Stigma

Vuosi 2020 oli ihmeellinen. Näin ihmisiä välttelevän erakkosielun arkeen erikoisvuosi ei juurikaan tuonut muutoksia, mutta pysähdyin usein ruokaostoksiani tehdessäni ajatuksiini – jo arkiseksi käyneeseen näkyyn kasvomaskeista, pleksilevyistä ja käsidesipulloista.

En ole enää vuosiin käynyt koirieni kanssa ohjatuissa viikkotreeneissä, kisoissa tai muissa yleisötapahtumissa, joten uusien säädöksien myötä en tuntenut jääväni mistään paitsi. Monelle kivuliaanakin näyttäytynyt eristäytyminen muista, mahdollisti minulle etenevän kevään myötä vetäytymisen omaan kuplaani. Ehdin juuri ennen Uudenmaan sulkemista tutustumaan koirakkoon, jonka kanssa nykyisin jaamme saman asunnon ja arjen. Mies ja mittelspitz. Heidän kanssaan samassa kuplassa oli ja on mukavaa, turvallista olla.

Aivotyöläisen päivätyö onnistui yhtä lailla etänä, ensin vuokrakodin keittön pöydän ääreltä, sitten uuden kodin parvelle rakennetusta työtilasta käsin. Onnistui siis niin kauan, kunnes ei enää onnistunutkaan.

Hidas, kömpelö, typerä

Olin jo pitkään kärsinyt omituisesta rintakivusta, joka salpasi hengitykseni jo kuukausia ennen korona-aikaa aina töihin ajellessani. Rintaa puristi ja viilsi niin paljon, etten ollut varma, olisiko auto pitänyt ajaa tien reunaan vai painaa kaasua siksi, että olisin määränpäässä nopeammin. Työkaverin leikkisän suosituksen johdosta RedBull vaihtui Batteryyn, joka sittemmin vaihtui vielä kahviin, kunnes lopulta jätin kofeiinituotteet kokonaan pois välttyäkseni myös työpaikalla minua vaivaavilta rintakivuilta, sydämen hakkaamiselta ja omituiselta käsien hikoilulta ja tärinältä.   

Keväällä 2020 kuvittelin, että usein työpäiviin liittyvistä fyysisistä oireista olisi etätyön avulla kokonaan mahdollista hankkiutua eroon. Sen sijaan oireet tulivatkin kotiini. Elettiin kesäaikaa, kun en eräänä aamuna muistanutkaan, kuinka paljon ruokaa kullekin koiralle annetaan. Se oli asia, jonka olin aikoinaan opettanut avopuolisolleni, siis päivittäin arjessamme toistuva toimenpide, ja asia, jonka hän sittemmin joutui itse opettamaan minulle uudelleen.

Se, mikä aiemmin oli tiivistynyt työmatkojen rintakivuiksi ja -viilloiksi, oli yhtäkkiä ja täysin odottamatta, pyytämättä, minun ja arkeni, minun ja elämäni välissä. Tunsin oloni hitaaksi ja kömpelöksi, typeräksi. Tavasin työsähköposteja kuin ymmärtämättä suomen kieltä ja kirjoitin itse keksimiäni termejä, koska vakiintuneet ilmaukset ja termistöt eivät enää kuuluneetkaan sanavarastooni. Se on pelottavaa, jos sattuu olemaan ihminen, jolle verbaalinen ilmaisu on aina ollut tärkeää.

Aluksi en uskaltanut kertoa ongelmistani kenellekään. Sisäinen puheeni kertoi, että olen vain tyhmä, idiootti. Ei kukaan sellaiselle voisi mitään tehdä. Soimasin itseäni, kun en enää pystynyt, kun mieleni oli hidastunut rytmiin, jollaista en tuntenut omakseni.

Kun viimein on varaa romahtaa

Olimme loppuvuoden aikana matkalla tutkimaan Santun terveydentilaa lämpökuvantamisteknologialla, kun avopuolisoni ystävällisesti totesi, että taidamme saapua paikalle hieman myöhässä. Jostain syystä toteamus tuntui puukoniskulta rinnassani. En yhtäkkiä pystynyt hengittämään: aivan kuin keuhkoni olisi lyyhistyneet kasaan. Tuntui, kuin näkymättömät kädet olisivat kiertyneet kurkkuni ympärille ja vaikka kuinka yritin, henki ei kulkenut. Kohtaus yltyi ja eteni siitäkin huolimatta, että avopuolisoni käänsi auton keulan lopulta kotia kohti.

