Koiran kanssa harrastaminen

Miten te sen teette?

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 3 kommenttia

Vaikka minulta löytyy sekä monipuolinen harrastuskoira, että loputtomasti intoa ja tarmoa treenamiseen, meiltä uupuvat edelleen kaikki hienot tulokset ihan taippari- ja BH-tuloksista puhumattakaan. Mitä ihmettä? 

Koiran kanssa harrastaminen on kivaa ja antoisaa, mutta siihen liittyy muutamia seikkoja, joiden koen olevan hyvän treeniseuran loytämisen vaikeus sekä ajanpuute. 

Innostuneena hetki hetkeltä lähempänä olevasta kotiutumisesta, olen alkanut miettimään tulevia treenejä ja selvittämään paikkakuntani harrastusmahdolisuuksia! Se tuntuu haastavalta.
Vaikka tuloksia saadaan nimenomaan koiran ja ohjaajan yhteistyöllä uskallan väittää, että oikeanlaisilla treeneillä ja siis treeniporukalla on myös osansa asiaan. Tuntuu, että hyvän treeniporukan löytäminen on yhtä helppoa, kuin neulan loytäminen heinäsuovasta. Vai mahdanko olla liian kriittinen jos odotan, että jäsenmaksujen maksamisen ja yhdistyksen talkoissa annettavan työpanoksen vastapainoksi saan treeniryhmässäni eteenpäin vievää, tuloksekasta ja tavoitteellista koulutusta koiran hyvinvoinnin ehdoilla? Ei luulisi.

Pidemmittä jaaritteluitta hypätään nyt siihen kohtaan, kun loppujen lopuksi unelmien treeniseura viimein löytyy ja olen jopa saanut itseni ja koirani mahdutettua jollekin sen tarjoamista koulutuksista tai kursseista. Joskus on meinaan päässyt käymään niinkin onnekkaasti! Onko koiran kanssa harrastaminen oikeasti näin perseestä?

Lupaavat treenit, hyvät maastot ja asianosaavat kouluttajat, jes! Mutta miten ihmeessä voin aloittaa treenit sovitussa paikassa kello 18, kun otetaan huomioon, että pääsen toistä kello 17? Kotimatkaan kuluu useampi minuutti, kotona minua odottaa malttamaton jengi pissahätäistä karvasakkia, minun tulee vaihtaa työvaatteet treenivaatteisiin, napata jo edellisenä iltana pakattu treenikassi unohtamatta syödä pikaisesti ja pakata koirat autoon. Eikä sekään vielä riitä, koska ideaalissa tilanteessa saisin koirat liikutettua edes jotenkin ennen treenejä sen jälkeen, kun ne ovat viettäneet yli kahdeksan tuntia päivästä neljän seinän sisällä ilman, että minun tarvitsisi kuitenkaan kurvata treenipaikalle huomattavan ylinopeuden avustamana ehtiäkseni melkein ajoissa perille.

Onko se oikeasti tätä? Onko teidän muiden vuorokausissa vaan jotenkin enemmän tunteja kuin omissani?

Sen lisäksi, että haluan harrastaa koirieni (tai vähintäänkin koirani) kanssa, olisi myös toivottavaa nauttia kiireettömästä arjesta. Kompromissejä on tietenkin tehtävä ja kiiruhdan mielelläni työpäivän jälkeen treeneihin, mutta koska meillä on muuttuvat tekijät, kuten ylityöt,  epäkunnossa olevat liikennevalot, liikenneonnettomuus ajoväylällä, kotiin unohtuneet avaimet, tilapäisesti hukassa oleva treeniliivi ja olohuoneen sotkenut koiran ripuli, herää kysymys, saanko treeneistä niiden mahdollisesti tarjoaman hyödyn irti, kun saavun paikalle hieman myöhässä, kiireisenä ja uupuneena sellaisen koiran kanssa, joka on padonnut energiaansa kahdeksan tuntia ja on valmiina räjähtämään taivaan tuuliin minä hetkenä hyvänsä? 

Ei, se ei kyllä ole sellaista koiraharrastusta johon minä haluan osallistua. Koirat ovat pääasiassa ystäviäni, joiden kanssa haluan nauttia arjesta. Jos pystyn siinä sivussa harrastamaan niiden kanssa, se on suurta plussaa.

Jostain on selkeästi tingittävä ja jos minulta kysytään, niin lopetan mielelläni päivätyön teon ja ryhdyn täysipäiväiseksi koiramammaksi. Samoilen laumani kanssa metsässä tuntikausia ennen treenejä, jotta ne saapuvat suorituspaikalle oikeanlaisessa mielentilassa. Valitettavasti koirani pystyvät maksamaan vain sillä itsellään ja irtokarvoilla, jotka eivät ikävä kyllä käy laskujen maksuvälineenä tällä vuosituhannella. Mikä sääli. On keksittävä jotain muuta.

