Yleinen

Sinun ja minun koira

/ Jenna / Yleinen / 8 kommenttia

 

Meidän talouteemme kuuluu kolme koiraa. Ostin Inton kesällä 2008 harrastuskaveriksi ja seuraneidin roolin saaneen Elnan helmikuussa 2010. Etälaumalaisena meillä on pian kymmenen vuotta täyttävä Romppu, jonka sain 12-vuotiaana. Romppu muutti vanhempieni luokse eläkepäiviä viettämään heinäkuussa 2011, kun tulimme siihen tulokseen, että pappakoiran on parempi elellä rauhallisemmassa ympäristössä perheen ainoana silmäteränä.

Inton ja Elnan lisäksi talouteemme kuuluu Remu. Se on skotlanninterrieri. Se tuli kaupanpäälisenä, kun löysin miehen, jonka kanssa muutin sittemmin yhteiseen asuntoon.

Olemme eläinrakkaita ihmisiä, eikä meillä ole tapana puhua sinun ja minun koirista, vaan meidän koirista. Kulut jaetaan jokseenkin tasan ja lenkille pääsee useimmiten koko lauma kerralla. Siitä saakka, kun Remu ensimmäistä kertaa astui kotiimme, se on ollut yhtä tärkeä perheenjäsen, kuin muutkin nelijalkaiset.

Silti jokin mättää. Olen pitänyt Remua mielenkiintoisena tuttavuutena ja selaillut skotlanninterriereiden rotuyhdistyksen nettisivuilta niin rotuesittelyä kuin keskustelupalstaakin, enkä silti oikein ota selvää, mikä on tämä kummallinen eevokki. Rodun peruspiirteistä kertova luonnekuvaus selittää jonkin verran. ”Skotti on älykäs koira. Lisäksi se on hyvin itsenäinen ja siitä löytyy paljon temperamenttia. Rodulla on voimakas oma tahto, mikä sen älyn kanssa yhdistettynä voi aiheuttaa vallankaappausyrityksiä.”

Niin. En tiedä, lasketaanko vallankaappausyritykseksi sitä, että kun yritän maanitella koiraa paikasta A paikkaan B, se vaan tuijottaa minua karvaisilla kasvoillaan tekemättä elettäkään. Yleensä aloitan kutsumisen iloisesti ja reippaasti. ”Remu!” Mutta mitään ei tapahdu. Sitten odotan ja hetkisen odotettuani toistan iloisen ja reippaan kutsuhuutoni lisäten siihen vielä kannustavia eleitä. Koska mitään ei edelleenkään tapahdu, siirryn yhä vain vaativampaan käskytykseen ja lopulta uhkaan koiraa perkeleellä ja heti uhkauksen jälkeen annan koiralle taas mahdollisuuden toteuttaa toiveeni, jonka olen ilmaissut jälleen iloisemmalla äänenpainolla.
Vaan koira ei reagoi. Se tuijottaa minua, tai mistä minä tiedän mitä se otsatukkansa alla tuijottaa, mutta ainakin sen nenä osoittaa minuun päin, mutta mitään ei siltikään tapahdu. Kuulossa ei pitäisi olla mitään vikaa ja miestäni se kyllä tottelee. Ainakin useimmiten.

Minun on vaikea kuvailla suhdettani Remuun. Se on kiva pieni koira, jonka mielelläni kutsun aina silloin tällöin sohvalle viereeni katsomaan telkkaria (silloin kyllä kuunnellaan), ja aina kun lähden liikuttamaan ”isoja koiria isojen koirien maastoihin” en kuitenkaan raaski jättää sitä yksin kotiin. Ja sitten kiroan, kun rämmimme ”isojen” kanssa upottavassa hangessa ja joudun koko pitkän lenkin ajan kantamaan Remua sylissäni, koska se ei superpienilläminiatyyrijaloillaan yksinkertaisesti pysty kävelemään tai pomppimaan niin upottavassa hangessa pitkiä matkoja. Ja lisäksi se tutisee koska sen varpaita paleltaa.

