Koiran kanssa harrastaminen

Mätsärimenestystä

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / Jätä kommentti
match show

Elna toissaviikonloppuna sekarotuisten 2. ja Olmi SIN-1 + BIS2.

Heh, kuinka vanha minun täytyy jo olla, kun haluan aloittaa lauseen toteamalla: nuorempana olin intohimoinen match show -harrastaja. Ei, mutta ihan totta, aikansa kutakin.

Aloitin match show -kehissä pyörimisen Nikin ja Rompun kanssa ollessani 12-vuotias ja varsinaiseen menestymisen makuun pääsin Rompun kanssa, joka oli melkoinen kehien kuningas. Se rakasti parrasvaloissa patsastelua ja huomion keskipisteenä olemista, ja liihotti pitkässä kiiltävässä turkissaan kehässä kuin kehässä tuomareiden sydämiin.

Olin innoissani kaikista nauhoista, joita se sai: punainen nauha oli merkki siitä, että the game is on ja sininen nauha puolestaan merkitsi sitä, että loppukisoissa sijoittuminen olisi helpompaa ja meillä olisi edelleen mahdollisuudet jopa BIS -kehään.

Mätsäreihin valmistautuminen alkoi jo edellisena iltana tai varhain samana aamuna, sillä Rompun valkoinen turkki vaati pitkäjänteistä huolenpitoa aina perusharjauksesta pesuun saakka. Sen pitkät, koiran nuuskiessa maata viistävät korvakarvat piti nekin harjata vielä juuri ennen kehään menoa, jotta koiran arvokkuus pääsi oikeuksiinsa. Voi niitä aikoja!  

Mätsäri

Minä & Elna kehässä, 2015.

Nykyisin mätsärit merkitsevät minulle pääasiassa tuttujen tapaamista rakkaan harrastuksen (koirien) parissa ja huvittelua koirieni kanssa. Ne edellyttävät koirien kynsien leikkaamisen ja pahimpien irtotuppojen harjaamisen, jonka myötä kehäkunto on valmis.

Into on sellainen jästipäinen möykky, jota en ole suotta raahannut kehään, mutta Elnan tulen usein ilmoittaneeksi sekarotuisten luokkaan, jossa se menestyy usein hyvin sievän olemuksensa ja huomiota herättävän värityksensä puolesta. Vaikka menestys on toissijaista ns. hauskanpidon ja kehäkokemuksen rinnalla, on aina yhtä ilahduttavaa, kun vieras ihminen arvoittaa esiintymisen palkintopallille saakka.

Myös Olmi on esiintynyt edukseen sen jälkeen, kun kehiin osallistuminen on ylipäätään ollut mahdollista. Erityisen hyvin sen parhaat puolet pääsevät näytille, kun whippettejä omistavat ystäväni esittävät sen kehässä rodulle uskollisella tyylillä.

Minun oma tyylini on enemmänkin; tehdään näin ja kokeillaan noin, oho, menipä jännästi – joten olen mielelläni antanut Olmin esitettäväksi sellaisille ihmisille, joilla on Olmille annettavaa, ja jotka itse ehkä haluavat kerätä kokemusta rodun esittämisestä. Koen, että se on win-win -tilanne – Olmi on kuitenkin koira, jonka kanssa en koskaan tule osallistumaan virallisiin näyttelyihin.

Ehkä jonain päivänä innostun ja Olmi vie minut kehään ja näyttää, miten homma klaarataan vinttikoiran kanssa, mutta sitä päivää odottaessa nautin mielelläni laatuajasta yksinomaan Elnan kanssa kehässä. Sitäpaitsi on yllättävän mielenkiintoista katsoa oman koiransa esiintymistä kehän ulkopuolella (tai Olmin tapauksessa: kehän ulkopuolella piilossa mammanpojan silmistä). Kokeilkaa vaikka!

Olmi mätsärissä

Olmi huippuesittäjien käsissä, 2016.

4

Koiraharrastusta parhaimmillaan – asioita, joita en osannut odottaa

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 4 kommenttia

Asioita, joita en osannut odottaa

Korvat höröllä, silmät täynnä uteliaisuutta olemme istuneet aloillamme ja kärsivällisesti katsoneet, mitä elämällä on meille tarjota. Nöyrinä, mutta äärettömän kiitollisina niistä mahdollisuuksista, joita se on lopulta päättänyt tarjota. Tiedäthän, et saa sitä koiraa jonka haluat, vaan sen, jonka tarvitset.

Palaan vielä ajatuksissani viime vuoteen, joka oli täynnä koirieni terveysongelmia. Erityisesti Olmin, mikä oli tilanteena erityisen vaikea käsittää, sillä Olmi oli vielä pentu, ja olin juuri ottanut sen täyttämään harrastuskaverin virkaa. Olmi oli vuosien haaveideni tuotos, joka osoittautui hyvin pian epäkelvoksi harrastuskaveriksi.

