Viheliäs irtokoira oppikokemuksena

Olipa kerran kaunis, talvinen aamu

Voi olla, että kirjoittamalla lenkeillä kohdatuista irtokoirista manaan niitä luokseni, mutta en malta olla kirjoittamattakaan: kohtasimme joulukuun aikana jo toisen irtokoiran! Vaikka collietyyppinen tunkeilija näytti näennäisesti harmittomammalta kuin viimeksi kohdattu malinois, oli tilanne kuitenkin kaikin puolin viheliäisempi.

Molempia irtokoirakohtaamisia on yhdistänyt yksi seikka. Irtokoirat ovat ilmaantuneet näköpiiriin kun on kaunis, aurinkoinen talvisää. Olenkin pohtinut, onko aurinkoinen sää jokin edellytys (koulutukseltaan keskeneräisen) koiran vapaanapidolle. En ole kohdannut irtokoiria yhtenäkään sateisena tai masentavan harmaana päivänä tarkemmin ajateltuna koskaan.

Tällä kertaa ehdimme hädin tuskin kotiportista ulos, kun porttia vastapäisestä pusikosta pölmähti maskuliininen tunkeilija. Se oli äkkiä niin lähellä, että sai jo koirani reagoimaan ennen, kun itse ehdin tekemään mitään.

Kiukkuinen ärähdys hihnoissaan levottomina tempoileville omille koirilleni ja sitten tunkeilijalle sai vierailijan vain höristelemään korviaan. Koiran olemus oli suorastaan räikeän röyhkeä, eikä koiran ulkoiluttajaa näkynyt missään.

Tilanne oli hankala, koska en ollut ehtinyt reagoimaan irtokoiraan ensimmäisenä. Elnan silmissä tilanne oli jo riistäytynyt käsistä, vaikka vieras koira pysyttelikin parin metrin etäisyydellä. Sen taivasta kohti liehuva häntä ja intensiivisen utelias tuijotus olivat aivan liikaa Elnalle, joka olisi täysin pyytämättä antanut nuorelle koiralle opetuksen, mikäli vain olisin irroittanut otteeni sen hihnasta.

Möly oli melkoinen. Kirosin yhtä lailla omia, täysin pitelemättömiä ja rääväsuisesti kommentoivia koiriani (siis lähinnä Elnaa ja sen huuteluun yhtynyttä Olmia) kuin myös vierasta irtokoiraa. Halusin pitää sen etäisyyden päässä vaikka sitten kuulostamalla hurjalta.

Lopulta pusikon uumenista ilmaantui näköetäisyydelle juokseva hahmo, jonka luokse koira lähti.

Kun olin saanut raivosta puhkuvan, urisevan ja täysin ylikierroksilla käyvän Elnan taas jollain tasolla kontrolliin, oli vieras koirakko häipynyt. Hahmo raahasi koiraansa pellolla selkä meihin päin. Hän ei sanonut mitään, pahoitellut tilannetta tai edes kysynyt, mitä oli tapahtunut.

Jos minä joskus kuulisin karanneen koirani luota epämääräistä mölyä: haukkua, urinaa, möykkää ja kiroilua, en kerta kaikkiaan voisi olla paikalle päästyäni pahoittelematta tilannetta ja kysymättä, mitä ihmettä tapahtui tai vähintään, sattuiko jotakin.

Mutta meitä on moneen junaan.

Siellä hän nyt viipotti collietyyppisen lemmikinsä kanssa pellolla tarpoen sillä välin, kun minä pitelin neljää koiraa, joista joka ainoa oli kiihdyksissä jos ei äkkiarvaamattomasta tilanteesta, niin Elnan ilmoille päästämistä vihahuudoista.

Vieras koirakko oli pilannut aurinkoisen aamuhetkemme jo ennen sen alkua. Tilannetta olisi voinut pehmitellä monin tavoin, mutta se, että koirakko otti oikeudekseen liueta paikalta sanomatta mitään, lisäsi suunnatonta kiukkuani. Se oli jo valmiiksi ylimmillään yrittäessäni saada tolkkuihinsa hihnassa tempoilevia, kitseviä ja vinkuvia hermorauniokoiria. Ne eivät kerta kaikkiaan pystyneet enää kuuntelemaan, mitä halusin sanoa.