Se on silti ihan kiva koira. Onhan se pieni ja vanha, joten haastavissa maastoissa rämpimättömyyden voi antaa sille anteeksi. En siltikään ymmärrä sitä. Tuntuu, ettei sillä ole ilmeitä ja eleitä, ainoastaan otsatukka, parta ja koristekarvat. Tuntuu, etten tähän päivään mennessä ole löytänyt siltä kuin kahta erilaista ilmettä: sellaisen, mikä sillä yleisemmin on ja sellaisen muuten samanlaisen, jossa sillä vain on kieli ulkona kun se läähättää. Sen hännälläkään ei ole ilmeitä, vaan se sojottaa aina suoraan ylöspäin (mikä aluksi aiheutti väärinkäsityksiä toisten perheenjäsenten seurassa) tai sitten suoraan alaspäin. Ilman välimuotoja.

Ja minä kun luulin olevani hyvä lukemaan koiria ja kommunikoimaan niiden kanssa. (Tästä päästään kysymykseen, lukeutuuko Remu ollenkaan Mammalia -luokkaan, Carnivora -lahkoon, Canidae -heimoon ja Canis -sukuun, eli onko se edes Canis lupus familiaris, yksinkertaisemmin ilmaistuna koira? Wikipediaan tarkemmin tutustuttuani ei se kyllä eevokistakaan mene. Sillä ei ole erityistä taipumusta kantaa saalistamiensa eläinten hampaita, sarvia ja kalloja voitonmerkkeinään, eikä se asu korkealla puusiltojen yhdistämissä puissa.)

Sillä on aina sama naama ja se on aina yhtä ennalta-arvaamaton. Saatan päästää koirat nopealle pihapissalle, jolloin (minun) Into ja Elna käyvät ripeästi asioillaan ja tulevat sitten takaisin ovelle odottamaan sisäänpääsyä. Kun taas (sinun) Remu sen sijaan kipittää superpienilläminiatyyrijaloillaan ympäri pihaa, eikä siitä ota selvää, onko se etsimässä kakkapaikkaa vai jäljestämässä fasaaneja. Se saattaa pyöriä hätäisen näköisenä ympäri pihaa ja sitten vain lopettaa ja tulla ovelle. Tai sitten ei, parhaimmillaan se jatkaa pyörimistään vielä toiset 5, 10 ja 15 minuuttia. Tai sitten, aivan yllättäen, jäädäkkin kakalle.
Tämä on Remun yllättäväisyyksistä suuri inhokkini. Yllätyskakat. Pommitus alkaa yleensä silloin, kun sitä vähiten odottaa ja sellaiseen paikkaan, mihin sitä vähiten toivoisi. Lenkeillä silloin, kun kakkapussit ovat juuri loppuneet ja tarharyhmä kävelee vastaan, tai sitten juuri, kun olemme kahden suojatien välissä liikenteenjakajalla.

Niin kävi tänäänkin, ja siinä seisoskellessani ja odotellessani aamu kahdeksan ruuhkaisella liikenteenjakajalla suojateiden välissä kaikessa rauhassa asioitaan hoitavaa skotlanninterrieriä tulin miettineeksi, että ehkä sittenkin alamme puhumaan sinun ja minun koiristani, jolloin sinä ulkoilutat hävyttömän pienen terrierisi ja minä kaksi suhteellisen järkevää ”isoa.” Ei ainakaan pitäisi sitten tulla eteen tilanteita, jossa seison suojateiden välissä kolmen koiran kanssa, joista tasan jokainen on puettu kirkkaisiin huomioliiveihin ja minunkin kasvoni alkavat olla paloauton väriset. Siinä oli ohi ajavilla autoilijoilla sun muilla varmasti ihmeteltävää, kun keskellä kaistoja seisoi yksi pinkkipaitainen koira, yksi oranssipaitainen koira ja yksi keltapaitainen, kakalla oleva pikkukoira. Tuntui, että se hetki kesti ikuisuuden.
Siinä me sitten seistiin. Isot koirat aloittelikin jo paikoillaan steppailua ja levotonta piipittämistä, kun tassut jäätyy ja yks vaan kakkaa. Kerrottakoon vielä sen verran, että suojatien toisella puolella olisi ollut hevostalli ja syrjäiset maastot, joissa kukaan ei olisi ollut näkemässä, kun pieni keltainen koira kakkaa.