On siis valittava yksi laji, jota harrastaa. Ei niin kuin tähän asti, että vähän kaikkea, vaan vain yksi tavoitteellinen laji. Mielenkiintoisia lajeja on loputtomasti, mutta sen sijaan, että voisin valita vain eniten minua kiinnostavan lajin, on minun mietittävä mihin kotipaikkakuntani tai sen lähiseudut tarjoavat parhaimmat mahdollisuudet.

Itseään kiinnostavan ja koukuttavan lajin treenaaminen ryhmässä, jonka arvot tai ajatusmaailma eivät kohtaa omien kanssa, maistuu lajin kiinnostavuudesta riippumatta loppujen lopuksi puulta, vaikka kuinka yrittäisi.
Olen valmis tekemään kymmeniä tunteja talkootöitä ja maksamaan hieman kohtuuttoman jäsenmaksun heti, kun löydän seuran, jonka remmissä minun on mahdollista kehittyä koiranohjaajana, jonka treeneihin osallistumalla koirani ja minun yhteisten tavoitteiden saavuttaminen on lähempänä ja joka kaiken tämän lisäksi on kanssani yhtä mieltä siitä, että koiran hyvinvointi menee loppujen lopuksi kaiken treenaamisen edelle.

Oli laji sitten enemmän noutopuuhiin viittavaa, toko tai jokin pk-lajeista, olen mukana heti oikean seuran löydyttyä. Ymmärrän, että oma panos on kaikkein ratkaisevinta ja toisinaan sitä on vain ajettava keltaisia päin, että ehtii liikuttamaan koirat ennen treeneihin lähtoä.
Olen valmis näkemään tavoitteidemme saavuttamiseksi paljonkin vaivaa, mutta jotta voimme päästä alkuun, tarvitsemme osaavia päitä, oikeanlaisia maastoja ja haasteita sekä ihmisiä, jotka voivat auttaa meitä eteenpäin. Ja tietenkin aikaa. Mutta mistä niitä löytyy? Ja voiko päivätyöt ja koiraharrastuksen oikeasti sovittaa yhteen siten, että elämä ei ole vain paikasta toiseen säntälyä vaan jopa tasapainoista suorittamista?

1

Aurinkoinen syyspäivä

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / Jätä kommentti

Tämänkertaisen viikonloppuvapaan ohjelmaan oli tarkoitus sisällyttää jäljestystä, josta olen kuluneen viikon aikana innostunut armeijassa. Olemme muiden sotakoiraohjaajien sekä johtajien kanssa käyneet alkuviikosta läpi jäljestyksen teoriaa ja pari käytännön harjoitusta henkilökohtaisten nimikkokoiriemme kanssa. Nämä, sekä ylikersantilta saamani vinkit ovat innostaneet minua ennestään hiukan vieraamman lajin pariin. Muistan muutamia vuosia sitten tehneeni muutaman kymmenen metrin makkarajälkiä Rompulle sekä edesmenneelle Nikille, ja sittemmin käyneeni Inton kanssa mejästämässä, mutta koskaan aiemmin jäljestys ei ole kolahtanut niin lujaa kuin nyt. Se johtunee varmaankin osastomme pätevistä johtajista, joiden ansiosta koen oppivani jäljen tekemisestä kaiken oleellisimman näin alkuun (ja siitä, että ensilumi on täällä minä hetkenä hyvänsä). On helpompaa tehdä, kun tietää mitä tekee ja mihin tähtää.

…vaan Kangoollani olikin täksi viikonlopuksi muita suunnitelmia ja rakas autoni viettääkin nyt aikaansa autokorjaamon hallissa melkein kotini takapihalla. Minun ja pörröisten ystävieni oli siis keksittävä jotain, jonka voisimme onnistuneesti toteuttaa kävelymatkan päässä kotoamme, ja niinpä viikonlopun suunnitelmiin astuikin jäljestyksen sijasta toko!

Koska emme ole vähään aikaan tehneet mitään järkevää oman poppoon kesken (armeijassa koirien kanssa sitäkin enemmän!) päätin ottaa päivän teemaksi hyvän ja rennon fiiliksen, josta pidin itse kiinni ja jonka halusin näkyvän koirien liikkeissä. Into otti ideastani kopin liiankin kirjaimellisesti, ja kuten ylläoleva kuva osoittaa, se oikaisi takakoipensa ja teki paikallaolossa olonsa kerralla oikein mukavaksi. Joko jätkä osaa oikeasti ottaa rennosti tai sitten sen asento oli hienovarainen vihje toivomuksesta päästä hierojalle.