Jos joskus olet kuullut puhuttavan mielentilojen liikennevaloista: vihreästä, keltaisesta ja punaisesta, taisimme koko porukka tuossa kohti viestiä jo sellaista punaista, maailmanlopun raivoa, että pellolla pötkivä koirakko varmaan vaan lisäsi vauhtiaan olkansa yli kurkattuaan. Minusta tuntui äärettömän epäoikeudenmukaiselta, että siellä he vain jatkoivat lenkkeilyään muina miehinä pilattuaan ensin totaalisesti meidän lenkkimme.

Olin niin raivoissani, että minun oli kerta kaikkiaan pysähdyttävä miettimään, mitä vaihtoehtoja meillä enää olisi tilanteen purkamiseksi.

  1. Voisimme kääntyä kannoillamme takaisin kotiin.

    Voisin koittaa nollata tilanteen keittämällä ison pannullisen kahvia tai menemällä takaisin nukkumaan ja kokeilla uutta starttia myöhemmin. Silloin päivä ei olisi niin tehokas emmekä välttämättä ehtisi nauttimaan auringosta, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta, kun vaihtoehto 2.

  2. Vaihtoehto olisi jatkaa lenkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut

    – paitsi, että koirat sinkoilisivat ympäriinsä huonossa mielentilassa, minä tiuskisin niille ja kiukkuaisin, koska se on raivostuttavaa ja ne tempoilisivat entistä enemmän kokiessaan itsensä väärin ymmärretyiksi. Jatkaisimme tällä tavoin lenkkiä keskenämme riidellen hamaan loppuun saakka, kunnes tulisin takaisin kotiin joko itkien kamalaa elämääni tai niin suuren ärtymyksen vallassa, että lukitsisin kaikki neljä koiraa vaatekomeroon koko loppuvuoden ajaksi, tai.

  3. Oppia jotain tilanteesta.

    Hengittää syvään ja rauhoittua. Rauhoittaa ensin itsensä ja sitten ehkä koiransa, minkä jälkeen tilannetta voisi tarkastella sellaisesta näkökulmasta, että häviön voisikin kääntää voitoksi. Ottaa tilanne harjoituksena ja mahdollisuutena kehittyä paremmaksi ja yhä vain luotetummaksi ja vakaammaksi koiranohjaajaksi.

Päätöstä ei ollut helppo tehdä siinä mielentilassa jonka vallassa olin. Täysin spontaani Pikku Myy Jenna olisi ilkukurisuuttaan päästänyt irti – hupsista vain – Elnan ja mennyt takaisin kotiinsa keittämään kahvia. Kenties seuraamaan olohuoneen ikkunasta kumpi koirista jäisi voitolle tai miten tilanne kehittyisi. Saisivat maistaa omaa lääkettään.

Valitsin kuitenkin vaihtoehdon 3., vaikka tilanteen nollaaminen ihan ensimmäiseksi omassa päässä oli jo itsessään haastavaa. Minun oli pakko ulkoistaa itseni ja tunteeni ja pyrkiä olemaan koirilleni se kärsivällinen, johdonmukainen ja määrätietoinen hahmo, joka on ennen kaikkea luottamuksen arvoinen hankalissakin tilanteissa.

Eikä se ollut helppoa. Kaikki neljä koiraa kävivät ylikierroksilla: osa sen takia, että ne eivät vieläkään olleet päässet pusikon juurelle aamupissalle ja osa sen takia, että äskeinen tilanne oli joidenkin koirien mielestä mennyt jo aivan liian pitkälle.

Mutta päätin ottaa haasteen vastaan ja satsata huomiseen. Kun tiedostin missä mennään omien tunteideni osalta ymmärsin, että tilanne ei juurikaan niiden osalta voisi mennä enää huonommaksi. Toisin sanoen en olisi voinut olla yhtään kiukkuisempi.

Lähdimme samaan suuntaan kun luonamme pyörähtänyt koira. Siinä missä se ulkoiluttajansa kanssa taivalsi pellolla, me etenimme kärrypolkua heidän perässään. Koirakko kiristi vauhtiaan ja selkeästi vältteli meitä, mikä itsessään kummastutti minua – olisihan voinut olla, että pyrin tavoittelemaan heitä kertoakseni koiran mahdollisesti aiheuttamista vahingoista.