Jouduimme jättämään Santun tutkimukset sillä erää väliin, sen sijaan omat tutkimukseni käynnistyivät. Kävi ilmi, että hermostoni on sekaisin, kehoni ja mieleni ylikuormittunut, uupunut. Diagnoosiin kirjoitettiin uupumuksen lisäksi masennus.

Sitä kaikkea oli vaikea hyväksyä. Elin viimeinkin rauhallista ja tasapainoista arkea, mutta juuri siten keho onkin viisas: se luovuttaa kantamansa taakan vasta, kun on aivan pakko tai vasta, kun ympäristö on suotuisa, rauhallinen, lempeä. Kun viimein on varaa romahtaa.

Hidasta elämää

Niinpä minä hidastin, entisestään. Olin loppuvuoden aikana eripituisilla sairaslomilla töistä, palaten aina silloin tällöin kokeilemaan keskushermostoni resursseja. Kokeilut osoittautuivat huonoiksi. Oireet saivat yhä suuremman kirjon: milloin rentoutuessani raajani puutuivatkin, milloin en tuntenut jalkojani, milloin tunto katosi suusta tai huulista. Käsistä, kun yritin innoissani vuoden vaihteen tietämillä kantaa kotiini uutta sohvaa.

En ollut koskaan perusterveenä ihmisenä kohdannut rajallisuuttani siten. Niin rajusti. Oli monia asioita, joita olisin halunnut tehdä: monia projekteja, joissa olla mukana, mutta ilman, että minulla kuitenkaan oli niihin minkäänlaisia fyysisiä resursseja. Kehoni asetti rajansa, mieleni oli sumuinen, hidas, tahmea. Kömpelö.  

Sen hyväksyminen oli vaikeaa. Se, etten voinut itse hallita kehoani tai saapua sovittuun paikkaan sovittuun aikaan.

Jopa se, että metsälenkillä ulkoillessani enduropyörää ajanut nuori mies pysähtyi toivottamaan hyvää päivää, sai sydämeni hakkaamaan niin, että lopulta miltei lyyhistyin hankeen mustikanvarpujen keskelle. En tunnistanut itseäni, tuntui kuin olisin herännyt väärästä kehosta.

Kuin sieluni olisi vangittu epäkelpoon kehoon. Toisinaan realiteetit olivat niin masentavat, että mielikin oli uuvuksissa. Tuntui masentavalta olla yhtäkkiä mielenterveyskuntoutuja. Se oli rooli, jollaista en todellakaan ollut pyytänyt.

Mielenterveysongelmista puhuminen tuntuu olevan edelleen tabu. Olen pyrkinyt käsittämään omaa tilannettani etsimällä tietoa netistä ja pitkän, tahmean aikakauden jälkeen koen viimein voivani puhua tästä myös omien sisältöjeni parissa.

En usko, että työuupumukseksi ja masennuksesi diagnosoitu tila tulee määrittämään minua ihmisenä koko loppuelämäni ajan, mutta säännölliset tapaamiset psykoterapeutin kanssa voivat sen sijaan määrittää koko loppuelämäni suunnan. Olen kiitollinen siitä, että ajauduin vuosien jahkailun jälkeen lopulta hyvään, hoitavaan kontaktiin, jonka avulla voin pyrkiä vaikuttamaan omaan tulevaisuuteeni.

Koirat ja mielenterveys

Mielenterveysongelmiin liittyy paljon stigmaa ja ennakkoluuloja ja siksi koen, että juuri tällaisten asioiden esille nostaminen on erityisen tärkeää. Toivon, että tulevaisuudessa stigmaa on vähemmän. Ehkä kirjoituksillani voin vähintäänkin auttaa muita samankaltaisessa tilanteessa olevia tai olleita, tai ehkä yksinkertaisesti minun on helpompi jatkaa tarinaani, kun tämäkin osa-alue on käyty läpi siten, että seuraavaksi muiden aiheiden parissa on luontevampaa jatkaa.