Niistä ajoista on päästy pitkälle, ihan kaikilla tasoilla. Kaikki koiran kuntouttamiseen käytetty aika on tuottanut tulosta niin omalla mentaalitasollani, kuin myös koiran osalta fyysisesti. Näin jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän, että jokainen metsäkuntoradalla käytetty hetki, jokainen koirauima-altaan reunalla kannustettu sekunti ja jokainen kirpaisevan kallis osteopatiakäynti on auttanut ennen kaikkea minua henkisesti selättämään ongelmat ja pääsemään niistä yli. Voin vilpittömästi sanoa, että olen tehnyt kaiken minkä voin ja se riittää. Näin on hyvä, sillä koiralla ei näy kipuja arjessa.

Olen kiitollinen siitä, että Olmin menneisyys ei näy arjessa – ainoa asia, josta voi päätellä sen historiaa, on sen korotettu ruokakuppi, sillä se ei pysty kumartumaan varpaidensa ääreen sellaiseen ruokailuasentoon, missä muut koirat syövät. Lukuun ottamatta sitä ja sen hiukan erikoisilta näyttäviä varpaita se on kuin mikä tahansa nuori koira, ja se on jotain, mistä voin olla ylpeä, kiitollinen ja onnellinen.

toipuminen

Eikä siinä vielä kaikki, legendaarista ostoskanavaa lainatakseni. Välillä ihmeitä tapahtuu, myös sellaisia, jotka nostavat hymyn huulille.

Elokuussa Olmi juoksi Kaupin vinttikoiraradalla ensimmäisen soolokokeensa, 280 metriä aikaan 20,19 sekuntia ja sittemmin kesän viimeisen tuloksen 19,92 sekuntia samalle matkalle. Et voi olla kuulematta ylpeyttä äänessäni, kun kerron, että tähän on tultu. En olisi alun perin uskonut koiran kestävän sellaista, mutta yllätyksekseni koira on kestänyt radan hyvin, se on osoittanut lahjoja lajia kohtaan ja ennen kaikkea se nauttii juoksemisesta suunnattomasti.

Kaupin vinttikoirarata on alustaltaan upottavan pehmeää hiekkaa, joka on omiaan Olmin erityisten tassujen alle. Koira juoksee yhden illan aikana vain yhden ainoan ovaalin, joten operoitujen varpaiden rasituksen kannalta se on paljon hellävaraisempi, kuin esimerkiksi tavanomainen metsälenkki laskuineen ja nousuineen toisinaan kivisessäkin maastossa, tai vaikkapa pitkä lenkki asvaltilla.

Olmi vinttikoiraradalla

Kärsivällisyys ja nöyryys, sekä odottamattomat ihmeet eivät ole ainoita asioita, joita Olmi on tuonut mukanaan. Olen Olmin myötä tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin – vinttikoiraharrastajiin läheltä ja kaukaa – ja osasta heistä on tullut niin läheisiä, että olemme jopa tehneet yhdessä kesäretkiä Porvooseen ja yhteisiä treenimatkoja toiselle paikkakunnalle. Nykyisin meillä on melko tiivis porukka whippetharrastajia, joiden kanssa paitsi treenaamme ja lenkkeilemme, jaamme myös ihan arkisia ajankohtaisaiheita iloineen ja suruineen.

Tämä taisi sittenkin mennä paremmin, kuin koskaan osasin odottaa. Juuri tällaista koiraharrastus parhaimmillaan on: innostavaa, yhteisöllistä ja ennen kaikkea – täynnä ihmeitä.

koiraharrastusta parhaimmillaan

10

Tavoitteena mykistää treenikaveri

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 7 kommenttia

18102014_7162

Jos lajia harrastaessa koirakon tavoitteena on tehdä yhteistuumin saumaton suoritus, on suositeltavaa, ettei toinen suorittavista osapuolista vingu, piippaa tai kilju suorituksen aikana. Ei autosta tullessaan, eikä myöskään paikalla makuussa seuraavaa käskyä odottaessaan. Ei edes sillä tavalla hiljaisesti, melkein äänettömästi.

Into on nyt kuusi vuotias koiran köriläs, eikä sillä vieläkään ole mitään mainittavia tuloksia. Lopetin niistä stressaamisen jo muutama vuosi sitten, kun ymmärsin, ettei kaikista koirista ole treenikenttien kunkuiksi välttämättä koko elinikänään. Niinpä kaikessa hiljaisuudessa vetäydyin treenikentiltä kotiin ja luovuin ajatuksesta BH-tittelillä siunatusta koirasta.