Koska edellä kulkeva kaksikko oli (meille kaikille) todella voimakas ärsyke, jouduin tekemään tosissani töitä laumani kanssa. Viime kertaisen irtokoirakokemuksen jälkeen Alpi oli yhä sitä mieltä, että se voisi halutessaan riuhtaista itsensä otteestani, joten harjoittelu ja tilanteen päättäminen toisella tavalla teki sillekin hyvää.

Elnan kanta tulikin jo selväksi. Olmi oli valinnut tilannejohtajaksi Elnan, joka reagoi minua nopeammin yllättävään tilanteeseen, josta itse auttamattomasti myöhästyin (toisin kuin viime kerralla).

Into vain oli. Sen elämässä hyvin harvoin on tilanteita, jotka aiheuttavat siinä reaktioita, mutta jos niitä ilmaantuu, ne useimmiten liittyvät kananugetteihin tai uintimahdollisuuksiin.

Tärkein havaintoni oli, kuinka Elnan ja Olmin jännittynyt ja ylivirittynyt olemus laski vasta sen myötä, kun sain oman mielentilani raiteilleen ja suunnattoman harmituksen laskemaan harteiltani.

Kiinnitin huomiota koirieni hienovaraisiin signaaleihin. Vaikka Elnan tuohtunut puhina oli vaihtunut rauhallisempaan hengitykseen, sen ilme oli yhä hyvin tarkkaavainen ja tärkeä, kun se havainnoi ympäristöään ja reagoi jokaiseen pieneenkin ärsykkeeseen. Olmi oli jo rauhoittunut, mutta kannatteli häntäänsä yhä tavanomaista korkeammalla merkkinä ympäristölleen ja Alpi testaili melkein lenkin loppuun saakka hihnansa ja käsivoimieni kestävyyttä.

Siinä missä kanssaulkoilijat näkevät minut ja nipun koiria, minä näen ja minun täytyy nähdä yksilöitä. Koiria ei voi käsitellä pelkästään laumana, vaan jokaiselle koiralle täytyy olla sellainen tuki, millaista nimenomainen koira tarvitsee. Se ei aina ole helppoa, sillä koirakohtaiset erot – etenkin laumassa, jossa on erityyppisten rotujen edustajia – ovat melko suuria.

Tärkeintä on kuitenkin päästää irti. En tarkoita nyt ärtyneitä hollanninpaimenkoiria, vaan sellaisia tunteita, joihin ei kannata tarttua.

Huonoilla kokemuksilla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta tärkeintä on oppia ja kehittyä

Seuraavana aamuna lähdimme lenkille, kuten jokaisena aamuna. Puhtaalta pöydältä, kuten jokaisena uutena päivänä. Heti ensimetreillä Elna huomasi kaukaa hihnassa ulkoiluttajansa kanssa lähestyvän koiran ja alkoi haukkumaan.

Vaikka oivalsin heti asiayhteyden eilisiin tapahtumiin, en lähtenyt mukaan vanhaan kerään, vaan minä – ja tällä kertaa samassa joukkueessa pelaavat Olmi, Alpi ja Into, viestimme Elnalle reippaasti, että mennään kokonaan toiseen suuntaan ja nautitaan tästä kokonaan uudesta päivästä. Huoliryppy Elnan otsalta katosi, mutta se ei malttanut olla vilkaisematta vierasta koirakkoa kohti vielä kerran, ennen kuin käänsi niille kokonaan selkänsä.

Sitten se yhtyi mukaan minun, Inton, Alpin ja Olmin iloiseen ja huolettomaan seuraan. Jos minulla olisi siinä hetkessä ollut häntä, olisin ehdottomasti heiluttanut sitä merkiksi Elnan tekemästä hyvästä päätöksestä, niin kuin Intokin teki. ”Et voi mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa alkua, mutta voit aloittaa siitä, missä olet nyt ja muuttaa loppua.” 

Hyviä ja huolettomia lenkkejä – irtokoirilla, tai mielummin ilman!
24

Muuttujia lenkillä: irtokoira

Joulukuun ensimmäinen lauantai-aamu oli lupaava. Parin asteen pakkanen ja yöllä satanut lumi ainoastaan lämmittivät mieltä pitkään jatkuneen mustan ja synkeän tihkusadekauden jälkeen.

Alpi oli täynnä energiaa. Tavanomaisesti hihnassa käyttäytyvä juniori syöksyi jo ulko-ovelta lumen sekaan. Se loikki kuin vasikka ja puhalsi pehmeään hankeen nenällään hepuloiden sitten villisti. Se oli aivan riemuissaan siinä, missä Olmi vain nyrpisti nenäänsä. Elna ja Into ovat molemmat nähneet jo lukuisia talvia, joten niitä ulkona odottanut lumi ei saanut raiteiltaan.