Viimeisimpien vuosien aikana myös koiraurheilun parissa koiranohjaajan tunteet ja tunnesäätely on nostettu vahvemmin esille. Se on hienoa, sillä kaksikkona eläessä, treenatessa ja kisatessa yksikään menestyvä koirakko ei voi keskittyä ainoastaan koiran eteenpäin viemiseen: jossain kohti myös koiranohjaajan ominaisuuksia, resursseja ja kehityksen paikkoja on osattava tarkkailla ja kehittää. Ei riitä, että tiimistä vain 50% on paras versio itsestään.

Koira aistii ihmisen tunnetilan niin arjessa kuin kisakentillä, eikä se ole mitään, mitä voisimme niin älykkäältä eläimeltä piilottaa. Tunteet, ajatukset ja toiminta ovat alati jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa, eikä se ole samantekevää.

Totuus on se, että jakamalla elämämme koirien kanssa, jaamme elämämme koirien kanssa. Koirat eivät ole koskaan niin yksinkertaisia eläimiä, että niille kommunikointi tapahtuisi ainoastaan silloin, kun itse niin valitsemme. Teimme valintamme todellisuudessa jo silloin, kun toimme tuon ainutlaatuisen nelijalkaisen kotiimme, seiniemme sisälle, osaksi omaa perhettämme.

Koirat lukevat meitä, toimintaamme ja tilanteita kaiken aikaa, halusimme tai emme. Ne eivät ole läsnä pelkästään silloin, kun avaamme jääkapin oven tai tuomme niiden nenän eteen herkkupalan. Ne ovat läsnä koko ajan, ja kaiken sen ajan ne pyrkivät toimimaan tavalla, jonka ne ympäristöään lukemalla kokevat olevan eduksi. Myös siksi rajanveto siitä, mitä voin kirjoittaa ”koirasomeen” – ja mitä jätän sen ulkopuolelle – tuntuu turhalta. Olen ottanut elämänkumppaneikseni koirat, ja tässä me nyt olemme. Kaikki samassa veneessä, lopulta kuitenkin samojen asioiden äärellä – halusinpa vetää koirani siihen mukaan, tai en.

Yhtä kaikki koen, että kaikesta huolimatta meillä on kaikki hyvin. Meillä on toisemme. Katto päämme päällä ja koko tulevaisuus – kunhan ensin pysähdymme hengittämään, kuuntelemaan kehojemme viestejä. Hyväksymään ja ymmärtämään ja tarvittaessa: ottamaan apua vastaan.

71

Odotuksista, unelmista, oletuksista ja elämästä

Olen kirjoittanut aiemminkin koira-aiheisiin nähden hieman sivupoluilla risteilevistä ajatuksistani. Identiteetti hukassa -niminen artikkeli vuodelta 2018 oli yksi näistä, varmaankin miltei henkilökohtaisimpia kirjoituksiani koirablogini syövereissä. Riittävän lähellä silti: koirat ja identiteetti koiranomistajana ovat näytelleet elämässäni aina vahvaa roolia.

Jostain syystä minulla on ollut aina vahva tarve määritellä itseni, identiteettini. Kuka minä olen, mitä minä haluan ja kuinka minä etenen sitä kohti. Se liittyy ehkä jollain tavoin ihmisyyteen, ennen kaikkea kenties kunnianhimoon ja haluun edetä elämässä. Kuinka minä näen itseni, kuinka muut näkevät minut ja siihen, onko tuo kuva sitä, mitä minä haluan edustaa.

Aikani aihetta pyöriteltyäni ymmärsin, että tarpeeni määritellä itseäni on turha. Voin vain elää tunteen johdattamana, ilman ennalta määrättyjä raameja – ja katsoa mihin se johtaa.

Vaihtoehto C: Muu, mikä

Viimeisimpinä vuosina, juuri ennen kuin täytin 30 vuotta, tunsin, että ikäisiini nuoriin naisiin – miksei miehiinkin – kohdistui valtavasti odotuksia ja oletuksia.