Hyvässä ja rennossa fiiliksessä koirat pääsivät treenaamaan paitsi paikallaoloa ja oman vuoronsa odottelua, myös kaukokäskyjä ja seuraamista (Into) sekä sivulle tuloa (Elna). Lyhyttä ja iloisen reipasta treeniä useilla taukojen siivittämillä toistoilla! Myös pikkuinen Remu oli seuraamassa treenejä, mutta pysytteli tällä kertaa vain katsojan roolissa. Tarkoituksenani oli ajaa sen kanssa tunnin vanha ja 20 metriä pitkä takapihalle tekemäni aloittelujälki, mutta koska ”isot koirat” treenattuani unohduin kuvaamaan kentän laidalle, ei meille jäänytkään aikaa ajaa jälkeä, vaan minun täytyikin jo kiirehtiä päivän seuraavalle ohjelmalle, joka oli jo aiemmin sovittu päivällinen vanhempieni luona.

Päivällisen ohittaminen jäljestyksen varjolla olisi juuri ja juuri saattanutkin sopia, mutta tapaamista Rompun kanssa en missään nimessä halunnut missata! Ja onhan laatuajan viettäminen oman perheenkin kanssa toki sellainen asia, jota on kiva tehdä niinä harvoina hetkinä kun voi olla muualla kuin kasarmilla tai kasarmin koiratarhalla. Siispä Remulle tekemäni jälki jäikin nyt sitten pihalla riekkuvien naakkojen iloksi, mutta pikku heppu vaikuttaa ihan tyytyväiseltä näinkin. Pieni pörröinen kaveri nimittäin nukkuu tyytyväisen oloisena tälläkin hetkellä jaloissani (kun taas koirat, joille keksin tekemistä  riekkuvat sohvalla ja napsivat toisiaan laiskasti).
0

Töihin siitä!

/ Jenna / Koiran kanssa harrastaminen / 6 kommenttia


Pääsiäisen pyhät hurahti vauhdilla ohi ja niitä vietettiin koirien kanssa mökin maastoissa sekä treenikentällä tokoa takoen päivittäin aina perjantaista maanantaihin saakka. Sattuneesta syystä minulla ei ole omista koiristani treenikuvia, mutta kentän laidalla maanantaina auringosta nauttinut sammakko sen sijaan tallentui muistikortille.

Treeniporukkaamme ainakin viikonlopun ajaksi liittynyt uusi koirakko toi mukanaan uutta näkökulmaa ja paljon uusia oivaltavia vinkkejä tokokoulutukseen. Inton perusasento sivullani on ollut hieman vino, ja olen huomaamattani korjannut sen aina liikauttamalla omaa rintamasuuntani sen verran, että koira ymmärtää oikaista asentoaan. Viikonlopun treenien myötä ollaankin lähdetty tekemään jo alusta asti suoraa perusasentoa, jota ei tarvitse suoristaa ja jossa koira hyödyntää omia takajalkojaan sivulle kiepsahtaessaan. Lisäksi palkkaamisessa käytettyä leikkiä lähdetään tekemään ihan uusilla otteilla -sain palautetta siitä, että teen niin tokossa kuin leikkiessäkin kaiken työn koiran puolesta. Jatkossa pistetään siis koirat hommiin!

Ohjatuissa treeneissä käyminen houkuttelisi etenkin nyt kevään myötä, kun omasta viikko-ohjelmastani tipahtaa kesän myötä kuusi tuntia tanssiharrastusta pois, mutta saas nähdä löytyykö sopivaa porukkaa, jossa on mahdollisuus edetä tavoitteellisesti kovia pakotteita käyttämättä ja sieluaan saatanalle myymättä.