Etenimme tuttua kärrypolkua peltojen välissä auringon vielä noustessa. Huomasin kärrypolun toisesta päästä lähestyvän pariskunnan koiran ja rattaiden kera, joten pomppasimme sänkipellolle oman laumani kanssa. Vaihdoimme kokonaan peltokaistaleen vastakkaiselle reunalle, että voisin päästää Alpin nauttimaan lumesta heti, kun reitti olisi selvä.

Alpi sen kuin jatkoi hepulointiaan ja loikkimistaan. Sen hillitsemisessä oli täysi työ. Kärrypolkua etenevä pariskunta koiransa kera oli hetki hetkeltä lähempänä ja lopulta ohitimme toisemme melkein kokonainen pelto välissämme.

Oijoin käsissäni sotkeutuneita nahkahihnoja aikeinani vapauttaa Alpi, kun kaukaa takavasemmalta kantautui legendaarinen, puhtia täynnä oleva, kiukkuisen epätoivoinen: ”TÄÄLLÄ!”

Vilkaisin taakseni ja näin, kuinka räjähtävää voimaa täynnä oleva malinois kauhoi lunta tassuillaan ja rynnisti tuulen lailla meitä kohti korvat eteenpäin sojottaen.

Muutama sekunti peliaikaa – ei paniikkia?

Olen harjoitellut vastaavia tilanteita lukuisia kertoja lavastetuissa ja turvallisissa ympäristöissä minulle entuudestaan vieraiden koirien kanssa, joten en mennyt paniikkiin. Tein nopean arvion siitä, että kyseessä on ilmeensä ja ruumiinrakenteensa perusteella narttu. Tärkeintä olisi pitää kenties terävänkin oloinen yllätysvieras kaukana erityisesti temperamenttisesta Elnasta, joka vähiten ilahtuisi röyhkeästä yllätysvieraasta laumassamme.

Laskelmoin oikeaa hetkeä ja kun irtokoira oli riittävän lähellä, mutta kuitenkin etäisyyden päässä, otin juoksuaskeleen sitä kohti ja karjaisin keuhkojeni voimalla ”PERKELE! MENE SIITÄ!”

Malinois vaihtoi sekunnin murto-osassa kurssiaan ja kurvasi suoraan meidän ohitsemme, mutta se, mihin en ollut kiinnittänyt huomiota oli huono otteeni Alpin hihnasta. Niinpä Alpi hihnoineen päivineen lipesi käsistäni samaan aikaan, kun se päätti lähteä peltoralliin, jonka olin sille aamulla luvannut. Huusin vielä yhden kiukkuisen perkeleen samalla, kun pikkukoirani painui kisailemaan vieraan malinoisin kanssa.

Sinne meni

En tiedä, oliko tilanne enemmän koominen vai hurja, kun Alpi punaisessa toppatakissaan juoksutti juuri ja juuri perässään pysyvää palveluskoiraa pitkin peltoa. Näin heti, että nuorehko malinois oli pitämässä vain hauskaa, mutta tottakai olin myös huolissani, minkä kokoisen palan se mahtaisi rouhaista jos saavuttaisi edellä viilettävän koirani kankun kuononsa etäisyydelle.

Alpi pomppi ja kiihdytteli punaisessa liehukkeessaan kevyesti ja ylpeästi, minkä puolesta suurin huolenaiheeni olikin sen jänismäinen eteneminen. Moinen poukkoilu varmasti sytyttäisi jos jonkinlaista viettitoimintaa missä tahansa belgianpaimenkoirassa.

Nyt myös minä olin yhtynyt samaan kuoroon irtokoiran omistajan kanssa: ”TÄÄLLÄ!” me mylvimme kilpaa valkenevassa talviaamussa yhä vain vaativammin ja kiukkuisemmin.

Lopulta Alpi oli saanut tarpeekseen ja palasi luokseni. Nappasin sen hihnasta kiinni ja käskin vieraan paimenkoiran matkoihinsa. Se palasi omistajiensa luokse.

”Anteeksi!” rouva huusi vilpittömästi pahoillaan saatuaan koiransa kiinni. ”Ei mitään, sattuuhan näitä.” vastasin ja jatkoin vielä: ”en oikeasti ole niin kiukkuinen miltä kuulostin, pyrin vain välttelemään isompia konflikteja.”

