Toivepostaus: WHIPPET Q&A (osa 2)

Tämä toivepostaus on jatkoa aiemmin julkaistulle artikkelille Whippet Q&A osa 1, jonka voit lukea tämän linkin takaa. Aiemmassa artikkelissa kerroin sopiiko whippet lapsiperheeseen, lähteekö siitä paljon karvaa ja miten whippet omien kokemuksieni mukaan toimii muiden koirien kanssa.

Kuten ensimmäisessä artikkelissa kirjoitinkin, tämä artikkelisarja ei perustu rotuyhdistyksen virallisiin linjauksiin, vaan minun, aivan tavallisen koiranomistajan kokemuksiin ja näkemyksiin rotuun liittyen.

Tässä artikkelissa vastaan lukijoiden lähettämiin kysymyksiin whippetin kanssa harrastamiseen liittyen. Toivepostaus-sarjan toistaiseksi viimeisessä, eli seuraavassa osassa tulen käsittelemään whippetin kanssa ulkoilua ja whippetin vapaana pitoa.

Mennään pidemmittä puheitta suoraan aiheisiin!

Onko rata- tai maastojuoksu ns. pakollinen whippettien harrastus?

Kuten moni muukin rotu tänä päivänä, myös whippetit ovat jakautuneet ns. käyttö- ja näyttölinjaisiin koiriin. Yleisesti ottaen käyttölinjaiset, eli rotupiireissä ratalinjaisiksi whippeteiksi kutsutut koirat omaavat erityisen paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka auttavat niitä menestymään työssä, johon ne on aikoinaan jalostettu.

Showlinjaiset, eli näyttöpuolen koirat eivät sen sijaan välttämättä ilmennä käyttöominaisuuksia niin vahvasti, eivätkä ne fysiikkansa puolesta välttämättä selviydy alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan kaniinijahdissa siinä, missä fysiikaltaan hienosäädetyt ratalinjaiset whippetit.

Vaikka menohaluja saattaa – ja usein myös löytyy – showlinjaiseltakin, sen fysiikka ei välttämättä riitä urheilukisoissa, joissa mitellään aikaa vastaan (ratajuoksut). Maastokisat voivat parhaassa tapauksessa olla armollisempia myös showlinjaista koiraa kohtaan, sillä niissä nopeus ei ole ainoa valttikortti: myös henkisiä ominaisuuksia kuten tilanneälyä ja ratkaisuntekokykyä tarvitaan.

Alpi on erinomainen esimerkki showtyyppisestä whippetistä. Se on piirteiltään pyöreä ja pehmeä, tyypillinen näyttöpuolen koira. Ero näyttö- ja käyttöpuolen koirissa ei whippettien kohdalla ole harjaantumattoman silmään niin selkeä, kuin esimerkiksi labradorinnoutajien tai muutamien paimenkoirien kohdalla, mutta ero on silti havaittavissa.

Alpi on myös luonteeltaan vähemmän kiivas ja tulisieluinen kuin Olmi. Olmi rakastaa vieheen perässä juoksemista, ja vaikka Alpikin on utelias kaikkea liikkuvaa kohtaan, Alpi ei kuitenkaan ns. iske kipinää, kun sen nenän edestä viuhahtaa nopeasti jotain kiinnostavaa.

Alpi omaa kaikin puolin loistavat seurakoiran ominaisuudet. Se on pohtiva ja asioita punnitseva persoona, jota voi pitää irti missä ja milloin tahansa. Aukeilla alueilla se kiitää mielellään yhdessä Olmin kanssa, mutta en usko, että sillä olisi lahjoja rata- tai maastokisoihin.

On kuitenkin olemassa paljon myös näyttelylinjaisia whippettejä, joiden kanssa harrastetaan rata- ja/tai maastokisoja. En silti koe, että rata- tai maastokisat olisivat mitenkään pakollinen harrastus nimenomaan näyttelylinjaiselle koiralle – vaikka tottakai kannustan mielelläni näiden lajien piiriin, jos koira osoittaa ominaisuuksia tai mielenkiintoa sen tyyppisen harrastamiseen pariin!