Tuntui siltä, että oli tärkeää edustaa (A.) perheenäitityyppiä tai (B.) villiä sinkkuelämää elävää bilehilettä. Ahdistuin siitä, ettei välimuotoa tuntunut olevan: tunsin itseni ulkopuoliseksi omasta ikäkaudestani.

Jos vastauksena oli kaikesta huolimatta vaihtoehto C: Muu, mikä: hullu koiranainen, ei sekään tuntunut omalta. Kisoista saavutetut tittelit loistivat poissaolollaan. Taskussa ei ollut papereita sen koommin eläintenhoidon ammattitutkinnosta, kuin Kennelliiton kasvattajakurssiltakaan. Edes haavemaailmassani ei siintänyt unelma omakotitalosta suurella aidatulla tontilla, jossa koiraperheen elämä voisi olla eittämättä auvoisaa.

Niin, mikä tekee koiraihmisestä koiraihmisen, jos ei sen kaikki klassiset tunnuspiirteet. Tila-auto ja tunnuksenomaisesti aidattu omakotitalon tontti (tai tarhat), joiden ulkoasusta ei voisi erehtyä siitä, kuka vartioi täällä.

Klassiset stereotypiat suuntaviivoina

Voiko koiraihminen olla koiraihminen, jos sisustuksen tärkeimpänä osana eivät koreile ruusukkeet ja pokaalit? Jos kodin ihannetuoksuna ei ole jo ovelta tunnistettava Eau De Koira, eikä elämää siivitäkään koirien kanssa sovitut pakolliset menot? Onko mitään muuta keinoa olla koiraihminen, kuin elää ja hengittää koiria? Onko enemmän tai vähemmän oikeaa tapaa omistaa lemmikkejä, jos puhutaan nyt kuitenkin kaikista lain ja liittojen yleisesti hyväksymistä tavoista?

En halua, että minua ymmärretään väärin. Nautin tietenkin elostani koirieni kanssa, enkä usko, että yksikään tapa on huonompi tai parempi, kuin toinen. Kyse on kipuilustani oman minä -kuvani kanssa: minkälainen koiranomistaja minä olen, minkälainen koiranomistaja minä haluan olla?

Uskon, että jokaisen ihmisen on joskus syytä pysähtyä miettimään omia, henkilökohtaisia arvojaan. Elämästä tulee siten paljon helpompaa. Kun tietää, mitä itse edustaa, ei tule verranneeksi itseään muihin, mikä varmasti on yksi someaikakauden kuluttavimmista ilmiöistä.

Dogs are not our whole life, but they make our lives whole

Koirien hyvinvointi on minulle ehdottoman tärkeää ja haluan, että koirillani on käytössään parhaat mahdolliset resurssit, jotka tekevät niistä onnellisia. Olen koiriin orientoitunut ja henkisellä tasolla lemmikkieläimilleni valtavan omistautunut henkilö, mutta siinä ei ole kaikki.

Koirat ovat niin kiehtovia eläimiä, että niihin syventyessä voi helposti kadottaa koko muun elämän. Novascotiannoutaja Inton ja hollanninpaimenkoiramix Elnan kuoleman myötä tuntui siltä, kuin olisin paiskautunut rantakiveen valtavan hyökyaallon kourissa. Kokemus oli kipeä, mutta kun tokenin, ymmärsin, että tasapainon vuoksi tarvitsen elämääni paljon muutakin, kuin koirat.

Se ei vähennä rakkauttani koiriin: jos mahdollista, se syventää sitä. Tiedättehän sanonnan, koirat eivät ole koko elämä, mutta ne tekevät elämästä kokonaisen.

Maalaisunelmia

Minä ja lähipiirini kuvittelimme pitkään, että minun paikkani on maalla eläinten keskellä. Se tuntui yhtä selkeältä ajatukselta kuin se, että kalat kuuluvat veteen ja linnut puihin ja taivaisiin.

Kuten olen aiemminkin kertonut, minulla oli teinityttönä kotonani pieni eläintarha. Kissoja, koiria, kaneja, marsuja, kesyhiiriä, hamstereita ja vastuutehtäviä eläinsuojeluyhdistyksen kodittomien eläinten osalta.