”Niin pitääkin!” nainen huikkasi. ”Hyvää päivänjatkoa!” minä vastasin vielä ja hoputin sitten koko laumani liikkeelle. Tilanteen purkaminen kävellen teki hyvää kiukusta puhkuvalle Elnalle. Se oli raivoissaan, eikä syyttä, mutta sen ylivirittynyt olemus ja tuohtunut puhina kuitenkin hieman laski, mitä pidempään jatkoimme kävelyämme.

Alpi hymyili koko loppulenkin ilkikurisesti pilke silmäkulmassaan. Se vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä, eikä ihme. Sille on hyvin tyypillistä varastaa show ja hassutella jopa silloin, kun yli 25 kiloinen mörssäri lähestyy sen koko perhettä luodin lailla.

Rakastan sitä piirrettä Alpissa ja toivon, ettei sen järjettömän kokoinen itseluottamus koskaan ota sellaisia kolhuja, jotka tekisivät siitä vähemmän pröystäilevän tai vähemmän alpimaisen. Se on sellaisenaan täydellinen koira, ja siitä minun on kiittäminen paitsi sen geenejä, myös Inton uskoa ja luottoa Alpiin, jota se on lauman vanhimpana ja arvostetuimpana uroksena päättänyt ainoastaan vahvistaa ja hioa.

Ja niin oli jälleen yksi erityinen aamu pelastettu sillä kekseliäisyydellä, huumorintajulla ja määrätietoisuudella, johon koirani minut päivittäin tempaavat. Älä ota sitä vakavasti, Alpi tuntui huikkaavan minulle pomppiessaan pentumaisen kevyesti kotiportaille. Se, että ainekset ovat kaikkein pahimpaan, ei kuitenkaan ikinä automaattisesti tarkoita, että kaikkein pahin tapahtuu.

48

Arkea kolmen koiran kanssa – ja miten se toimii

img_6355

Olen viime aikoina miettinyt paljon arkea kolmen koiran kanssa, sekä ylipäätään koirien lukumäärää sekä rotuvalintoja – jotka muuten äkkiä saattavat vaikuttaa koirien lukumäärään.

Lisäksi olen saanut blogiini kommentteja, joiden kirjoittajat ovat kiinnostuneita siitä, miten meillä menee. Miten kolme niin erityyppistä koiraa tulevat juttuun ja mitä touhuan koirieni kanssa arkisin; minkälaista liikuntaa tarjoan koirilleni ja mitä koirani syövät.

Kaikkein mielenkiintoisin ja näppejäni polttelevin aihe on kuitenkin elo laumassa, eli se, miten koirani tulevat juttuun keskenään. Aion kertoa tulevaisuudessa tarkemmin koirieni ruokailutottumuksista, liikunnasta ja kunkin koiran kuulumisista, mutta en malta olla aloittamatta laumaelosta.

Laumaeloa

Laumamme on tällä hetkellä sukupuolijakaumaltaan hyvin haasteeton, sillä taloudessa on yksi leikkaamaton uros (Into, kahdeksan vuotta), yksi leikattu narttu (Elna, seitsemän vuotta) ja yksi leikattu, nuori uros (Olmi, pian 2 vuotta). Koiria ei ole lähdetty leikkelemään suinkaan laumaelon vuoksi, vaan nuorimmaisten koirien sterilointi ja kastrointi ovat puhdasta sattumaa.

Elnan kohdalla koiran sterilointiin johti käytännön syyt: urosvaltainen lauma (tuolloin Inton lisäksi laumaan kuului leikkaamaton cockerspanieli Romppu sekä leikkaamaton skotlanninterrieri Remu) ja minun lähtöni armeijaan.

Olmi puolestaan kastroitiin lokakuussa 2016 terveydellisistä syistä, sillä sen piilossa ollut kives sijaitsi vatsassa, mikä olisi voinut myöhemmin aiheuttaa ongelmia. Tästä operaatiosta en olekaan ehtinyt vielä kirjoittamaan, joten jos on jotain, mitä haluat asian tiimoilta kysyä, kysy kommenttikentässä.

Joka tapauksessa ongelmia silloin, kun lauma koostui kolmesta leikkaamattomasta uroksesta ja leikatusta nartusta, tai nyt, kun laumaan kuuluu leikkaamaton uros, leikattu narttu ja leikattu uros, ei ole ollut.

