulikaapin oven avattuamme, ettei kotonamme enää tuoksunutkaan hyasintit ja joulukuusi. Tyytyväinen ja kylläinen olo vaihtui aika nopeasti, noh… siihen oloon, mikä on tyytyväisen vastakohta.

Näky joulukuusen luona ei ollut niin lohduton, kun olin pelännyt, mutta ei myöskään sitä, mitä olin alunperin odottanut. Joulukuusen edessä oli keltainen lammikko – joka juuri ja juuri jätti hipomatta alimmaisten pakettien joulupapereita, mikä on tietenkin hyvä asia. Ihan pakettien vieressä oli myös vetisen ruskea lammikko, joka sekään ei aivan ollut yltänyt osumaan alimmaisena kuusen juurella odottaviin lahjoihin eikä edes joulukuusen alla olevaan mattoon.
Mutta se, mikä todella särki sydämeni oli, että koiran asetellessa itseään kuusen juurelle sen häntä oli mitä ilmeisimmin tiputtanut korkean lahjapinon päältä pienimmän paketin, sellaisen neliönmuotoisen kauniisti pakatun sievän lahjan, mihinkäs muuallekkaan, kun keskelle keltaista lammikkoa. Se paketti oli minulle osoitettu, keponi ostama ja – mikä selvisi vasta myöhemmin – epäilemättä koko pinon kallein lahja. Ja nyt se makasi tyrmistyttävästi keskellä keltaista kusilammikkoa, se minulle rakkaudella valittu pieni sievä paketti. 
Koko sotkun siivoaminen (vatsat täynnä, nenästä kiinni pidellen) oli melkoinen operaatio. Sytyttelimme samalla tuoksukynttilöitä, tuuletimme asuntoa ja päästimme ripulista kärsivän koiran ulos tihkusateeseen (no ei sillä enää ollut hätä).

Lammikon keskeltä löytynyt paketti evakoitiin. On minun onneni, että nykypäivän joulupaperit eivät taida enää olla paperia ollenkaan, sillä vaikka paperi ei varsinaisesti ollut hylkinyt nestettä, ei se myöskään ollut sitä itseensä imenytkään. Kepo riisui lahjani märästä paperista ja vei yllätyksen sivuun.

Kun koko sotku oltiin saatu siivottua, meillä oli jo kiire seuraavalle jouluvierailulle. Kiirestä huolimatta jaoimme vielä paketit kuusen alta ja avasimme ne. Sain hyviä lahjoja, mutta pienen evakoidun yllätyksen kepo haki jemmastaan viimeisenä, kun kaikki muut lahjat oli jo avattu.

Valmiiksi lahjapapereista riisuttu yllätys ilmeni lievästi pahan hajuiseksi korurasiaksi (joka ihmepelastumisen toivossa laitettiin sivuun kuivumaan). Vaikka korurasia oli pahvin tyyppistä paperimateriaalia, sen sisältä paljastunut koru oli yhä edelleen täydellisessä kunnossa, koskemattomana ja siistinä säilynyt kaulakoru. Kaulakoru, joka sädehti autuaan tietämättömänä kaikesta kuvotuksesta, mitä sen ympärillä olikaan tapahtunut. Luulen, että itse korun hyvästä kunnosta saammekin kiittää yksinomaan nykypäivän muovin kaltaisia joulupapereita. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka nainen harvoin toivookaan saavansa lahjaksi kusilätäköstä pelastettuja koruja. No, enhän minäkään sitä toivonut, niin vaan tapahtui. Aion muuten ottaa yhteyttä korun valmistajaan ja tiedustella, voisivatkohan he kenties kaiken inhimillisyyden nimissä lähettää minulle uuden säilytysrasian, koska se alkuperäinen… niin. Korun tarina on varmasti unohtumaton, mutta toivon, että tilanteeseen liittyvä hajumuistikuva katoaa nopeasti.

No entäs se ripulisankari sitten? Sille keitettiin riisiä iltapalaksi, riisiä aamupalaksi jne. Me kärsimme koko joulun pahan hajuisista koiranpieruista ja läheltä piti -tilanteista, ramppasimme rekkumme kanssa ulkona tihkusateessa ja seuraavana päivän heräsin siihen, kuinka koirani oksensi eteiskäytävälle keltaista nestettä.

Samaan aikaan kun minä, puoliksi vielä unessa, osaksi jo hereillä, pinkaisin sängystä pesuainetta ja vessapaperia havitellen, inhottava terrierimme huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä vaiheessa kun minä palasin Tolupullon ja vessapaperin kanssa rikospaikalle, oli Remu jo syömässä sitä, minkä Into oli hetkeä aiemmin lattiallemme oksentanut.

Sen jälkeen meillä olikin yllättäen sitten kaksi koiraa, jotka molemmat kärsivät raivoisasta ripulipöpöstä. Ja sellainen oli meidän joulumme: täynnä paskaa. Tähän väliin on varmaan ihan sallittua huokaista, että äiti on nyt vähän väsynyt. Ei sillä, ovat koiratkin. Ripulia aiheuttanut pöpö oli niin raju, että pari vuorokautta pöpön riepottelemana ollut noutajamme muuttui jo niin voimattomaksi ja väsyneeksi, että aloin harkitsemaan Tapaninpäivän viettoa kepon mummolan sijasta eläinlääkäriaseman vastaanotolla.

No ei lähdetty eläinlääkäriin. Nyt on lauantai ja Inton ripuli on kestänyt jo viisi päivää, mutta se on saanut riisinsä joukkoon jo raejuustoa ja alkaa jälleen olemaan voimissaan – se on päivä päivältä parempi ja pahin vaihe kohdattiin jo joulupäivänä. Koira on juonut koko ajan hyvin, eikä ole päässyt kuivumaan. Remu taisteli pahimman vaiheen yli Tapaninpäivän ajan ja asui silloin käytännön syistä pelkästään kylpyhuoneessa. Näin pahaa ripulia en ole koirillani ikinä ennen kohdannut.

Elna on pysynyt terveenä, mutta koputan puuta ja pidän senkin – ihan vaan inhottavien yllätyksien välttämiseksi – toistaiseksi riisi- ja raejuustolinjalla.

Tällä hetkellä asunnossamme tuoksuu jälleen hyasintit ja joulukuusi – tätä olenkin kaivannut.

Odotukset joulun suhteen eivät alunperinkaan olleet korkealla. Kuten sanottua, Etelä-Suomeen ei saatu lunta, eikä ikkunoita piiskaava tihkusade juurikaan houkutellut nauttimaan ulkoilun ilosanomasta joulun kunniaksi. Lisäksi lähdin töihin vielä 24. ja 25. päivä muutamiksi tunneiksi, mutta työkavereiden ollessa kivoja se todellakin on pienin murhe ainakin siihen verrattuna, että muutenkin sukulaisvierailujen aikatauluttama kiireinen joulu meni kotoilun osalta ripulijälkiä ja kaikkea epämääräistä siivotessa. Huhhuh. Rauhallisempaa ensi joulua meille, kiitos.

3