Ongelmana on koiran äänenkäyttö. Jatkuva piippaaminen on ollut mahdoton ongelma, jolle ei ole löytynyt ratkaisua. Sellainen vuori, jota ei voi kiivetä eikä kiertää, joten olen suosiolla vaihtanut vaan kokonaan suuntaa.

Minulla ei ole harmainta hajuakaan siitä, milloin viimeksi olen lähtenyt treenaamaan Inton kanssa tokoa. Ei pienintäkään muistikuvaa, koska olen keskittynyt tekemään koiraa muistuttavan karhuherrani kanssa kaikkea sellaista, mistä se nauttii ja missä se on hyvä. Into on esimerkiksi vaeltanut metsässä, polskinut järvessä ja syönyt hyvin.

Vaan torstaina pakkasin koiran autoon ja ajoin tutulle Kirstulan Koirakentälle tarkoituksenani järjestää treenikaverieni kanssa yhdelle maailman suloisimmalle pikkuwhippetille häiriötreenit erästä soveltuvuuskoetta ajatellen. Kävin matkalla Valintatalossa hakemassa taskuuni paketin lihapullia, vaikka vähän ounastelin, että tälläkin kertaa treenit seuraisivat kaavaa:

1. Auton luukku auki, koira vinkuu.
2. Auton luukku kiinni, ole siellä sitten.
3. Muiden treenien seuraamista ja treenikavereiden piikittelyä.
4. Kohtien 1-3 toistoa, kunnes varpaita alkaa paleltamaan ja ajat takaisin kotiin.

Niinhän se on, ettei pessimisti pety! Avasin luukun ja sen takana istui suht’ rauhallisen ja vakuuttavan oloinen koira, jonka otin mielihyvin kentälle tekemään vähän töitä. Ja hei, se koirahan teki hommia. Kivalla moottorilla, keskittyneesti ja hiljaa, eli juuri niin kuin koiran kuuluu hommia tehdäkin. Puuhastelimme kentällä puolen minuutin verran, jonka jälkeen vein koiran tyytyväisenä autoon.

Olen aina kovin malttamaton ja mieli teki nytkin jatkaa. Kun se meni niin helkutin hyvin, ettei olisi malttanut vielä lopettaa. Mutta kärsivällisyys palkitaan, eikö totta? Hetken tauon jälkeen otettiin Intolle vielä rytmikkään haukun ilmaisu ikäänkuin loppupalkkana ja kirsikkana kakun päälle, ja sekin meni niin helkutin hyvin.

Ajattelin tehdä tänäiltana saman kuin eilenkin, eri paikassa tosin. No eihän se ihan onnistunut. Avasin auton takaluukun noin 11 kertaa paiskaten sen sitten taas kiinni, hetken päästä kokeillen uudelleen. Otin koiran noin 9 kertaa autosta ulos ja kävelin sen kanssa aina 2-8 askelta kohti treenikenttää, kunnes jouduin kääntymään kannoillani ja viemään piippaavaan koiran takaisin autoon.

Kun koira on tietyllä tavalla rauhaton, sitä on hankala palauttaa takaisin normaalitilaan. En oikein tiedä miten se tehdään, kun koiraa tuntuu kiihdyttävän kaikki: treenikamat ja lihapullan haju, kaikki, mikä viestii siitä, että jotain on tapahtumassa. Sen tiedän, että en aio treenata vinkuvan ja piippailevan koiran kanssa, joka ei keskity kunnolla.

Vaan lukuisten epäonnistumisien jälkeen energiamme kohtasivat oikealla tavalla ja koira käveli kanssani hiljaa suorituspaikalle. Treenikaverit huutelivat heti vinkkejä; nyt vaan pysyt itse eleettömänä ja rauhallisena, se kuumuu heti kaikista äkkiliikkeistä ja säpinästä.

Ja niin minä ja Into tehtiin onnistunut treeni. Minä pyrin kävelemään kuin Dressmanin mainoksessa ja keskittymään hengittämiseen. Syviin rauhallisiin hengen vetoihin ja määrätietoiseen käskytykseen. Koira teki töitä saumattomasti. Vastoin luulojani, sen into ei lopahtanut, vaan se seurasi suurella mielenkiinnolla mitä aion tehdä seuraavaksi ja kuunteli käskyjä. Narupallo ja patukka polttelivat treenitakin taskussa, mutta palkkasin tällä kertaa vain lihapullilla. Hienoa poika, rauhallisesti nyt, poika. 

Ihan mieletön fiilis. Tuntuu, että jokin lukko on nyt avautunut – vaikka pelkään, että seuraavat treenit taas romuttaa kaiken. Nyt täytyy vaan pitää yksi ajatus päässä ja ostaa sellainen typerä sisustustaulu: keep calm.

Kiitos Sara ja Pia!

6