Ikävä kalvaa. Hain tiistaina Rompun tuhkat ja jotenkin olin alitajuntaisesti odottanut, että kun astun tuttuun aulaan ja haen koirani kotiin, saan käsiini jotakin muuta kuin nimellä varustetun pienen pahvilaatikon.

Niin siinä kuitenkin kävi. Epätodellisuus. Samalla reissulla palautin eläinlääkäriasemalle Rompun lääkkeet ja neulat, joita ei enää tarvittu. Hiljaisessa ja hämärässä aulassa yksinään työskentelevä surullisen ilmeetön eläintenhoitaja jäi kaikessa hiljaisuudessa tuijottamaan perääni, kun kävelin pimeälle ja sateiselle parkkipaikalle pahvilaatikko kainalossani. Asettelin sen apukuskin paikalle viereeni (voi kuinka Romppu rakastikaan etupenkillä matkustamista) ja samalla kun käynnistin auton, tunnistin radiosta soivan tutun huilusävelmän. Celine Dionin My Heart Will Go On olisi saanut luvan soida milloin tahansa muulloin, kuin juuri sillä hetkellä. Kohtalo tekee toisinaan hassuja asioita. Biisi alkoi soimaan juuri ensisävelmistä ja radion henkilökunta ei tuupannut sitä loppusuoralta alkaen täyteen juontoa tai mainoksia, vaan antoi sen soida loppuun saakka kaikessa rauhassa. Selvisin kotiin siitäkin huolimatta, että silmäni olivat kyynelten sumentamat. Oli varmaankin korkea aika ihan oikealle surulle ja siitä eteenpäin se ei olekkaan jättänyt rauhaan.

Kirjoitin Rompun kuolemasta eräälle aktiiviselle keskustelufoorumille, jossa kukaan ei kuitenkaan kommentoinut asiaa miltein vuorokauteen. Lopulta sain kommentin, ettei tällaisia juttuja haluta lukea, koska se on kuin kääntäisi veistä haavassa. Niinhän se varmasti on. Moni muukin on menettänyt rakkaan lemmikkinsä. Ja minäkin luulin, ettei Nikin kuoleman jälkeen enää mikään tunnu miltään. Vaan tässä sitä taas ollaan, keskellä kirveltävää surua ja sitä on itsekkään vaikea käsittää, miten lemmikkieläimen kuolema voi satuttaa näin paljon.

Läsnä on paljon muutakin kuin suru. Nyt kun perhepiiriin kuuluu koiranpentu, jonka tulisi kasvaa tasapainoiseksi ja hyväksi koirakansalaiseksi todella harmittaa, ettei meillä ole Romppua. Romppu oli niin luonteva kaikkien koirien kanssa, aina niin määrätietoinen ja rauhallinen. Se olisi erinomaista seuraa koiranpennulle, joka syntyi pentueen ainoana pentuna ja joka ei ole puuttuneiden sisarustensa myötä saanut oppia mitään koirien elekielestä.

Toisinaan toivon, että koska Romppu on auttanut Inton ja Elnan kasvatuksessa, ja ollut läsnä niiden ollessa pikkupentuja, ehkä nuo kaksi kantavat mukanaan jotain Rompusta. Ehkä Romppu on opettanut niille jotain koirana olemisesta. Toivon niin.

Otsikko on muuten System Of  A Downin biisistä Lonely Day. Olen nimennyt nettialbumiini biisin mukaan kaksi kuvaa vuonna 2006, And If you Go ja I Wanna Go With you. Molemmat on otettu varmaan joskus silloin, kun olin 16 vuotias.

…ja varpaat ja kaikki muu alle 20 sentin korkeudessa oleva kuuluukin sitten työhuoneella puuhailevalle uudelle maskotille, vanhempieni bichon-yorkki sekoitukselle Wilhelmiinalle. Siinä on kokonaiset 1 kg ja 200 grammaa koiraa ja pörhöistä pohjavillatonta turkkia!

Kyllä sitä itse kukin on sulaa vahaa tämän jälkeen, ja meikäläiselle henkilökohtaisesti tämä onkin yllättävän avartava kokemus, kun en aiemmin ole ymmärtänyt pienten seurakoirien päälle sitten yhtään. Loppujen lopuksi – voiko olla parempaa keksintöä, kun sylissä viihtyvä lelukoiralta näyttävä vaivaton ja kevyt nappisilmä?