No. Ehkä minä vielä jonain päivänä opin lukemaan Remua ja sen kummallisuuksia. Opin olemaan raahamatta sitä suojatielle kun se tepastelee superpienilläminiatyyrijaloillaan siihen tahtiin, että pian pitää päästä hädälle ja ehkä jonain päivänä tiedän, mitä tarkoittaa, kun sen häntä osoittaa ylös tai kun sen häntä osoittaa alas. Ehkä kaikkein huvittavinta tässä on se, että olen ihan ilman ongelmia pärjännyt jo kuukausia sotakoiraohjaajana ja käsitellyt aggressiivisuutensa puolesta arvaamattomimpiakin yksilöitä, mutta kotona odottava pikku terrieri on minulle täysi mysteeri.

Koska meidän taloudessamme ei siis missään nimessä puhuta ”sinun ja minun koirista” vaan ehdotttomasti vaan meidän koirista, liitettäköön loppuun vielä pitkään koiraihmisten keskuudessa liikkunut kirjoitus siitä, kuinka sinun ja minun koirani todellisuudessa eroavat toisistaan… Myös meidän taloudessa.

Sinun koirasi on laiska
– Minun on rauhallinen.
Sinun koirasi on lihava
-Minun koirani on voimakasrakenteinen.
Sinun koirasi on tyhmä
 – Minun vaan oppii hitaasti.
Sinun koirasi on stressaantunut
– Minun on leikkisä.
Sinun koirasi on huonosti kasvatettu
– Minun on itsenäinen.
Sinun koirasi on hemmoteltu
– Minun on perheenjäsen.
Sinun koirasi on itsepäinen
– Minun luottaa itseensä.
Sinun koirasi liikkui huonosti
– Minun liikkui huonolla alustalla.
Sinun koirasi voitti, koska tunnet tuomarin
– minun, koska se oli paras.
Sinun koirasi hävisi, koska tuomari osasi asiansa
– Minun hävisi koska tuomari ei tuntenut rotua.
Sinun koirasi kerjää
– Minun on vain utelias.
Sinun koirasi haukkuu
– Minun vahtii.
Sinun koirasi on arka
– Minun on varovainen.

1

Täällä on kylmä.

/ Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

Hurrr! Pakkaslukemat muistuttavat jälleen lapsuuden talvista. Ihan hyvä niin, on tämä kai parempi, kuin pimeät ja synkät kurakelit. Olen armeijassa kunnostautunut talvilajien (=koirahiihdon) harrastajana ja sen myötä koen, että vastapainoksi saan lomilla rötvätä kotona pistämättä nokkaani muutamaa kymmentä minuuttia kauemmaksi aikaa ulos. Onhan se koiria kohtaan epäreilua, mutta enpä ole kuullut valitusta polven korkeudelta. Meillä viime aikaiset päivät ovat koirien puolesta sujuneet kuten alla olevat kuvat antavat ymmärtää: reippaanlaisia kontaktilajeja pihalla harrastaen ja vastapainoksi sisällä rötväten. Yleistä lepäilyä ja hengailua lähinnä.

Olen itse melkoinen vilukissa, ja vaikka Into taljansa puolesta kestäisi vaikkapa noutopuuhien treenailua näillä keleillä, se ei riitä minulle houkuttimeksi. Naulakossa odottavien lasketteluhousujen ja toppatakin pukeminen tuntuu ylivoimaiselta, kun vaihtoehtona on villasukat jalassa kotona nököttäminen. Armeijan tarkasti aikataulutettujen päivien vastapainoksi sitä tahtoo kotiin tullessaan vaan olla ja nauttia joko siitä kiireettömyydestä tai sitten spontaaneista ideoista.

 

Ja kuten varmaan kaikkien koiraihmisten, termi ”sisällä nököttäminen” ei (pelkästään) tarkoita sohvalla suosikki sarjaansa maratonina katsomista (ja siivoamista), vaan siihen tottakai sisältyy myös jonkinlainen prosentuaalinen osuus koirien kanssa tekemistä. Kauneudenhoitoa (eli turkin sukimista ja kynsien lyhentämistä) ja temppujen opettamista. Tällä hetkellä meillä harjoitellaan komentoa ”asento” (eli jäyhää mutta perinteistä orava/kerjäys -asentoa) ja kasarmeilta tuttua tervehdystä.