Tiedätkö paikkoja/seuroja, joissa voisi rata- tai maastojuoksua harrastaa?

Suomen Vinttikoiraliitto on koonnut kattavan listan jäsenkerhoistaan ympäri Suomen. Valtaosa lienee järjestävän myös erilaisia treenivaihtoehtoja, joten kannattaa rohkeasti tutkia oman alueensa toimijoiden kotisivuja ja pyrkiä pääsemään yhteyksiin lajien harrastajien kanssa.

Vinttikoirien kanssa harrastavat ihmiset ovat empiiristen tutkimusten mukaan avoimia ja helposti lähestyttäviä, joten keltanokkanakin kehtaa aivan hyvin pölähtää treenipaikalle: avoin uteliaisuus ja suoraan kysyminen tullaan kyllä palkitsemaan!

Helsingin Vinttikoirakerho ry (Helsinki)
Luhtilaukkaajat (Hyvinkää)
Pirkanmaan Vinttikoirakerho (Tampere)
Salpausselän Vinttikoirakerho (Lahti)
Turun Vinttikoirakerho (Turku)
Keski-Suomen Vinttikoirakerho
Lakeuden Vinttikoiraharrastajat
Lännen Vinttikoirat
Kaakkois-Suomen Vinttikoirakerho
Mikkelin Vinttikoiraseura (Mikkeli)
Oulun Seudun Vinttikoiraharrastajat (Oulu)
Savon Seudun Vinttikoiraharrastajat (Savo)

Whippetin miellyttämisenhalu – omaako whippet miellyttämisenhalua?

Tämä on ehkä yksi yleisimmistä kysymyksistä, joihin olen törmännyt palveluskoirapiirien tyyppisistä harrastusporukoista whippettien maailmaan rantauduttuani.

On yksi asia, jonka haluan, että tiedät, ennen kuin annan sinulle yksiselitteisen vastauksen. Minua, kuten monia muitakin whippettien maailmaan rantautuvia, peloteltiin aluksi paljonkin sillä, että kyseessä on sitten vinttikoira.

Asiaa alleviivattiin kerta toisensa jälkeen, osaksi syystä, osaksi syyttä. Vinttikoirat ovat herkkiä eläimiä, joilla ei herkkyydestään huolimatta ole aktiivista tarvetta tarkkailla omistajiensa otsaryppyjä ja yrittää etsiä ratkaisua, jolla otsaryppyjen määrään voisi vaikuttaa. Ne ovat tyypiltään hyvin itsenäisiä, ja jos niille tulee mieleen poistua kesken yhteisen lenkin, ne totta vie tekevät sen.

Mutta se, mikä yllätti minut elettyäni kolme vuotta ihka oikean vinttikoiran kanssa, oli loppujen lopuksi se, että vinttikoirakin on kuitenkin koira. Tällä tarkoitan sitä, että siinä missä jokin muukin rotu, myös vinttikoira haluaa tavoitella etuaan tilanteissa, joissa oman edun tavoittelulle on matala kynnys.

Vinttikoira ei äkkiseltään kerää sinulle kahtasataa lammasta vaan koska pyysit niin, mutta jos olet nokkela ja tarjoamasi palkkio on kohdillaan, se saattaa iskea pyllynsä lattiaan makupalan toivossa. Whippetit – ainakin nämä kaksi omaani – tarttuvat herkästi matalan kynnyksen tehtäviin, joiden avulla ne saavat aina nälkäisinä eläiminä apetta vatsaansa tai innostavan leikkihetken. Niiden etu tässä mielessä on aina myöskin minun etuni. Se ei ehkä kieli varsinaisesti ihmiseen kohdistuvasta miellyttämisenhalusta, mutta omia olojaan whippet on useimmiten aina valmis kohentamaan.

Whippetin kohdalla oppimispsykologiaa voi soveltaa aivan samoin lainalaisuuksin, kuin minkä tahansa eläimen kohdalla. Asiasta yksinkertaisen tekee se, että ainakin omien whippettieni kohdalla palkkiona voi käyttää samanlaisia menetelmiä, kun minkä tahansa koiran: makupaloja, leluja, leikkihetkiä ja muita etuisuuksia; jopa sosiaalinen palkka saa kainaloisteni hännät heilumaan ja ilmeet kirkastumaan.