Lisäksi olen päässyt lomittamaan erilaisia koira- ja hevosperheitä ja seurannut vuosien ajan ihmisiä, jotka elävät unelmaani eläinten keskellä maalla. Ajatus on äkkiseltään varsin ihastuttava, mutta elämäntapa sitova, kuluttava ja kallis. Vuodet eläinten kanssa ovat kuorineet kohdallani tästä unelmasta sen höttöiset hattarareunukset, enkä osaa nähdä ajatusta enää kovinkaan maalaisromanttisena.

Elämä maalla sopii varmasti tietyn tyyppisille ihmisille, mutta joudun karsimaan itseni tästäkin porukasta pois. Ajatus on hätkähdyttävä, sillä eläimet ovat aina olleet merkittävässä roolissa elämässäni.

Intuition ja kohtalon johdattamana

Asiat konkretisoituivat kevään myötä, kun aloin etsimään itselleni asuntoa parempien ulkoilumaastojen ääreltä. Tarkoituksenani oli asettautua uudelleen vuokralle. Se on käytännönläheinen ratkaisu ihmiselle, jolla ei ole esimerkiksi lasten tai työpaikan vuoksi velvoitetta asettua tietylle paikkakunnalle pysyvästi.

Tutkin vuokra-asuntojen tarjontaa, kävin asuntonäytöissä ja ohimennen puhuin unelmistani ääneen; siitä, kuinka pitkään olin ihaillut erästä rivitaloyhtiötä tutun pellon kulmassa monipuolisten ulkoilumaastojen äärellä.

Sain kuulla, että nimenomaisessa rivitaloyhtiössä oli kaksi tyhjää asuntoa: yksi, joka oli myynnissä, sekä yksi, joka etsi uutta vuokralaista tiloihinsa. Tilanne tuntui absurdilta, sillä elämä oli tuntunut yhtä vastoinkäymisten suolta jo parin vuoden ajan Elnan ensioireista alkaen. Pelkkää alamäkeä koirallisesti, taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti. Isoja taloudellisia tappioita, hankaluuksia toisensa perään. Ja yhtäkkiä pilkahdus siitä, ettei unelmointia ja unelmistaan ääneen puhumista pitäisi koskaan lopettaa.

Pistin heti töpinäksi. Sovin vuokra-asunnolle näytön ja kirjoitin kirjeen myynnissä olevan asunnon omistajalle. Jälkimmäinen oli se, jota pääsin ensiksi katsomaan.

Voiko asuntoon rakastua?

Siinä minä sitten seisoin pienen rivitalokodin eteiskäytävällä. Mietin, koska viimeksi olen näin vahvasti tuntenut saapuvani kotiin. Katsoin kaikkia asunnon yksityiskohtia, kuvittelin meidät sinne.

Olohuoneen ikkunoista ei näkynyt Sumun tulevaa kiitorataa. Suurista ikkunoista avautui pieni, hieman kärsinyt, mutta edelleen sievä puutarha, joka oli vuosien ajan odottanut omaa ihmistään.

Asunnon etupiha ei vaikuttanut koirien paratiisilta yhtään sen enempää. Se vaikutti enemmänkin viihtyisältä tilalta vastaanottaa vieraat, juoda maitoa kahvin kanssa ja ihailla loppukesästä etupihan istutusten kukintoja.

Silti – vaikka tätä paikkaa ei voinut ihailla koirien näkökulmasta – se tuntui enemmän vatsan pohjassa, kuin mikään pitkään aikaan. Voiko asuntoon rakastua? Voiko koiraihminen rakastua asuntoon, joka ei ole omakotitalo? Ajatus tuntui järkyttävältä ja epäloogiselta.

Toisen saman taloyhtiön asunnon näyttö oli sovittu samalle päivälle, hetkeä myöhemmälle. Astuessani vuokrakohteeseen sisälle henkeni oli jo valmiiksi salpautunut, olemukseni täynnä intoa ja odotuksia.