Kaikki sen vakavempi saa toistaiseksi odottaa suurta inspiraatiota (ja kotiutumista, eli säännöllisempää treenitahtia). Toki myönnetäköön, että kun satunnaisina viikonloppuina on saanut vedettyä hienon seuraamisen punaturkkinsa kanssa, se hyvällä säkällä on sitten seuraavilla lomilla jo vielä hienompi – tällä treenaustahdilla asiat ei suinkaan unohdu, vaan jäävät muhimaan pieneen karvaiseen päähän. Ei tule pilattua liikkeitä liialla jankkaamisella ja toistoilla toistojen jälkeen, kun siihen yksinkertaisesti ei ole aikaa. Joo, liiba laaba, olen vain laiska.

Koirat ovat pysyneet terveinä. Seurailua vaativia pikkuvaivoja kuitenkin on: Intolla on (yllä olevassa kuvassakin näkyvä) oikeassa yläluomessaan pieni näppylä, joka ei kylläkään häiritse ketään muuta kuin minua ja johon eläinlääkärikin reagoi taannoisella käynnillämme pelkällä olan kohautuksella. Lisäksi toisinaan tuntuu, että Elnalle elokuussa suoritettu sterilointi on aiheuttanut likalle virtsan karkailua, joskaan ei tosin mitenkään suuressa mittakaavassa, vaan silloin tällöin koirien pediltä paljastuvina pieninä märkinä läiskinä. Itse olen törmännyt näihin märkiin läiskiin vain muutamia kertoja, joten toivotaan, ettei ongelma tästä pahene sen enempää.

 

Inton ilmoittaminen kevään ja kesän näyttelyihin kutkuttaisi, ja olenkin seuraillut suurella mielenkiinnolla tulevia tapahtumia lähiseudulla. Toistaiseksi on pidettävä näppinsä erossa uudesta Showtailors -sivustosta, eli siitä järjestelmästä, jolla voi ilmoittautua koiranäyttelyihin. On rauhassa haisteltava uusia tuulia – armeijan jälkeisestä elämästä ei ole vielä juurikaan tietoa ja näyttelyihin ilmoittautuminen onnistuu vasta, kun on varma tulonlähde. Siihen saakka me jatketaan tätä, pakkasen välttelyä (mutta odottakaas, kun joskus saan hankittua lumikengät tai kickspark -potkukelkan!), sunnuntaitreenailua ja elämästä nauttimista ihan vain näin tällaisenaan.

0

Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen.

/ Jenna / Yleinen / 2 kommenttia

Kun istuin bussissa rynnäkkökiväärini kanssa,  matkalla vala- ja vakuutustilaisuuteen Siikaisiin yhdessä muiden varusmiesten kanssa, katselin haikeudella ohikiitäviä sänkipeltoja, joiden kaltaisilla juuri minä koirineni olisin juuri silläkin hetkellä voinut olla. Sama totuus, jonka olin kohdannut muutamia päiviä aiemmin kömpiessäni puolijoukkueteltasta ulos kylmään ja koleaan aamuilmaan sai ajatukseni pysähtymään jälleen: syksy on saapunut ja mikä sääli -minä en pysty viettämään kaikkea vapaa-aikaani nauttien siitä koirieni kanssa. Nykyisin vietän kaiken vapaa-aikani joko punkalla rötväten, puhelimessa puhuen, pinkkaa tehden, tv-tuvassa nököttäen tai terveyden niin salliessa -ilman koiria urheillen ja lenkkeillen. Tosin viimeisimpänä mainittuun on piakkoin tulossa muutos -kuten toiveissani olikin, olin yksi niistä onnekkaista, jotka valittiin sotakoiraohjaajiksi Niinisalon tykistöprikaatissa vajaa pari viikkoa sitten. Kasarmilla kalvavaan koirakuumeeseen on siis pian tulossa helpotusta, todennäköisesti saksanpaimenkoiran muodossa. Lienee sanomattakin selvää, etten malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsen tutustumaan uuteen palvelustoveriini!