Jutun juju lieneekin siinä, että miellyttämisenhalu ei varsinaisesti kohdistu ihmiseen; whippetin elämässä tärkeintä on miellyttää whippettiä itseään. Kun whippetille rakennetaan helppo ja kannattava polku, joka mahdollistaa vaivattomuuden tarttua yksinkertaisiin tehtäviin ja niissä onnistumisiin, saadaan salakavalasti rakennettua miellyttämisenhaluinen whippet.

19

Papukaijatalon lumossa

Sain Ciran luona vietetyn ajanjakson jälkeen ehdotuksen, joka kuulosti mielenkiintoiselta. Minulle entuudestaan vieras rouva kysyi, voisinko reippaan kuukauden ajan hoitaa hänen lemmikkejään heidän kotonaan, omakotitalossa järven rannalla. Pesti kestäisi ulkomaanmatkan ajan ja sisältäisi kolme koiraa sekä papukaijan.

Mielenkiintoni heräsi ja sovin, että tulen tutustumaan kokoonpanoon ennen päätöstäni. Seniori-ikäinen labradorinnoutajauros Armas sekä sen henkivartijana toimiva pienen pieni valkoinen kiinanharjakoirauros Onni olivat liikuttava parivaljakko, johon ihastuin heti. Niiden leikkisä pieni ystävä, kiinanharjakoiranarttu Diiva toi kokonaisuuteen eloa jopa riehakkaan iloisen olemuksensa ansiosta. Mutta kaikkein mielenkiintoisimmalta vaikutti vieraita ujosteleva, puhuva papukaija, joka oli piiloutunut sanomalehtien alle ensivierailuni ajaksi.

Uudet seikkailut alkavat ennakkoluulottomasta asenteesta

Päätin ottaa keikan. Pakkasin joulukuun puolessa välissä autoni täyteen kaikkea, mitä minä ja kolme mukanani kulkevaa muskettisoturiani Into, Olmi ja Alpi tarvitsisimme seuraavan kuukauden ajan.

Talviaikaan kuukaudeksi pakkaaminen osoittautuikin yllättävän hankalaksi, sillä myös whippetit puetaan sään mukaan riippuen siitä, onko ulkona märkää, viimaista tai kovia pakkasia.  Suomessa säät ovat tuskin koskaan ennakoitavissa, joten varauduin pakkaamalla mukaan varusteita miltein jokaiseen säävaihtoehtoon paitsi koirilleni, myös itselleni. Kuukaudessa tarvittavien vaatteiden määrä olikin melko yllättävä etenkin, kun pakkasin mukaani myös siistissä sisätyössä toimistolla tarvitsemani vaatekappaleet.

Kun ei tiedä, täytyy vaan luottaa

Tilanne oli monellakin tapaa erikoinen. Ainutlaatuinen tilaisuus osui eteeni juuri sellaisella hetkellä, jolloin siihen tarttuminen tuntui luontevalta.

Olin talvi-iltojen pimentyessä pakannut mukaan lähteneitä käyttövaatteita lukuunottamatta koko omaisuuteni pahvilaatikoihin työpaikkani lähistöltä vuokrattuun varastoon. Jätin taakseni elämän Päijät-Hämeessä, jonne nopeasti alkanut ja nopeasti loppunut parisuhde oli minut keväällä kuljettanut.

Ja niin minä sitten heräsin uuteen aamuun papukaijatalon emäntänä, kuuden koiran ympäröimänä: tietämättä lainkaan, minne tai miten matkani tämän jälkeen jatkuisi.

Elämää laumassa

Kuusi koiraa laumoittuivat pitkien lenkkien ja johdonmukaisen arjen sivutuotteena nopeasti. Ei aikaakaan, kun huomasin, että lenkkiseurueeseemme oli liittynyt vielä samaan perhepiiriin kuuluva sekarotuinen dogo argentino -mix, Dogo.

Ylväs otus liittyi lenkkiseurueeseemme liikunnan ja tasapainoisen koiraseuran nimissä jääden lopulta jopa yökylään papukaijatalon kunnioitettavaksi vahdiksi.