* * * * *

Laumaeloa urosten kesken

Se, että olen elänyt arkeani jo vajaan kymmenen vuoden ajan koiralauman kanssa, on tehnyt minusta vahvan laumateorian kannattajan. Olen vuosien varrella käynyt jos jonkinlaisilla luennoilla ja koulutuksissa, ja tiedän, että mainitsemalla asiasta täällä saatan herättää paljon kysymyksiä.

Laumateoriaan tukeutuminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita koirien pelottelua, fyysistä alistamista tai vanhoihin häkkisusiteorioihin luottamista, mihin sillä ikävä kyllä on kurja kaiku. On todellinen sääli, että koirankoulutus on vuodesta toiseen yhtä mustavalkoista, eikä harmaan sävyjä haluta nähdä, ja niinpä siihen sisältyy vain kaksi ryhmää:

  1. Ne, jotka pääsevät taivaaseen, ja jotka naksuttelevat, sheippaavat, kannustavat ja nakittavat koiriaan alati arjessa, sekä
  2.  ne, jotka joutuvat helvettiin, ja käyttäytyvät koiriaan kohtaan väkivaltaisesti tai vähintäänkin hallitsevat koiriaan puhtaasti pelolla.

Oikeastihan asia ei ole näin mustavalkoinen, kuten ei elämä yleensäkään. Valkoisen ja mustan välissä on kaikki harmaan sävyt, puhumattakaan kirkkaista sateenkaaren väreistä!

Minun mielestäni tärkeimpiä arvoja koirankoulutuksessa ja -kasvatuksessa on nakittamisen tai väkivallan sijasta puhdas johdonmukaisuus, molemmin puolinen luottamus ja yhteistyö. Mikään edellä mainituista ei tule ilmaiseksi, eikä etenkään väkivaltaisesti koiraa tai koiria kohdeltaessa.

Laumaeloa

Laumateoria perustuu väkivallan sijasta koiran sisään rakennettuun laumaviettiin, jonka päämääränä on hyväksynnän saavuttaminen ja yhdessäoleminen, mikä koiran alkuperää ajatellessa on mahdollistanut koiran hengissä säilymisen ja mahdollisen suvun jatkamisen.

Hyvä esimerkki laumavietin voimasta on metsässä eteen sattuva pupu, joka laukaisee saalistustilanteen. Sillä silmänräpäyksellä varmasti tiedät, tuleeko koira kutsusta luokse (laumavietti, hyväksynnän saavuttaminen) vai ohjaako sitä vielä vahvempi saalistusvietti (pupu).

Laumavietin perusedellytys on se, että koira arvostaa omaa ihmistään. Jo pelkästään tämä pois sulkee väkivallan käytön ja koiran pelottelun kokonaan, sillä väkivaltainen tai pelottava johtaja ei ole arvostettu johtaja.

Mikä sitten saa koiran arvostamaan ja luottamaan omaan ihmiseensä? Oman näkökulmani puolesta arvostukseen ja luottamukseen ajaa turvallinen ja johdonmukainen elinympäristö, jonka takaaminen on ihmisen, koiranomistajan tehtävä. Se on tehtävä, joka ei rajoitu neljän seinän sisälle tai treenikentälle, vaan jatkuu kaikkialla kaiken aikaa. Se on mielestäni koiranomistajan tärkein tehtävä, samalla tavalla, kun äidin tärkein tehtävä on taata omalle lapselleen turvallinen ja johdonmukainen ympäristö kasvaa.

Turvallinen ympäristö

Luettuani kymmenisen vuotta sitten Pertti Vilanderin Koirankorjauskirjan ja Jann Fennellin Kuuntelen Koiraani, olen todella alkanut testaamaan molempien kirjojen oppeja arjessa ja ohjannut Intoa jo pennusta saakka toimimaan laumavietillä. Into oli kokeeni onnistunut tuotos, jonka seurauksena sama kasvatusmetodi on pätenyt myös seuraavien koirien kohdalla.

Minun onnekseni en ole joutunut kasvattamaan koiriani yksin, vaan minulla on ollut tukena koirieni kasvatuksessa joukko tasapainoisia ja luotettavia koiria ja heidän omistajiaan, jotka ovat tukeneet ja opastaneet minua vuosien saatossa.