Viikonloppuna oman lauman ja kaverini bullterrierin kanssa käyty yhteislenkki saikin yllättäen ikävän päätöksen. Bullterrieri Riesa on talvesta saakka riekkunut laumani mukana metsässä ja pelloilla ja hitsautunut porukkaan hyvin. Yhdessä lenkkeillen vietetyt kuukaudet ovat opettaneet Riesalle paljon, ja se on oppinut puhumaan koirien kieltä ja kunnioittamaan toisia koiria, erityisesti Intoa, joka on ollut erityisen tarkkana Riesan vähääkään dominoivista eleistä.
Valitettavasti Riesa sai kevään aikana ikäviä koirakokemuksia osakseen, ja vaikka toisaalla tapahtuneiden kurjien tapahtumasarjojen jälkeen se pystyi lenkkeilemään laumani kanssa ilman ongelmia parikin kertaa, viikonloppu osoitti, ettei sillä ole enää luottamusta toisiin koiriin kuten ennen.
Mökkimaastoissa käynyt ikävä tapahtumasarja sai alkunsa klassisesti kepistä, jota Into nakerteli varmaankin vain osoittaakseen valtaansa nuoremmille koirille, Elnalle ja Riesalle. Se kehotti nuorisoa pysymään kauempana ”suuresta aarteesta”, mutta jossain vaiheessa Riesa tallusteli sen verran läheltä (ehkäpä epähuomiossa, ehkäpä hiukan jäätä kokeillen) että Into päätti ojentaa poikaa. Into on aiemminkin ojentanut Riesaa vanhemman koiran oikeudella ja kertonut sille hienovaraisesti rajoista joita on syytä kunnioittaa, mutta tällä kertaa Riesa ei antanutkaan asian olla, vaan pisti kovan kovaa vasten ja koiratappelu oli valmis.
Oman tulkintani mukaan tämä kertoo selkeästi Riesan huonoista kokemuksista, sillä aiemmin se on mukautunut laumaan hyvin ja kunnioittanut vanhempia koiria. Koen, että sen aiemmat huonot koirakokemukset ovat kuitenkin saaneet sen varpailleen ja sen vuoksi se koki nytkin tarvetta puolustautua koiralaumassa täysin arkipäiväiseen ojennukseen.

Kun urokset oli saatu irti toisistaan huomasin, että Into vuotaa suun alueelta verta. Sillä oli reikä sekä sisällä suussaan alaleuassa, että alaleuan alla leuassa, joista molemmista vuosi reippaasti verta. Riesa selvisi vammoitta. Tässä kohti syyttävä sormi osoittaakin minua. Olin tietoinen Riesan huonoista kokemuksista, mutta en arvannut niiden johtavan näin radikaaliin käyttäytymiseen. Nyt on taas opittu koirista roimasti lisää, mutta harmi vain, tietysti omalla kustannuksella.
Tappelun jälkeen lähdettiin vielä toiselle kävelylle koko lauman kanssa. Riesa keskittyi Elnan kanssa riehkaamiseen ja Into taasen vältteli koko lauman mukana kulkemista, mikä ei ollenkaan ole sen tyylistä. Olin nuhdellut sitä rähinän jälkeen, ja näin jälkeenpäin ajateltuna tottakai: täysin epäloogisesti ilman syytä.

Jopa vielä kotona oman lauman kesken Into karttoi minua. Koko illan se oli valmis aloittamaan rähinöinnin Rompun kanssa ja oli selkeästi hyvin epävarma itsestään ja asemastaan laumassa – näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että Inton ei missään nimessä olisi kuulunut saada noottia Riesan kanssa rähinöinnistä, sillä se teki vain oikein ojentaessaan nuorempaansa. Riesa sen sijaan teki väärin vastatessaan Inton ärähdykseen, eikä ollut nuorempana koirana oikeutettu siihen. Omasta mielestään sillä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä jo kaksi kertaa aiemmin se oli saanut epätasapainoisten vieraiden urosten hampaista pahasti osakseen. En tosin ollut näkemässä sen aiempia rähinöintitilanteita, joten minun on hankala kommentoida niitä.
Mutkikas ja erittäin harmittava tilanne joka tapauksessa.  Riesan huonot kokemukset heijastavat nyt minut huonoon valoon, sillä ollakseni koirieni luottamuksen arvoinen laumanjohtaja minun täytyy myös pitää huolta siitä, että ollessaan seurassani niiden ei tarvitse pitää huolta ulkopuolisista uhista tai joutua puolustamaan itseään. Nyt koko lauman edessä tilanne pääsi riistäytymään käsistä ja Intolla on vieraasta uroksesta huonoja kokemuksia.

Ehkä jotkut koiranomistajat ottavat vastaavanlaiset tilanteet vastaan olkiaan kohauttaen tai sanoen ”onneksi ei käynyt pahemmin”, mutta minulle viikonlopun tapahtumat ovat verrattavissa melkeinpä maailmanloppuun. Pienemmätkin välikohtaukset koiran menneisyydessä heijastuvat vielä pitkälle tulevaisuuteen niiden käyttäytymisessä. Minulle on erityisen tärkeää, että koirieni kokemukset pysyvät hyvinä ja että niillä on täysi luottamus minuun, sillä nimenomaan ja vain ja ainoastaan se mahdollistaa sujuvan ja hyvän arjen ja esimerkiksi lenkillä tapahtuvat ohitustilanteet, joista minun ei olisi mahdollista selviytyä, jos ainoa keinoni olisi taistella kiristyneitä remmejä vastaan fyysisesti (koirieni yhteispaino on vajaa 60 kg). Nyt yritän olla erityisen tarkkana laumani kanssa ja saada Inton luottamuksen minuun takaisin entistäkin ehompana – sitä on ainakin hyvä tavoitella!

5