Alkujaan epäilyksensä minussa herättänyt vaativa rotumix sujahti laumaan luontevasti, vaikka edustikin samaa ikäluokkaa ja sukupuolta whippettieni kanssa. Laumakokoonpano oli muutenkin hyvin urospainotteinen: seitsemän koiran laumaan kuului vain yksi narttu, vuoden ikäinen kiinanharjakoira Diiva.

Ulkoilu suuren lauman kanssa

Parhaimmillaan arkeni onkin nyt koostunut seitsemän koiran kanssa ulkoilusta – tai jos tarkkoja ollaan, niin vain kuuden, sillä sydämen vajaatoiminnan diagnoosikseen saanut pienen pieni kiinanharjakoira Onni pysyttelee vaativimmat metsälenkit jos ei takkini sisällä kauluksestani kurkkien, niin kotosalla taloa silmällä pitäen ja torkkuen.

Joka tapauksessa ulkoilu verrattain suuren lauman kanssa on ollut mielenkiintoista. On hienoa tarkkailla koirien keskinäistä kommunikaatiota ja pieniä nyansseja, kuten järjestystä, jossa koirat etenevät metsäpoluilla.

Kärjessä kaikkien muiden edellä kulkevat tiedustelijat, eli Olmi kärkiparinaan ikäisensä, suuri musta Dogo -uros. Dogo sopi rooliin loistavasti tarkkaavaisen ja periksiantamattoman perusluonteensa ansiosta.

Olmillakin on samanlaisia ominaisuuksia, mutta ei niin silmiin pistävässä mittakaavassa, kuin Dogolla, joka on jo perimänsä puolesta itsevarma ja peloton. Todellisuudessa Olmilla tuskin olisi toimintakykyä, jos se yllättäen joutuisi ratkaisemaan haastavan tilanteen ilman tukea, jota olen sille aina valmis tarjoamaan. Ehkä Olmille tyypillisintä olisi pahan paikan koittaessa toimia harhauttajana, jos kuviteltaisiin, että joskus metsäpoluilla vastaan tulisi tilanne, jonka koirat joutuisivat ratkaisemaan ilman apuani.

Minä etenen lenkeillämme letkan keskiosassa useimmiten hihnassa kulkevan Diiva -nartun kanssa. Diiva on koira, jolla on paljon toimintakykyä ja monia hyviä ominaisuuksia, mutta se on vielä hieman liian kypsymätön vaativille tehtäville.

Iloinen ja itsetietoinen tuulitukka tuskin lotkauttaa korvaansakkaan, kun pyydän sitä pysyttelemään lähelläni tai toivon siltä täsmällistä luoksetuloa. Se tarkoittaa, että sen kytkettynä pitäminen on ainoa tapa taata sen ja koko lauman turvallisuus (sillä laumassa vaeltaessa on erityisen tärkeää, että joukosta jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen ennalta sovituin pelisäännöin).

Jos Diiva saisi päättää, se kulkisi johtaen tiedustelijoita tai yhtenä tiedustelijoista. Se on toimissaan erittäin itsenäinen, mikä tekee siitä osaltaan myös haastavan seurakoiran.

Vanha sielu

Sen sijaan joukosta yksi on erottunut edukseen. Olen huomannut, että perinteisesti laumalenkeillä perää pitää elämänkokemuksella siunattu tarkkailija, jonka tärkeimpänä tehtävänä on huolehtia siitä, että lauma pysyy koossa eikä kukaan jää jälkeen.

Yleensä tarkkailijan roolissa on ollut Into tai jokin sitä selkeästi vanhempi koira, mutta tällä erää peränpitäjän kasvot yllättivät minut perusteellisesti. Aivan kintereilläni takanani taivalsi epilepsian perussairaudekseen saanut vanha labradorinnoutaja Armas ja tämän takana Into, joka sekin on saanut ikävän diagnoosin.

Mutta kumpikaan näistä vanhoista herrasmiehistä ei toiminut peränpitäjänä, sillä aivan viimeisenä letkan hännillä kulki Alpi tyyni ja kunnioittava ilme kasvoillaan.