Mutta paikan päällä ei odottanutkaan se tunne, joka huokui vahvana edellisessä kohteessa. Huomasin ajattelevani, että jos joskus päädyn helvettiin, se on varmasti tällainen. Paikka unelma-asuntoni vieressä, pohjapiirrokseltaan miltei samanlainen, mutta yksityiskohdiltaan luotaan työntävä ja vastenmielinen.

Sen kokemuksen jälkeen pyörin sängyssäni monia öitä. En ollut suunnitellut asunnon ostoa, mutta mitäpä, jos edessäni oli rahaa vastaan mahdollisuus Muuttaa Kotiin?

Omanlaisensa elämä

Voisiko koirakatraan emäntä edes haaveilla muusta, kuin omakotitalosta, eikö sellainen olisi hölmöä? Miksi niitä koiria piti olla niin paljon, jos vaihtoehtona ei edes pitänyt metsän keskellä sijaitsevan torpan rajaamista? Kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Olenko hullu?

Olenko ollenkaan oikeanlainen? Miksi minä en haaveile lapsikatraasta, miksi en bilettänyt ollessani sinkku? Pitäisikö isolla pihalla varustetun omakotitalon olla jokaisen koiramuijan unelma, kuoppineen, koirankakkoineen ja pihalle raijattuine, sateen riepomine leluineen?

Kirjoitin kuvatekstiin Instagramiin siitä, onko ok elää omanlaistaan elämää. Sellaista, jonka käsikirjoitus ei etene tuttuja uria. Onko ok elää sellaista elämää, joka saa oman sydämen läikkymään ilosta. Onko ok sivuuttaa asiat, jotka eivät itseä kiinnosta ja onko ok starttailla moottoria, vaikka on jo kertaalleen ajanut sata lasissa mäntyä päin.

Elämän ainutlaatuisuus ja sen hyväksyminen

Onneksi kirjoitin. Sain paljon hyviä vastauksia ja käsityksen siitä, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Kokemus siitä on usein tärkeä. Varmaan siksi olen innostunut avaamaan ajatuksiani useamminkin netissä. Ruutujen toiselta puolelta löytyy aina joku, joka voi samaistua, vaikka omassa lähipiirissä itsensä kokee kummajaisena.

Keskustelu Instagramissa osoitti, että teki elämässään minkälaisia valintoja tahansa, löytyi joukosta aina epäilijöitä. Jos ei ulkopuolelta, sellainen löytyi itsestä. Ne, jotka elivät unelmiensa siivittämänä lasten keskellä, olivat tulleet vanhemmiksi liian varhain – tai liian myöhään. Ne, joilla ei ollut lapsia miettivät, pitäisikö olla. Ja ne, jotka elivät ruuhkavuosiaan lasten keskellä ihailivat uraorientoituneita ikätovereitaan tai haaveilivat samanlaisista matkoista, kuin mihin naapurit kykenivät. Pitäisikö minunkin opiskella uusi ammatti? Pitäisikö matkustella? Ostaa vene? Lasketella, joogata, crossfitata?

Luin kommentteja ja ymmärsin, että loppujen lopuksi meidän kaikkien polut nykyhetkeen ovat varsin omanlaisiaan – siitäkin huolimatta, miltä ne nopealla silmäyksellä näyttävätkään. Meidän ei kannata verrata itseämme muihin, vaan keskittyä oman sisimpämme äärelle: sen, minkälaisen elämän minä haluan. Mikä minulle on tärkeää.

Yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ei ole. Kaikenlaiset raamit ja lokerot ovat vain turhaa kuvitelmaa, eikä oletuksia kannata tehdä. Meidän jokaisen polut nykyhetkeen ovat kaikki omanlaisiaan välittämättä siitä, miten normaalilta tai epänormaalilta niiden taittaminen on ulkopuolisista näyttänyt.

Ja siksi juuri minä, kuten varmasti juuri sinäkin, olemme juuri nyt oikeassa paikassa, oikeiden asioiden äärellä. Ja niinpä minä lähetin tarjouksen rivitaloasunnon ostamisesta; ajatella, kolmen koiran omistajana.

Ps. Blogiani voi seurata myös blogipalvelu Bloglovinin kautta.

38