Laumavietillä työskentely tuo eteen valtavan skaalan mahdollisuuksia, sillä koiran arvostaessa sosiaalista palkkaa, sen silmissä ei enää kiilu pelkästään lihapullien kuvat ja se tekee töitä ihmiselle, eikä ihmisen taskussa oleville herkuille. (Toim. huom. Toki Inton silmissä kiiluu aina lihapullien kuvat, oli kasvatusmetodi mikä tahansa.)

Sen lisäksi, että laumavietin avulla voi rakentaa mutkattomasti toimivan arjen, siihen tukeutuen voi myös opettaa temppuja. Ja nimenomaan temppuja. Mielestäni on mielenkiintoista, miten jotkut koiranomistajat opettavat koiransa toimimaan arjessa erilaisten temppujen varassa, kun todellisuudessa arjessa pitäisi puhua kasvatuksesta ja yhteistyöstä sen sijaan, että alleviivattaisiin herkkuja ja koiran palkitsemista (=temppuja).

Olen opettanut esimerkiksi Olmin sivulletulon, seuraamisen ja paikallaolon laumavietin avulla, mutta aion ensi keväänä parempien ulkoilusäiden koittaessa tuoda liikkeisiin näyttävyyttä ja voimaa saalisvietin avulla (lelu) ja ruokapalkalla. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka minä lasken tempuiksi.

Sen sijaan lenkillä käyttäytymisen, vapaana siististi lähietäisyydellä kulkemisen tai minkään arjen perustaidon ei mielestäni koskaan pitäisi perustua temppuun vaan yhteistyöhön ja koiran peruskasvatukseen.

Voisin kertoa kuvitteellisen ja vertauskuvallisen, sekä täysin kärjistetyn esimerkin siitä, kuinka ihmislapsi piirtää tussilla uuden omistusasunnon vasta tapetoituun seinään. Kuinka moni tällaisessa tilanteessa lähestyy lasta iloisesti hymyillen ja sanoo, että saat tikkarin, jos suostut lopettamaan piirtämisen nyt heti? (Älä pahastu, en minä oikeasti verrannut koiran kasvatusta lapsen kasvatukseen.)

Koska hyvä laumanjohtaja on luotettava ja johdonmukainen, sekä ennen kaikkea reilu, olen aina tarvittaessa puuttunut koirieni epäreiluun käyttäytymiseen, jossa esimerkiksi nuorimmaista on höykytetty turhasta.

Mielenkiintoista koko asiassa on koiranlukutaidon ja ymmärryksen kehittyessä huomata, että nuorimmaista harvoin höykytetään turhasta! Siksi asetelma onkin kääntynyt päälaelleen, ja toisinaan, kun vanhimmalla koiralla on ollut tarvetta puuttua nuorimmaisen käyttäytymiseen, olen itse tehostanut vanhemman koiran viestiä, jolloin nuorimmainen koira on joutunut sopeutumaan tilanteeseen uudella tavalla, päästäkseen taas nauttimaan lauman suosiosta.

Hyvässä ja toimivassa laumassa vallitsee molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus, niin keskinäisesti koirien välillä, kuin myös sen ihmis- ja koirajäsenten välillä. Kun koirien kanssa työskennellään johdonmukaisesti, ne tuntevat olonsa turvalliseksi ja turvalliseksi olonsa tuntiessaan ne käyttäytyvät johdonmukaisesti, jolloin niihin on helppo luottaa. Hyvä synnyttää lisää hyvää, ja oravanpyörä on valmis.

(Vastaavasti huonot kokemukset synnyttävät epäluottamusta, joka taas synnyttää lisää huonoja kokemuksia, ja noh, sellainenkin oravanpyörä on hyvin nopeasti valmis.)

Vastauksena kysymykseen siitä, miten koirani tulevat keskenään toimeen, voin vastata: loistavasti. Kaikilla on hyvä olla, ja tasapainoinen kasvatus yhdistettynä tasapainoisiin koirakontakteihin on vienyt meidät tilanteeseen, jossa jopa leikkaamaton uroskoirani tulee toimeen kaikkien koirien kanssa, ikään tai sukupuoleen katsomatta. Jutun juju lienee siinä, että koska todella haluan tehdä työni laumanjohtajana hyvin, valitsen koirilleni vain sellaista seuraa, joiden kanssa voin taata omien koirieni turvallisuuden. Sillä hyvä ruokkii lisää hyvää.

11