Alpin tilannetaju ja tunneäly yllättävät minut kerta toisensa jälkeen. Se on vasta kaksi vuotias koira, jota ei kovinkaan usein muisteta lempeydestään, mutta silloin, kun rauhallisen hyväksyvää läsnäoloa tarvitaan, se on paikalla.

Koen, että ominaisuus on peräisin ainakin osittain paitsi sen luonteenpiirteistä, myös sen ja edesmenneen Elnan vahvasta yhteydestä ja Elnan äidillisestä lempeydestä, jota se ilmensi aina erityisesti Alpia kohtaan.

Se, että Alpin kaltainen nuori koira ilmentää vastaavaa, hyväksyvää lempeyttä myös samaa sukupuolta oleviin ja itseään vanhempiin uroksiin on mielestäni hienoa ja mielenkiintoista. Uskon, että Alpi ymmärsi vanhan sairaan labradorinnoutajan tilan siinä missä Intonkin terveyden laidan ja kulki siitä syystä viimeisenä pitäen huolen, ettei lauman vauhti ylly liian kovaksi ja, että sairaatkin yksilöt pääsevät turvattuina takaisin kotiin.

Seikkailu jatkuu

Elämä koiralaumassa jatkuu vielä tammikuun loppupuolelle saakka. Vaikka arki on tavanomaista työläämpää arvostan sitä, että tämän myötä olemme jälleen yhtä kokemusta rikkaampia: minä ja laumani tunnemme toisemme taas hieman paremmin.

Joku voisi äkkiseltään todeta, että tällainen reissuelämä on koirille äärimmäisen kuormittavaa. Allekirjoitan väittämän osittain ja tiedostan, että ainoastaan koirieni erinomainen hermorakenne ja hyvät henkiset ominaisuudet mahdollistavat meille vastaavan elämäntyylin.

Oletan kuitenkin, että tärkeintä koiran elämässä ei ole yksiselitteisesti vakiintunut sijainti, vaan enemmänkin turvallinen ilmapiiri, optimaaliset resurssit ja hyvä, rento ja virikkeellinen ympäristö, jonka puitteissa itseään on luonnollista toteuttaa.

Lisää tunnelmia koirakoplan arjesta löydät Instagramista @puremattaparas.

28

Kun yksi on poissa

Olen kirjoittanut koiran menetyksestä ja sen vaikutuksesta lauman dynamiikkaan viimeksi kolme vuotta sitten skotlanninterrieri Remun kuoltua.

Silloinkaan aihe ei ollut uusi, vaikka se joka kerta onkin erilainen. Kun ensimmäisen kerran marraskuussa 2009 tulin kotiini ilman lauman vanhinta koiraa, mustaa x-rotu Nikiä, tuolloin puolitoista vuotias Into ja seitsemänvuotias Romppu -cockerspanieli kävivät toistensa kimppuun samalla hetkellä, kun laskin tyhjän remmin kädestäni ja aloin ottamaan kenkiä jalastani.

Ensimmäinen laumani syksyllä 2008: taustalla x-rotu Niki, cockerspanieli Romppu ja etualalla alle puolivuotias Into.

Tammikuu 2009. Alle vuoden ikäinen Into, kuusi vuotias Romppu ja seitsemänvuotias Niki.

Kyseessä ei ollut mikään tavanomainen nahistelu, vaan todellinen välienselvittely, jonka seurauksena Romppu vietti loppuillan sohvan alla muristen. Nuori ja uhmakas Into sen sijaan istui olohuoneen lattialla itseensä tyytyväisenä.

Sittemmin taloon asteli Elna. Se oli laumaamme toivottu lisä, joka piristi meitä kaikkia koko olemuksellaan. Pieni ja topakka pentu sai Rompun ja Inton liittoutumaan entistä paremmin takaisin yhteen niiden molempien väistellessä pienen piraijan naskalihampaita.

Romppu, Into ja Elna 2010.

Elna oli pieni, mutta määrätietoinen paketti täynnä tulta ja tappuraa. Ensimmäiset vuodet sen kanssa olivat haastavia ja koettelevia, mutta ne myös nivoivat meidät yhteen ja jälkeenpäin on helppo huomata, miten paljon vuodet sen kaltaisen koiran kanssa kehittivät minua koiranomistajana.