Intistä viikonloppuisin lomaillessa (aivan liian harvoin) saan kuitenkin nauttia omien koirieni seurasta, eikä mikään tunnu sen paremmalta. Perjantaina rötkötin jalkojani lepuuttaen sohvalla tolleri päälläni ja lauantai-aamu alkoi mökin ihanissa syksyisissä maastoissa lenkkeillen neljän koiran vahvuudella.
Into nauttii syksystä huolimatta uimisesta – mökkimme pihaan kuuluva lätäkkö on melko pienikokoinen vesialue, mutta koska tollerin on uitava, se ui tauotta rinkiä ja saalistaa veden pinnalta lehtiä ja oksia, joita se joko vahingossa nielee tai tuo tyytyväisenä rantaveteen suorittaen selkeästi sille annettua tarkkaa tehtävää.

Uiminen oli sille tänäkin aamuna rakas ja tärkeä harrastus jota se pystyi viimein jatkamaan – se on ollut pari viikkoa sairaslomalla päädyttyään jälleen toisen, laumaan kuulumattoman koiran purtavaksi. Koska minulla on aikaa vain vähän, en nyt ala kertaamaan kahden viikon takaisia tapahtumia sen tarkemmin, mutta tärkeimpänä: asiat ovat nyt kunnossa, tikit on poistettu ja haavat ovat parantuneet hyvin. Oma Kulta-Into Pii on nyt kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Kuten mainitsinkin, koirien lukumäärä viikonlopun lenkeillä on ollut neljä. Kokoonpanoomme kuuluu Into, Elna, sekä poikaystäväni skotlanninterrierit Toto ja Remu, jotka ovat epäsäännöllisen säännöllisesti viettäneet jo jonkin aikaa viikonloppuja laumassamme ja joista olen aiemminkin maininnut. Olemme poikaystäväni kanssa harkinneet asiaa pitkään ja päätyneet ratkaisuun, jonka myötä toinen hänen koiristaan, 8-vuotias Remu muuttaa vakituisesti laumamme jatkoksi. Toto saa edelleen käydä luonamme vierailulla aina, kun sillä vain on tarvetta hoitopaikalle.
Harmikseni en pysty olemaan koirien elämässä tällä hetkellä niin paljoa kuin haluaisin, mutta luotan mieheeni (ja informaation kulkuun). Ainakin tähän asti koiramme yhteiselo on sujunut mutkattomasti ja toivon sitä jatkossakin.


Romppu viettää edelleen täysin uskomatonta syöttöpuudelin elämää vanhempieni luona ja nauttii olostaan siellä. Näen sitä viikonloppuisin hiukan vähemmän kuin kotonani asuvia koiria, mutta joka kerta kun näen sen, se vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä. Se on vakiintuneen lääkityksensä myötä jatkanut elämäänsä iloisena ja pirteänä -juuri sellaisena kuin sen pitääkin olla.


”-Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen. Sellainen schäferin ja suden välimuoto, sivistysjohtaja-rehtori Arto Juntunen kuvailee.”

Tällä kertaa blogimerkintäni otsikkoon on lainattu erästä hienoa miestä, Tohmajärven villikoiratapausta varten haastateltua sivistysjohtaja-rehtoria. Intissä nettiin pääsee harvoin, ja silloin on keskityttävä vain oleellisimpaan: nopeaan sähköpostien silmäilyyn, pikaiseen facebook-käyntiin (ollakseen kartalla suurinpiirtein kaikesta oleellisesta) ja nopeaan iltalehden sivujen selailuun. Horoskoopin lisäksi juurikaan mikään muu ei ole herättänyt mielenkiintoani Iltalehden sivuilla niin paljon, kuin Tohmajärven villikoiratapaus. (HUOM! Linkki sisältää kuvamaateriaalia ammutuista koirista.) Olen mielenkiinnolla seurannut tapausta aina mahdollisuuksien mukaan ja kun viimein eilen pääsin kotikoneen ääreen tutkimaan uusimmat Tohmajärven kuulumiset naurunremakka oli melkoinen, kun luin sivistysjohtaja-rehtorin kommentit hurjista antipuudeleista. Otsikkoonkin liitetty kuvaus villikoirista osui ja upposi täysin myös parin metrin päässä sohvalla rötköttävään raitapaitaan. Onneksi me ei lenkkeillä lähelläkään Tohmajärven maastoja ison, ruman ja pitkäjalkaisen Ebban kanssa!

1