Elna otti alusta alkaen paikkansa lauman kiistattomana prinsessana – ja sittemmin arvostettuna kuningattarena ja kodinhengettärenä, jota kohtaan kenellekään ei ollut pahaa sanottavaa. Uroslaumassa sillä oli järkkymätön kivijalkarooli ja lemmikkinä se oli myöhemmin kuin varjoni tai oikea käteni, sillä sen apu myöhempien koiranpentujen kasvatuksessa oli täysin verratonta. Siitä saan kiittää myös Remua, skotlanninterrieriä menneisyydestämme.

Elna, Romppu ja Into vuonna 2010.

Vuonna 2011, Elnan ollessa puolitoistavuotias ja Inton ollessa kolme, laumaamme liittyi vanhempi skotlanninterrieri Remu. Vakaalla elämänkokemuksella siunattu terrieri oli tuolloin noin kahdeksanvuotias ja vaikka minulla oli runsaasti ennakkoluuloja temperamenttisia terriereitä kohtaan, se otti luontevasti paikkansa laumasta siitäkin huolimatta, että siihen kuului myös vuoden terrieriä vanhempi cockerspanieli Romppu.

Useita vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, että vakaa ja rauhallinen Remu opetti Intolle ja Elnalle melkein kaiken, mitä ne tiesivät koirana olemisesta ja pentujen sekä nuorien koirien kasvattamisesta. Samalla määrätietoisella kärsivällisyydellä, jolla Remu vuosia sitten kohtasi nuoren kukkoilevan noutajan ja vajaa pari vuotiaan Elnan, ovat sittemmin Into ja Elna kohdanneet laumaan myöhemmin liittyneet whippetpojat.

Into ja Elna eivät olleet ainoita, jotka imivät Remun oppeja nöyrinä. Remu nimittäin opetti myös minulle, että kunnioitettu ja arvostettu johtaja ei räyhää tai öykkäröi, vaan jättää ala-arvoisen käyttäytymisen kokonaan huomioimatta ja ottaa oman tilansa fyysisen voiman sijasta henkisellä kapasiteetillä.

Remun reseptillä on tehty kunnon koirakansalaisia vuodesta 2011 saakka ja siitä minä olen sille kiitollinen aina. Vaikka vuodet ovat vierineet, eikä meillä ole enää arjessamme Remun rauhaa ja arvokkuutta henkivää olemusta tai Elnan vankkumatonta määrätietoisuutta, toivon, että whippetpojat Olmi ja Alpi ovat oppineet perimätietona jotain, jota ne voivat ehkä hamassa tulevaisuudessa periyttää taas edelleen.

Elna 2010

Vaikka Elnasta ei koskaan kehittynyt sellaista miellyttämisenhaluista palveluskoiraa mitä minä siitä pitkään uumoilin, se ylitti kirkkaasti kaikki odotukseni. Se oli itsenäinen, herkkä ja jollain tasolla jopa äärimmäisen alkukantainen eläin, joka eli pitelemättä vaistojensa varassa. Sen kommunikaatiotaidot toisten koirien kanssa olivat viimeistä vuotta lukuun ottamatta vertaansa vailla ja vaikka sen hollanninpaimenkoiramainen terävyys loi arkeen myös haasteita, se oli silti sanalla sanoen upea koira.

Se asetti nuorelle Olmille ja myöhemmin laumaan liittyneelle Alpille selkeät rajat ja säännöt ja poimi nopeasti arjesta ne nyanssit, jotka olivat minulle tärkeitä ja vahvisti niitä kanssani. Hyvänä arkisena esimerkkinä tästä on keväällä Instagramiin laittamani video, jossa Alpin harmiton nujuaminen hoitokoiran kanssa alkaa vaihtumaan painiksi, mutta juuri ennen sitä Elna muistuttaa kotimme rauhaa vaalivista säännöistä matalalla murinallaan ja Alpi poistuu paikalta Elnan huomautusta kyseenalaistamatta.

Se oli verraton apu kasvatuksessa. Siinä, missä Elnan arvomaailmaan kuului paitsi selkeät rajat, siihen kuului myös rakkaus. Se oli Olmille ja Alpille lempeä isosisko, joka rajojen asettamisen ja huolenpidon ohella myös leikki nuorempiensa kanssa.

Elna ja Alpi -pentunen Alpin kotiintulopäivänä helmikuussa 2017.

Into ja Elna auttoivat minua kasvattamaan Olmista ja Alpista ne koirat, jotka ne ovat tänä päivänä, mutta miehille tyypillisesti Into on alusta alkaen antanut suurimman kasvatusvastuun minulle ja Elnalle.

On ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka Into suorastaan vetäytyy kasvatusvastuusta eikä mielellään kommentoi nuorempien hölmöilyjä, se on kuitenkin hahmo, jota kukaan ei kyseenalaista sitten, kun sillä on sanottavaa. Kun Into ilmestyy paikalle, asia on loppuun käsitelty. Tietynlainen vilkaisu riittää, ja whippetit poistuvat paikalta. Tämä on jotain sellaista, joka on varmasti osittain iän mukanaan tuomaa arvokkuutta, mutta osaltaan myös sitä, mitä Remu meille opetti.

Elnan kuolema ravisteli lauman dynamiikkaa jälleen aivan uudella tavalla. Siinä missä Nikin kuoltua kodistani tuli silmän räpäyksessä taistelutanner ja Remun kuoltua orvoiksi jääneet Into ja Elna kieltäytyivät koskemasta ruokakuppiensa sisältöön, kotiintulo ilman Elnaa oli jotain aivan muuta.

Olin valmistautunut suremaan yhdessä poikieni kanssa, kun saavuin kesäiltana kotiin ilman omaa varjoani Elnaa. Olin murtunut ja toivoin, että heräisin pian tästä kamalasta painajaisesta, mutta siihen saakka saisin surra ja koota ajatuksiani rauhassa.

Mutta kun avasin eteisen oven vastassani olikin kaksi hullua whippettiä, jotka nopean tervehdyksen jälkeen yllyttivät toisensa ennen näkemättömään tanssiin ja sisällä ajettavaan romuralliin, joka alkoi heti eteisestä ja päättyi sohvan selkänojan, rullattujen mattojen ja hidasteena olleen imurin kautta jonnekin keittiön ja olohuoneen välimaastoon. Ne olivat suorastaan hysteerisiä. Aivan, kuin siitä vertauskuvasta, jossa hiiret tanssivat pöydällä kissan ollessa poissa.

Eikä minulla ollut mitään sanottavaa. Katsoin poikien touhua epäuskoisena ja tiesin, ettei auktoriteettini nyt riittäisi sanomaan pojille, että tällainen peli ei vetele. Jos Elna olisi ollut siinä, se ei olisi antanut koko hulluuden tapahtua: ei kotona sisällä, eikä hänen läsnäollessaan. Yksi määrätietoinen murahdus olisi saanut pojat käyttäytymään kuten sisällä kuuluukin, mutta Elna ei nyt ollut täällä. Sen ruumis oli jäänyt kylmiön lattialle ja minä olin riekaleina.

Kokemus oli hätkähdyttävä, koska whippettien reaktio tuntui täysin tilannetajuttomalta. Tuntui absurdilta, että ihmisen parhaaksi ystäväksi tituleeratut eläimet sivuuttivat turvoksiin itketyt silmäni, räkäisen olemukseni ja sen kaiken tuskan, jota kannoin.

Mietin, oliko Elnalla ollut niin paha olo, että Olmi ja Alpi olivat helpottuneita siitä, että sen ahdistus oli viimein poissa? Vai kokeilivatko ne vain heti rajojaan tilaisuuden tullen, kun näkivät, ettei kukaan kuitenkaan pystyisi vaikuttamaan niihin juuri nyt.

Olen järkyttynyt omien lemmikkieni reaktiosta vastaavalla tavalla viimeksi silloin, kun Remu oli vanha ja kuolemansairas. Vaikka sillä oli loppuun saakka sen tavaramerkiksi muodostunut luja tahdonvoima, sen olemus alkoi päivä päivältä käymään heikommaksi ja heiveröisemmäksi.

Erään kerran lenkillä Into pissasi mukaan tulleen terrierin päälle tyytyväinen ilme kasvoillaan jatkaen räjähdysmäisestä huomautuksestani huolimatta matkaansa häntä korkealla liehuen. Minusta tilanne oli pöyristyttävä, koska hienon elämäntyön tehnyttä vanhaa koiraa tuli kunnioittaa, mutta Into ei nähnyt tilannetta samalla tavalla. Se sai minut ajattelemaan villiä luontoa, jossa heikoimpia ei jäädä surkuttelemaan, vaan jossa ne väistämättä kokevat kohtalonsa ja tulevat jos ei tapetuksi, joka tapauksessa kuolemaan.

Whippetit liehakoivat ympäri asuntoa, eikä edes Intolla ollut mitään sanottavaa. Se kävi eteisessä toteamassa tilanteen ja painui sitten takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Tuntui pahalta, ettei kukaan koirista tuntunut etsivän Elnaa tai aistivan suruani.

Vasta seuraavan päivän kääntyessä iltaan Olmi alkoi tarkkailemaan kasvojani ja lohdutonta olemustani. Havahduin monesti siihen, että se tuijotti minua tehdessäni kotitöitä tai selatessani puhelinta. Se katseli ja tarkkaili minua varovaisen uteliaasti korvat höröllään kuin etsien merkkejä siitä, miten tällaista tilannetta tulisi tulkita.

Tuntui, että pojat alkoivat vasta päivien kuluessa ymmärtämään, että Elna ei ollut lääkärissä tai hoidossa, vaan lopullisesti poissa. Se ei konkretisoitunut mitenkään teatraalisesti. Ei syntynyt rähinää, eivätkä pojat odottaneet ennen ruokailunsa aloittamista, että Elnankin kuppi täytettäisiin. Ne kyllä paastosivat aikansa, mutta oletin sen liittyvän enemmänkin helteeseen ja vaihtuneeseen koiranruokamerkkiin.

Arki ja elämä jatkui, mutta ainakin minulle vielä pitkään ilman värejä. Elnan poissaolo tuntui siltä, kuin kodissani ei enää olisi ollut seiniä ja kolmen koiran kanssa lenkkeily tuntui turhalta (!!!), koska Elna oli laumasta ainoa, jota kiinnosti luonnossa liikkuminen samalla tavalla kuin minuakin. Into olisi voinut viettää tuntikaupalla aikaa yhden mielenkiintoisen hajuvanan äärellä miltein liikkumatta ja whippetit halusivat vain juosta rinkiä mahdollisimman lujaa, joten metsään lähteminen ei tuntunut järkevältä ja kun viimein lähdin tuntui, että tukehdun niihin muistoihin, joita Elnan kanssa olimme vuosien ajan rakentaneet havupuiden tuoksuun ja puiden lomasta tirkistelevien auringonsäteiden valoon.

Olisin todella halunnut pitää Elnan kanssamme vielä vuosia ja uskon, että sillä olisi ollut vielä paljon annettavaa meille kaikille. Vaikka minulla on vielä paljon käsiteltävää surussani ja erityisesi siinä, miten kaikki loppui, koen myös vahvaa kiitollisuutta siitä, että kohtasin matkani varrella niin hienon eläimen.

Olen myös pohtinut suruani ja lukenut lohduttavia kommentteja ja yhteydenottoja tapahtuneen puolesta. On vaikea edes kuvailla, miten kiitollinen olen kaikesta saamastani myötätunnosta.

Koirattoman ihmisen voi olla vaikea ymmärtää kokemaani surua, ja olen itsekin hämmentynyt siitä, miten kanssani kodin jakanut eläin riuhtaisi mennessään maton jalkojeni alta niin voimakkaasti. Se on osaltaan jopa hämmentävää, miten murtunut olen koiran kuoleman takia.

Uskon kuitenkin, että koirat, siinä missä ihmissuhteetkin ja elämä yleensäkin, perustuvat yhteen lainalaisuuteen. Se selittää lamauttavan luopumisen tuskan.

Nimittäin, mitä enemmän annat, sitä enemmän myös saat.

27